Miesystävä ei ymmärrä temperamentin eroja. Mitä tehdä?

Jos miestä ottaa noin paljon päähän luonteidenne erot, ettei hän niitä ymmärrä ja alkaa valittamaan, eihän tuo hyvältä kuulosta. Miestä selvästi vaivaa ja oletko sinäkään onnellinen, kun hän haluaisi sinun muuttuvan? 

Vähän tuttua kyllä, meilläkin puoliso on aktiivisempi ja minun tekemiseni eivät ole hänestä useinkaan tarpeeksi näkyviä tai aktiivisia. Kyllä minuakin vähän ärsyttää joskus, kun ei ole siunaaman rauhaa, kun pitää koko ajan jotain puuhata. 

Kysy pitäisikö sinun myös olla samannäköinen kuin hän jos kerran temperamenteissakaan ei voi olla eroavaisuuksia.

Meillä oli tuota vääntöä kanssa alkuun, erilaisista temperamenteista, harrastuksista, vuorokausirytmeistä... juurikin noin kuin teillä. Paljon hyvääkin suhteessa oli, mm yhteiset arvot. Aikamme väännettiin, ukko valitti, minä stressasin ja yritin selittää. Sitten jotenkin vaan pikkuhiljaa totuttiin toisimme, vanhettiin kai molemmat niin että mieskään ei jaksa enää mennä ja toisaalta on oppinut antamaan arvoa mun tekemille asioille kun on huomannut että välillä rauhallisuus ja luotettavuus onkin kaikkein tärkeintä.

Varmaan olisi ollut helpompi suhde vähän samankaltaisemman ihmisen kanssa, mutta toisaalta me ollaan molemmat saatu tosi erilaisia elämänkokemuksia kuin mitä ilman toisiamme olisi ollut mahdollista. Toista ei voi muuttaa eikä itse kannata tehdä mikä itsestä ei tunnu hyvältä vaan toisen miellyttämiseksi. Miettikää kumpikin omalta osaltanne, mikä toisessa on hyvää ja miksi haluatte olla yhdessä. JOs näihin löytyy hyvät vastaukset, ei tuollaisten muotoseikkojen kannata antaa suhdetta kaataa. Jos yhteiselämä taas muiltakin osa-alueilta on hakusessa, kannattaa ehkä katsoa samanlaisempi puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Kysy pitäisikö sinun myös olla samannäköinen kuin hän jos kerran temperamenteissakaan ei voi olla eroavaisuuksia.

Mitä järkeä pn kysyä jotain täysin epäloogista? Mitä sillä voittaa?

Lemppaa. Minä olin naimisissa tuollaisen kanssa. Lopulta mies vaihtoi minut toiseen ja selitykset olivat juuri se, että nainen tykkää tehdä asioita enemmän kuin sinä ja hän nukkuukin paremmin.

Suhteessa toiselle pitää kelvata kaikkine vajavaisuuksineen.

Vierailija kirjoitti:

Jos miestä ottaa noin paljon päähän luonteidenne erot, ettei hän niitä ymmärrä ja alkaa valittamaan, eihän tuo hyvältä kuulosta. Miestä selvästi vaivaa ja oletko sinäkään onnellinen, kun hän haluaisi sinun muuttuvan? 

En ole onnellinen, mutta pidän itsestäni juuri tällaisena, enkä koe painetta muuttua miehen mieleiseksi tmv. Välillä miesystävä muistuttaa kovasti isääni, jolla oli tarve määrätä kaikesta, eikä mikään olkut hyvin kuin hänen tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vähän tuttua kyllä, meilläkin puoliso on aktiivisempi ja minun tekemiseni eivät ole hänestä useinkaan tarpeeksi näkyviä tai aktiivisia. Kyllä minuakin vähän ärsyttää joskus, kun ei ole siunaaman rauhaa, kun pitää koko ajan jotain puuhata. 

Tekeekö mies teillä itsenäisesti, jos sinua ei huvita? Meillä pitäisi elää symbioosissa. Jos minä en lähde ulos, ei hänkään voi lähteä. Jos minä en mene sänkyyn, ei kuulemma hänkään voi nukahtaa.

Voi kun tulee mieleen entinen suhde, jossa koko ajan minun luonteenpiirteeni ja ominaisuuteni olivat jotenkin "vääriä". Miehellä oli esimerkiksi syvään juurtunut käsitys, että aamuvirkkuus on kunnollisen ihmisen merkki, ja minä joka menin myöhemmin nukkumaan ja nukuin pitempään, olin jotenkin laiska ja outo. Mies myös teki kaiken kauhealla tohinalla. Jos viikonlopuksi oli joku homma, se piti aloittaa aamulla aikaisin ja tehdä eläimen raivolla parissa tunnissa. Minä puuhastelin verkkaisempaan tahtiin koko päivän, ja silti olin miehen mielestä laiska ja flegmaattinen, vaikka lopputuloksessa sain varmasti enemmän aikaan.

Isäni oli aivan samanlainen, ja olenkin miettinyt valitsinko tämän miehen jotenkin isästäni traumatisoituneena. Nämä kaksi asettivat minuun loputtoman syyllisyydentunteen omasta olemisen tavastani. Hyvä ap, että sinä kuitenkin ymmärrät että kyse on temperamentin eroista, joissa ei ole "oikeaa" tai "väärää". Voit toki yrittää takoa miehellesi järkeä päähän, mutta tärkeintä on ettet suostu syyllistymään omasta temperamentistasi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli tuota vääntöä kanssa alkuun, erilaisista temperamenteista, harrastuksista, vuorokausirytmeistä... juurikin noin kuin teillä. Paljon hyvääkin suhteessa oli, mm yhteiset arvot. Aikamme väännettiin, ukko valitti, minä stressasin ja yritin selittää. Sitten jotenkin vaan pikkuhiljaa totuttiin toisimme, vanhettiin kai molemmat niin että mieskään ei jaksa enää mennä ja toisaalta on oppinut antamaan arvoa mun tekemille asioille kun on huomannut että välillä rauhallisuus ja luotettavuus onkin kaikkein tärkeintä.

Varmaan olisi ollut helpompi suhde vähän samankaltaisemman ihmisen kanssa, mutta toisaalta me ollaan molemmat saatu tosi erilaisia elämänkokemuksia kuin mitä ilman toisiamme olisi ollut mahdollista. Toista ei voi muuttaa eikä itse kannata tehdä mikä itsestä ei tunnu hyvältä vaan toisen miellyttämiseksi. Miettikää kumpikin omalta osaltanne, mikä toisessa on hyvää ja miksi haluatte olla yhdessä. JOs näihin löytyy hyvät vastaukset, ei tuollaisten muotoseikkojen kannata antaa suhdetta kaataa. Jos yhteiselämä taas muiltakin osa-alueilta on hakusessa, kannattaa ehkä katsoa samanlaisempi puoliso.

Meilläkin on saatu kokea uusia ja erilaisia juttuja, mutta toisaalta en jaksa enää puolustautua ja olenkin alkanut pitää mykkäkouluja, vaikka tiedän sen olevan väkivallan muoto. Ehkä tästä pitäisi jo tehdä johtopäätelmät? Sen tiedän, että miesystävä ei tahdo erota, mutta en jaksa puolustella itseäni, kun olen tasan yhtä oikeassa kuin hänkin!

Sen tiedän, että mies on niitä tyyppejä, jotka uskovat tarpeeksi kovia auktoriteetteja. Jokin helppolukuinen selfhelp-kirjanen voisi jopa auttaa, kun se kuvaisi tarpeeksi meidän tilannettamme. Olisiko esimerkiksi mars ja venus -kirjoista apua? En ole niitä koskaan itse lukenut.

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tulee mieleen entinen suhde, jossa koko ajan minun luonteenpiirteeni ja ominaisuuteni olivat jotenkin "vääriä". Miehellä oli esimerkiksi syvään juurtunut käsitys, että aamuvirkkuus on kunnollisen ihmisen merkki, ja minä joka menin myöhemmin nukkumaan ja nukuin pitempään, olin jotenkin laiska ja outo. Mies myös teki kaiken kauhealla tohinalla. Jos viikonlopuksi oli joku homma, se piti aloittaa aamulla aikaisin ja tehdä eläimen raivolla parissa tunnissa. Minä puuhastelin verkkaisempaan tahtiin koko päivän, ja silti olin miehen mielestä laiska ja flegmaattinen, vaikka lopputuloksessa sain varmasti enemmän aikaan.

Isäni oli aivan samanlainen, ja olenkin miettinyt valitsinko tämän miehen jotenkin isästäni traumatisoituneena. Nämä kaksi asettivat minuun loputtoman syyllisyydentunteen omasta olemisen tavastani. Hyvä ap, että sinä kuitenkin ymmärrät että kyse on temperamentin eroista, joissa ei ole "oikeaa" tai "väärää". Voit toki yrittää takoa miehellesi järkeä päähän, mutta tärkeintä on ettet suostu syyllistymään omasta temperamentistasi.

Niinpä juuri, tutulta kuulostaa... Kuuluneeko sitten voimakkaasti vielä kulttuuriin täällä päin, että arvostetaan enemmän sitä näkyvää tekemistä. On jotain jolla todistaa naapureillekin, että meillä ei laiskotella.

Jos kirjallisuutta mietit niin ehkä ennemmin joku persoonallisuus- ja temperamenttieroihin keskittyvä mitä nuo Mars ja Venus -kirjat. Ovat nimittäin aika sukupuolisesti stereotyyppisiä joten myös niistä löytyvät parisuhdevinkit ovat samaa sarjaa.

Meillä myös vähän samaa eroa temperamenteissa. Mies on ripeä ja nopea, haluaa heti saada alta pois kaikki hoidettavat asiat eikä oikein siedä epäjärjestystä ja keskeneräisyyttä. On looginen asiaihminen muutenkin, eikä hirveästi halua pohtia ja vatkata asioita eri kanteilta. Tyypillinen tutkija DI siis.

Minä taas olen luovien aineiden opettaja. Melko boheemi, en ahdistu epäjärjestysestä, hoidan asioita usein viimetipassa (mutta hoidan aina kuitenkin!) Kotitöitä teen mieluummin niin että kaikki kerralla, toisin uin mies, että heti kun jotakin pientä niin se pitää tehdä. Pohdin, mietin, unelmoin, nautin ihan laiskottelustakin eikä minusta ihmisen pidä välttämättä olla aina tehokas; luovuuskin lisääntyy kun on aikaa ajatella ja kokeilla.

Ristiriitoja siis on, mutta molemmat tiedostamme toistemme temperamentit. Minun on helpompi sietää hänen tapojaan kuin hänen minun, joten yleensä se olen minä joka joustan... toisaalta tällainen taivaanrannanmaalari saa aina vähän palautusta arkirealismiin vastakohtaiselta puolisoltaan, ja hän enemmän vaihtelua ja virkistystä omaan kaavamaiseen elämäänsä meikälaisen kaltaiselta ex-tempore -eläjältä.

Ainakin vielä tämä yhdistelmä on kumma kyllä toiminut :) Mutta se vaatii kyllä sen, että molemmat tiedostaa, ettei toisen tapa toimia ole sen parempi tai huonompi - vain erilainen. Se missä määrin tätä erilaisuutta on valmis sietämään riippuu varmaan pariskunnasta ja yhteisen siteen voimakkuudesta.

Tekeekö mies teillä itsenäisesti, jos sinua ei huvita? Meillä pitäisi elää symbioosissa. Jos minä en lähde ulos, ei hänkään voi lähteä. Jos minä en mene sänkyyn, ei kuulemma hänkään voi nukahtaa.[/quote]

Mitä ihmettä mä just luin? Ei voi mennä ulos, jos vaimo ei lähde? Ei voi mennä nukkumaan, jos vaimo ei mene?

Herranjumala sentään....oon järkyttynyt. Ai kauhee, jos mulla olis äijä, joka juoksis aina mun perässä kun meen lenkille XD. Tai odottais jossain sängyn laidalla, että saan kirjan luettua ja meen nukkumaan. Voi luoja.

n44