Lue keskustelun säännöt.
En halua viettää joulua kun äitini ei ole täällä.
18.12.2016 |
Äiti kuoli reilu kuukausi sitten. Viikko sitten iski tajuntaan ettei äiti hössötä keittiössä mun kanssa eikä istu meidän kanssa joulupöytään.
Kukaan ei tunnu ymmärtävän mitä tunnen. Olis tänään pitänyt mennä ystävien kanssa glögille, mutta peruin kun en vaan jaksa olla iloinen ja katsoa muiden iloisuutta. Mies yritti patistaa menemään silti. Ei tunnu tajuavan kuinka paha olo mulla on. Olen viikon ollut itku kurkussa jatkuvasti.
Lapsen takia yritän jotenkin järjestää joulua, vaikka tekis mieli kaivautua peiton alle ja nukkua pyhien yli.
Kommentit (16)
Lämmin osanottoni. Minulla tulossa jo kolmas joulu ilman äitiä.
Yritä saada itkettyä, se ihan oikeasti helpottaa. Minulla oli samanlaisia ongelmia ja aika ajoin oli pakko pakkoitkettää itseään. Laita vaikka jotain musiikkia soimaan.
Tässä muutama, joilla saattaa saada kyynelkanavat auki
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinjen joulu on vaikea. Meillä kuoli isä kesällä. Ei helpota se, että isän syntymäpäivä oli joulupäivänä. Isällä oli kyllä jo ikää, mutta silti. Äitini kuoli jo kauan sitten, kun lapset olivat pieniä. Silloinkin se ensimmäinen joulu ja isän suru, ei ollut kiva joulu. Halaus sulle.
Äitini kuoli 23.11.2005 nuorena (47v) ja se ensimmäinen joulu meni aika sumussa. Lapseni olivat silloin 4v ja 2,5v joten he auttoivat ja tein kyllä jouluruokiakin, mutta oli se vaikeata, ei hirveästi ole muistikuvia.
Voimia sinulle, pitkä tie on edessäsi ja minäkin olen vielä tänävuonnakin itkenyt äidin ikävääni, helposti tulisi itku nytkin jos rupeaisin ajattelemaan miten hän ei ole nähnyt lasteni kasvua teineiksi, ei tiedä mitä aarteilleni nyt kuuluu jne. Toisaalta ajattelen että kyllä äiti tietää, hänen on pakko. Ja hänen on nyt hyvä olla, ei ole kipuja eikä helvetillisiä tuskia. Pakko ajatella noin, uskoa, saan siitä lohtua ja voimaa.
Hyvää joulua kuitenkin sinulle ja otan osaa, halaus!
Ei jokaisen joulun tarvitse olla samanlainen.
Teet sen mitä jaksat, mies ja lapsi saavat tehdä itse jos haluavat sellaista mihin sinä et pysty.
Ja ole niiden ystävien kanssa joiden seurassa voit olla juuri niin surullinen kuin olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään halunnut viettää ensimmäistä joulua ja äiti kuoli sentään kesällä. Sovi perheesi kanssa, että menette matalalla profiililla tai sitten jos miehellä on mahdollisuus tehdä valmistelut sille tasolle, mitä hän itse pitää miniminä ja sinä sitten osallistut sen hetken fiiliksen ja voimien mukaan. Minulla oli toisenlaista, koska ei ole perhettä. Tein joulua täysin fiiliksen mukaan. Vasta aatonaattona ja aattona valmistelin niitä ruokia, mitä halusin ja muutamaa päivää ennen joulua lähetin kortit jne. enkä todellakaan olisi suostunut lähtemään kenenkään jouluvieraaksi aattona.
Mulla on ihan samanlainen tunne, mutta se ei johdu siitä, että äiti ois kuollut, vaan siitä, että äiti hylkäsi minut emotionaalisesti kun olin parikymppinen. Ja siis pohjustihan se hänen aikaisempikin käytöksensä sitä. Ja olen nyt nelikymppinen. Siitä äidin hylkäämisestä aiheutui minulle itseni syyttelyä ja alaspainamista ja kaikenlaista pahaa, jonka takia en haluaisi enää olla elossa. Enkä ajatella joulua, mutta kun on tullut lapsiakin hankittua, niin...
Kun minä olin pieni ja oli jokin tuollainen konflikti äidin kanssa, missä "minä en halua tehdä mitään, koska sinä..." Niin minut aina vain nujerreettiin. Ymmärrän, että ap:llä on nyt enempikin surua kuin vihaa äidin poismenosta, mutta silti. Se suru muuttuu kohta vihaksi jos et saa toteuttaa sitä mitä tunnet. Eli olla vaan. Ja jos sinua sitten vielä syytettäisiin toisten joulun pilaamisesta, kuten minua äitini syytti, jos mökötin hänelle. Niin pilasin hänen joulunsa, vaikka hän oli satuttanut ensin minua. Otan osaa suruusi, toivottavasti sinä toivut paremmin kuin itse olen toipunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan samanlainen tunne, mutta se ei johdu siitä, että äiti ois kuollut, vaan siitä, että äiti hylkäsi minut emotionaalisesti kun olin parikymppinen. Ja siis pohjustihan se hänen aikaisempikin käytöksensä sitä. Ja olen nyt nelikymppinen. Siitä äidin hylkäämisestä aiheutui minulle itseni syyttelyä ja alaspainamista ja kaikenlaista pahaa, jonka takia en haluaisi enää olla elossa. Enkä ajatella joulua, mutta kun on tullut lapsiakin hankittua, niin...
Kun minä olin pieni ja oli jokin tuollainen konflikti äidin kanssa, missä "minä en halua tehdä mitään, koska sinä..." Niin minut aina vain nujerreettiin. Ymmärrän, että ap:llä on nyt enempikin surua kuin vihaa äidin poismenosta, mutta silti. Se suru muuttuu kohta vihaksi jos et saa toteuttaa sitä mitä tunnet. Eli olla vaan. Ja jos sinua sitten vielä syytettäisiin toisten joulun pilaamisesta, kuten minua äitini syytti, jos mökötin hänelle. Niin pilasin hänen joulunsa, vaikka hän oli satuttanut ensin minua. Otan osaa suruusi, toivottavasti sinä toivut paremmin kuin itse olen toipunut.
Minut on toinen vanhempi hylännyt ja toinen kuollut. Ne suruprosessit eroavat toisistaan täydellisesti, koska toinen on kertalaakista lopullinen tapahtuma eikä poistuva henkilö ole voinut itse vaikuttaa siihen (silloin kun kyseessä ei ole itsemurha).
Vierailija kirjoitti:
Ei jokaisen joulun tarvitse olla samanlainen.
Teet sen mitä jaksat, mies ja lapsi saavat tehdä itse jos haluavat sellaista mihin sinä et pysty.
Ja ole niiden ystävien kanssa joiden seurassa voit olla juuri niin surullinen kuin olet.
Ei niitä edes ole kaikilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan samanlainen tunne, mutta se ei johdu siitä, että äiti ois kuollut, vaan siitä, että äiti hylkäsi minut emotionaalisesti kun olin parikymppinen. Ja siis pohjustihan se hänen aikaisempikin käytöksensä sitä. Ja olen nyt nelikymppinen. Siitä äidin hylkäämisestä aiheutui minulle itseni syyttelyä ja alaspainamista ja kaikenlaista pahaa, jonka takia en haluaisi enää olla elossa. Enkä ajatella joulua, mutta kun on tullut lapsiakin hankittua, niin...
Kun minä olin pieni ja oli jokin tuollainen konflikti äidin kanssa, missä "minä en halua tehdä mitään, koska sinä..." Niin minut aina vain nujerreettiin. Ymmärrän, että ap:llä on nyt enempikin surua kuin vihaa äidin poismenosta, mutta silti. Se suru muuttuu kohta vihaksi jos et saa toteuttaa sitä mitä tunnet. Eli olla vaan. Ja jos sinua sitten vielä syytettäisiin toisten joulun pilaamisesta, kuten minua äitini syytti, jos mökötin hänelle. Niin pilasin hänen joulunsa, vaikka hän oli satuttanut ensin minua. Otan osaa suruusi, toivottavasti sinä toivut paremmin kuin itse olen toipunut.Minut on toinen vanhempi hylännyt ja toinen kuollut. Ne suruprosessit eroavat toisistaan täydellisesti, koska toinen on kertalaakista lopullinen tapahtuma eikä poistuva henkilö ole voinut itse vaikuttaa siihen (silloin kun kyseessä ei ole itsemurha).
Niin. Pahempaahan se on, että vanhempi itse vaikuttaen poistuu elämästäsi tai jos ei periaatteessa poistu, niin suhtautuu kuin vihollisesi. Mutta ainakin niistä seuraa samanlainen olo, ainoa vain, että vanhemman hylätessä hylätystä tehdään syntipukki ja kukaan ei lohduta, että nyt saat surra.
Ottakaa äiti symbolisesti mukaan joulunne viettoon käymällä hänen haudallaan. Viette sinne kynttilän ja joulutähden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan samanlainen tunne, mutta se ei johdu siitä, että äiti ois kuollut, vaan siitä, että äiti hylkäsi minut emotionaalisesti kun olin parikymppinen. Ja siis pohjustihan se hänen aikaisempikin käytöksensä sitä. Ja olen nyt nelikymppinen. Siitä äidin hylkäämisestä aiheutui minulle itseni syyttelyä ja alaspainamista ja kaikenlaista pahaa, jonka takia en haluaisi enää olla elossa. Enkä ajatella joulua, mutta kun on tullut lapsiakin hankittua, niin...
Kun minä olin pieni ja oli jokin tuollainen konflikti äidin kanssa, missä "minä en halua tehdä mitään, koska sinä..." Niin minut aina vain nujerreettiin. Ymmärrän, että ap:llä on nyt enempikin surua kuin vihaa äidin poismenosta, mutta silti. Se suru muuttuu kohta vihaksi jos et saa toteuttaa sitä mitä tunnet. Eli olla vaan. Ja jos sinua sitten vielä syytettäisiin toisten joulun pilaamisesta, kuten minua äitini syytti, jos mökötin hänelle. Niin pilasin hänen joulunsa, vaikka hän oli satuttanut ensin minua. Otan osaa suruusi, toivottavasti sinä toivut paremmin kuin itse olen toipunut.Minut on toinen vanhempi hylännyt ja toinen kuollut. Ne suruprosessit eroavat toisistaan täydellisesti, koska toinen on kertalaakista lopullinen tapahtuma eikä poistuva henkilö ole voinut itse vaikuttaa siihen (silloin kun kyseessä ei ole itsemurha).
Niin. Pahempaahan se on, että vanhempi itse vaikuttaen poistuu elämästäsi tai jos ei periaatteessa poistu, niin suhtautuu kuin vihollisesi. Mutta ainakin niistä seuraa samanlainen olo, ainoa vain, että vanhemman hylätessä hylätystä tehdään syntipukki ja kukaan ei lohduta, että nyt saat surra.
Hei, jatka tätä jossain toisessa ketjussa äläkä tässä, please.
Tapahtuma on vielä niin tuore, että olet oletattavasti vielä "alkushokissa" mielen ja ihan fyysistenkin voimien kanssa. Yritä selittää tuntemuksesi miehellesi ja pyytää tarvitsemasi tila. Jos miehellä ei ole ollut vastaavaa menetystä, hän ei voi sivusta käsittää, mikä ihan fyysinenkin myllerrys on menossa kehossasi ja se voimattomuus on ihan todellista eikä vaan sellaista, että "nyt vähän väsyttää".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla viime joulu oli ensimmäinen ilman äitiä. Olo on edelleen surullinen ja esim.monet joululaulut saa itkemään. Nyt kun aikaa on kulunut, niin enemmän on alkanut muistaa äidistä niitä ihania ja mukavia asioita. Ensin suri vaan menetystä. Tämä sinunkin kirjoituksesi sai palan kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Jouluna käyn viemässä ostamani enkelin ja kynttilän äidin ja isän haudalle. Isän menetin jo ollessani 16-vuotias. Lämmintä joulumieltä sinulle kaikesta huolimatta. Meitä on paljon, jotka ymmärtävät tilanteesi ja tunteesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei jokaisen joulun tarvitse olla samanlainen.
Teet sen mitä jaksat, mies ja lapsi saavat tehdä itse jos haluavat sellaista mihin sinä et pysty.
Ja ole niiden ystävien kanssa joiden seurassa voit olla juuri niin surullinen kuin olet.
Ei niitä edes ole kaikilla.
Mitä siitä sitten? Mikä pointti sinulla on olevinaan? Jos sinulla ei ole ystäviä, ei se tarkoita sitä etteikö sellainen jolla niitä on, ei voisi hakea heistä tukea.
Osanottoni ja tsemppiä.