Lue keskustelun säännöt.
Olenko vastuussa äitini tunnetaloudesta?
20.12.2016 |
Olen yli 30-vuotias nainen. Olisin halunnut viettää jo viime joulun kotona, mutta vanhempani painostivat menemään heidän luokseen, mihin sitten taivuin. Siellä ollessani totesin, että en tykkää enää viettää joulua tuolla tavalla ja olen pitkin vuotta valmistellut heitä henkisesti siihen, että tämän joulun vietän sillä tavoin kuin haluan. Siis kotona, kavereiden luona vieraillen.
Tämän piti olla ok, mutta nyt äitini on alkanut soittelemaan ja kyselemään, tulenko jouluna (he asuvat 400 kilometrin päässä joten jos menisin sinne, olisin sitten koko joulun saman tien - kääntymässä käyminen on kaikista huonoin vaihtoehto). Kerron joka kerta rauhallisesti että en ole tulossa ja että asiasta on puhuttu aiemminkin. Nyt sain taas puhelun, ainoana asiana se että kun on niin ikävät tunnelmat nyt. Pidän silti pääni vaikka mikä olisi.
Oikeastaan aina kun äitini soittaa minulle (tai käyn kylässä), asiana/puheenaiheina on seuraavaa:
- en ole soittanut heille riittävän usein
- en ole käynyt kylässä riittävän usein
- vanhempiani eivät tiedä riittävästi elämästäni
- minun pitää kertoa jotain mukavia uutisia itsestäni, jotta äiti voi sitten kertoa eteenpäin sukulaisille
Olen alkanut tajuta, että aina kun yritän kertoa äidilleni itsestäni ja elämästäni, hän ei kuuntele vaan puhuu päälle omiaan. Ei siis mikään ihme, ettei hän enää oikein tunne minua, tai ettei minun tee enää mieli edes jakaa asioitani hänen kanssaan. Elämäni haasteista en koe järkeväksi puhua hänelle ollenkaan, koska hän ei ymmärrä työstäni mitään eikä osaa oikein ihmissuhdeasioihinkaan kommentoida muuten kuin käsiään vääntelemällä. Isän kanssa keskusteluun on vielä vähemmän välineitä. Saan yksinkertaisesti tarvitsemani läheisyyden muilta ihmiskontakteilta kuin vanhemmiltani.
Erityisesti eroni jälkeen olen kokenut tärkeäksi huolehtia siitä, että minulla on itselleni sopivia ja läheisiksi kokemiani ihmisiä elämässäni. Näiden ihmisten seurassa haluan viettää joulua, kun noin muuten olen todella kiireinen työelämässä ja ihmissuhteiden hoitaminen jää normaaliarjessa helposti vähälle huomiolle.
Olenko minä vastuussa siitä, että äidilläni on ikävät tunnelmat? Vai voisiko olla niin, että olen vastuussa omasta elämästäni ja siitä, että elän sitä itselleni sopivalla tavalla, joka tukee onnellisuuttani? Ja vanhempani taas ovat vastuussa omasta elämästään itse. Enhän minä ole mikään seuralaispalvelu, jonka voi tilata paikalle aina kun oma elämä alkaa ottaa aivoon.
Olen käynyt terapiassa ja tämä ajatus on alkanut siellä vahvistua. Olen myös ymmärtänyt olleeni jo lapsena vanhempieni tunnetalouden kannattelijan ja säätelijän roolissa. Nyt minulla ei kuitenkaan ole enää varaa jatkaa terapiaa. Miten saisin vanhempani ja erityisesti äidin ymmärtämään, että hän ajaa minua vain etäämmälle itsestään tuolla kielteisellä asenteella? Nykyään ei tee enää mieli vastata puhelimeen, kun näen että soittaja on hän. Jos vastaan, saan poikkeuksetta vain kuunnella moitteita ja voivottelua. En oikein ymmärrä mitä teen tällaisella ihmissuhteella.
Olisiko palstalla saman kokeneita, joilla tilanne olisi myöhemmin parantunut?
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sama tilanne. Olen ainoa lapsi. Itse yritän ajatella vähemmän sitä, miten saisin äitini muuttamaan ajatteluaan. Koitan hyväksyä, ettei hän ehkä koskaan pysty siihen. Voin paremmin, jos pidän huolta itsestäni, silloin jaksan kuunnella äidin tarinaa sairaudesta ja yksinäisyydestä pidempään. Jos hänellä on joitakin konkreettisia avuntarpeita, yritän kääntää huomion niiden ratkaisemiseen. Seuralaispalveluna en pysty toimimaan, kun oma työ on pakko hoitaa.
Pidä huolta itsestäsi ja omasta elämästäsi, hienoa, että sinulla on ystäviä!
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama tilanne. Olen ainoa lapsi. Itse yritän ajatella vähemmän sitä, miten saisin äitini muuttamaan ajatteluaan. Koitan hyväksyä, ettei hän ehkä koskaan pysty siihen. Voin paremmin, jos pidän huolta itsestäni, silloin jaksan kuunnella äidin tarinaa sairaudesta ja yksinäisyydestä pidempään. Jos hänellä on joitakin konkreettisia avuntarpeita, yritän kääntää huomion niiden ratkaisemiseen. Seuralaispalveluna en pysty toimimaan, kun oma työ on pakko hoitaa.
Pidä huolta itsestäsi ja omasta elämästäsi, hienoa, että sinulla on ystäviä!
Kiitos kaikille vastanneille.
Minäkin olen miettinyt, että on varmaan turha toivo haaveilla että äitini ymmärtäisi muuttaa tyyliään. Varmaankin siis ainoa vaihtoehto minulle on rajoittaa yhteydenpito minimiin. Minulla on todella stressaava ja vaikea elämäntilanne monella tavalla, ja saan hädin tuskin pidettyä mielenterveyteni tasapainossa. Näen asian eteen kovasti vaivaa. Äidiltä tuleva syyllistäminen ja mielipahan ilmaiseminen vaikuttavat minunkin mielialaani kielteisesti. Minua harmittaa ajatella tilannetta heillä kotona, joka on varmasti vaikea ja ikävä, koska vanhempani eivät oikein tule toimeen keskenään. Ovat kuulemma liian vanhoja eroamaankaan.
Ymmärrän, että huonossa suhteessa elävä pyrkii löytämään mukavampaa seuraa suhteen ulkopuolelta, mutta kunpa äitini ymmärtäisi hakeutua samanhenkiseen seuraan siellä kotipaikkakunnallaan, sen sijaan että hän yrittää elää minun kauttani. Elämäni ei ole sellaista, mikä olisi hänelle erityisen mieltä ylentävää seurattavaa, vaikka minulla olisi mahdollisuuksiakin raportoida siitä hänelle kattavasti (mitä minulla ei ole) - hän kun ei ymmärrä valintojani, ammattiani eikä kiinnostuksen kohteitani. Tuntuu siltä, että hän toivoisi minun olevan aivan erilainen ihminen kuin olen. Enemmän hänen kaltaisensa.
ap
Tuttua. Olen myös 3-kymppinen ja tajunnut, että olen ihan lapsesta asti joutunut olemaan vastuussa äitini tunteista. Sen takia suhde häneen tuntuu nyt aika vaikealta.
Et todellakaan ole vastuussa vanhemmistasi. Aikuinen ihminen on vastuussa itsestään. Jos nyt uhraat elämääsi liikaa heidän eteen, tulet katumaan sitä "kuolinvuoteella". Tämä koska et tule ikinä saamaan kiitosta tai mitään itsellesi tekemistäsi uhrauksista. Päinvastoin, mitä enemmän uhrauduttava, sitä enemmän tulee vaatimuksia. Puhun kokemuksesta. Irrottaudu heistä ja keskity itseesi. Sulla on elämää jäljellä, käytä se hyvin!
Olet täysin oikeassa ja oivaltanut asiat todella hyvin. Jatka samaan malliin! Älä vastaa puhelimeen tai vieraile jos et halua.