Lue keskustelun säännöt.
30-vuotiaana aivoverenvuoto, avopuoliso ahdistui..
myrtti
16.12.2016 |
Olen 30-vuotias nainen. Sain alkuvuodesta lukinkalvon alaisen aivoverenvuodon. Nyt kuntoutus menossa ja olen palannut työelämäänkin. Onnellinen siitä. Mutta avopuolisoni jäätyi täysin. Hän sulkeutui, ei halua puhua aiheesta, ei kysele, ei ole halunnut lähteä kuuntelemaan lääkäriä/kuntoutusjuttuja. Ei mitään. Sanoi vain, että asia ahdistaa ja se että olen vammainen nyt. Ei tiedä, miten hän tämän kestää. Omasta mielestäni olen hyvin kuntoutunut, pärjään ja olen ylpeä itsestäni siksi. Jotain pieniä vaikeuksia puheen kansaa ym.. En ole kotona sitten asiasta puhunut, kun ei halua ahdistaa avopuolisoa. Olen kiltti, en nalkuta ja valita tai märise turhista. Asiat sai uutta merkitystä ja olen onnellinen nyt kyllä siitä, että olen jaksanut tätä. Mutta pitkälti yksin ja muiden tuttavien turvin. Avopuolisolle esitän sitten, ettei vain ahdistuisi minusta. En tiedä mitä tehdä. En osaa auttaa puolisoani.. Jos tämä päättyy eroon, kun en halua ahdistaa toista, olenko ikuisesti vammainen kaikkien miesten silmissä, mikäli joskus haluaisinkin ehkä pariutua?
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Olisin varmaan itse just samanlainen.
En osaa yhtään käsitellä vaikeita tai surullisia asioita. Oikein pelottaa mitä tapahtuu, kun ensimmäinen lähiomainen kuolee tms. kamalaa tapahtuu. Varmaan vetäydyn tai karkaan.
Huonot on eväät 😕.Neuvona voisin sanoa, että älä pakota miestä puhumaan ja annat vaan aikaa, jos mahdollista. Ehkä se siitä ajan kanssa.[/quote
Tuollaista kutsutaan luuseriksi.Puolisoa pitää tukea vastoinkäymisissä]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jos asetelma olisi toisinpäin eli nainen ahdistuisi miehen vakavasta sairaskohtauksesta? Olisiko peukutukset ja kommentoinnit samanlaisia eli "voi että mikä naisvauva".....
Veikkaanpa että emotionaalinen järkkyminen naisille on paljon, paljon sallitumpaa....
Tässä vain "tasa-arvon" yksi monista ulottuvuuksista.
Kyllä minä odotan kaikilta läheisiltä sukupuoleen katsomatta että kun joku sairastuu vakavasti niin kaivetaan se pää sieltä omasta p*****stä ja tuetaan sairastunutta...
Juu, "normitilanteessa" varmasti näin, MUTTA asian tekee monimutkaisemmaksi se, jos toinen aidosti traumatisoituu. Silloin kyse ei ole enää siitä, että kaivaa sen pään p******stä. Asiaa voi verrata vakavaan onnettomuuteen joutumiseen ja traumakokemuksen saamiseen onnettomuustilanteessa. Tai sotilaallisessa tilantessa. Asia täyttää silloin tajunnan.
Asiaa ei voi ymmärtää, jos ei ole perehtynyt tämän tyyppisiin asioihin tai ellei ole omakohtaista kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jos asetelma olisi toisinpäin eli nainen ahdistuisi miehen vakavasta sairaskohtauksesta? Olisiko peukutukset ja kommentoinnit samanlaisia eli "voi että mikä naisvauva".....
Veikkaanpa että emotionaalinen järkkyminen naisille on paljon, paljon sallitumpaa....
Tässä vain "tasa-arvon" yksi monista ulottuvuuksista.
Mene uli nyt oikeasti hevoperseeseen tältä palstalta.
Hanki apua itsellesi.
Ap:lle sanoisin että, hyvä kun paljastui millaisen olion kanssa olet suhteessa.
Silloin kun tulee vaikeuksia niin näkee siitä toisesta, onko hänestä loppuelämän seuralaiseksi.
Ystävänlaulun sanat pätevät eritoten parisuhteessa.
Kannattaa kuunnella Arja Saijonmaan tulkinta ja miettiä sen jälkeen saisiko tuo vammaiseksi haukkuja "mennä menojaan"
Viesti osui aika pahasti ilmeisesti hermoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jos asetelma olisi toisinpäin eli nainen ahdistuisi miehen vakavasta sairaskohtauksesta? Olisiko peukutukset ja kommentoinnit samanlaisia eli "voi että mikä naisvauva".....
Veikkaanpa että emotionaalinen järkkyminen naisille on paljon, paljon sallitumpaa....
Tässä vain "tasa-arvon" yksi monista ulottuvuuksista.
Kyllä minä odotan kaikilta läheisiltä sukupuoleen katsomatta että kun joku sairastuu vakavasti niin kaivetaan se pää sieltä omasta p*****stä ja tuetaan sairastunutta...
Juu, "normitilanteessa" varmasti näin, MUTTA asian tekee monimutkaisemmaksi se, jos toinen aidosti traumatisoituu. Silloin kyse ei ole enää siitä, että kaivaa sen pään p******stä. Asiaa voi verrata vakavaan onnettomuuteen joutumiseen ja traumakokemuksen saamiseen onnettomuustilanteessa. Tai sotilaallisessa tilantessa. Asia täyttää silloin tajunnan.
Asiaa ei voi ymmärtää, jos ei ole perehtynyt tämän tyyppisiin asioihin tai ellei ole omakohtaista kokemusta.
Voi, on omakohtaisia kokemuksia sekä vakavasta sairaudesta että ptsd:stä. Silti odotan itseltäni ja lähipiiriltäni enemmän kun mitä ap:n mies hänelle tarjoaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten jos asetelma olisi toisinpäin eli nainen ahdistuisi miehen vakavasta sairaskohtauksesta? Olisiko peukutukset ja kommentoinnit samanlaisia eli "voi että mikä naisvauva".....
Veikkaanpa että emotionaalinen järkkyminen naisille on paljon, paljon sallitumpaa....
Tässä vain "tasa-arvon" yksi monista ulottuvuuksista.
Kyllä minä odotan kaikilta läheisiltä sukupuoleen katsomatta että kun joku sairastuu vakavasti niin kaivetaan se pää sieltä omasta p*****stä ja tuetaan sairastunutta...
Juu, "normitilanteessa" varmasti näin, MUTTA asian tekee monimutkaisemmaksi se, jos toinen aidosti traumatisoituu. Silloin kyse ei ole enää siitä, että kaivaa sen pään p******stä. Asiaa voi verrata vakavaan onnettomuuteen joutumiseen ja traumakokemuksen saamiseen onnettomuustilanteessa. Tai sotilaallisessa tilantessa. Asia täyttää silloin tajunnan.
Asiaa ei voi ymmärtää, jos ei ole perehtynyt tämän tyyppisiin asioihin tai ellei ole omakohtaista kokemusta.
Mutta siihen mahdolliseen aitoon tai "aitoon" traumatisoitumiseen on mahdollista saada apua ja sitä voi työstää. Ei se ole mikään syy kaivautua poteroon ja ottaa itselleen uhrin roolia tilanteessa, jossa se vastoinkäymisen ensisijaisesti läpi käymään joutunut ihminen on ihan joku muu kuin sinä/AP:n mies.
Vierailija kirjoitti:
Miten jos asetelma olisi toisinpäin eli nainen ahdistuisi miehen vakavasta sairaskohtauksesta? Olisiko peukutukset ja kommentoinnit samanlaisia eli "voi että mikä naisvauva".....
Veikkaanpa että emotionaalinen järkkyminen naisille on paljon, paljon sallitumpaa....
Tässä vain "tasa-arvon" yksi monista ulottuvuuksista.
Mitä ihmettä sinä höpiset? AP:n puolison käytös on ala-arvoista, olivat sukupuoliroolit miten päin tahansa. Kerrassaan omituinen aasinsilta, että onnistuit kehittämään tästäkin aloituksesta tilanteen, jossa kaikki naiset ovat taas syyllisiä asiaan X, Y ja Z.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kysynyt myös omaisten vertaistukitoimintaan mukaan, jossa avopuoliso näkisi toisiakin sairastuneiden omaisia ja saisi purkaa tuntemuksiaan. Ja roiset tietäisivät tilanteen omaisen silmin. Mutta ei kokenut tarvitsevan sellaista. Olen ihan pihalla, miten auttaa miestä asian kanssa selviämään.
Mulla oli ikäisenäsi hyvälaatuinen aivokasvain, joka leikattiin ja toivuin täysin. Ehkä siis jotenkin rinnastettavissa tilanteeseesi. Tuolloin oli sinkku. Osa kavereistani unohti minut tuolloin, vaikka en varsinaisesti rypenyt itsesäälissä, vaan elin normaalisti. Myös työelämässä menetin paljon. Entinen bestikseni sanoi, että on onni ettei minulla ole miestä, koska hän jättäisi minut.
Jotenkin onnistuin kääntämään elämäni nousuun, en tehnyt sitä yksin. Olen työelämässä, harrastan, minulla on pieni perhe ja nautin elämästä enemmän kuin nuorena. Mutta kaikkeen meni aikaa ja vaivaa. Jouduin tekemään muutoksia elämääni ja hylkäämään pari ikuisina pitämääni ystävyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylläpä melkoisia yli-ihmisiä on täällä kommentoimassa. Vai heti pitäisi mies lempata!
Kokeilkaapa kerran itse olla vastaavassa tilanteessa (toivittavasti ette joudu!) ja kokeilkaa oketteko yhtä ehdottomia sen jälkeen.
Minun mieheni sairastui erittäin vakavasti noin 5 vuotta sitten. Hänelle ennustettiin 1,5-2 vuotta elinaikaa.
Voin kertoa, että ei muuten ollut helppoa kenellekään. Ehkä naisena ja äitinä on helpompi hypätä siihen sairastuneen omaisen ja tukijan rooliin, kuin lapsettoman nuoren miehen. Mutta vaikeaa meillä oli, yhdessä ja erikseen.
Mielestäni terveydenhuollossakaan ei riittävästi kiinnitetä huomiota siihen, että myös omainen on valtavassa kriisissä, etenkin kun sairaus iskee nuoreen aikuiseen. Ei minultakaan ole kukaan kysynyt voinnista tai jaksamisesta mitään. Olen kuitenkin 90% vastuussa arjesta, mieheni ei ole työkykyinen ja tuskin koskaan tulee olemaankaan.
Meillä kävi kuitenkin hyvin lopulta, miehen sairaus onkin ollut rauhallisempi kuin aluksi luultiin. Monta vuotta mennyt "hyvin" eli tasaisesti ja vielä yksi lapsi pitkällisen harkinnan jälkeen meille pian syntyy :-)
Aloittajalle haluan sanoa, että vaikutat tosi tasapainoiselta ja fiksulta ihmiseltä. Niin sinulle kuin miehellesi sairastuminen on ollut valtava järkytys, sellaisia kun ei vaan 3-kymppisenä edes kuvittele osuvan kohdalle.
Olet toipunut hienosti. Miehesi käy kriisiään läpi, eikä ketään voi painostaa. Joillekin pahin painajainen on joutua johonkin vertaistukiryhmään, etenkin miehille, jos ei ole valmis. Minusta ketään ei saa painostaa. Mies itsekin todennäköisesti on pettynyt, kun ei vaan pysty olemaan "parempi".
Jos jotain voin yrittää neuvoa, on pyrkiä elämään mahdollisimman normaalia elämää, ettei sairaus ole koko ajan pinnalla. Kun sinulla on joku kontrolliaika tms. niin kysy joka kerta, lähteekö mukaan. Jospa hän joku kerta lähtee. Etenkin neurologin luona mukana olemisesta voisi olla hyötyä, miehet usein tykkäävät selkeistä faktoista, missä mennään.
Kovasti voimia ja tsemppiä!
Itse en vielä olisi leimaamassa miestäsi huonoksi. Ihminen hän vain on, kuten me kaikki.
Empatiakyvyn puutosta varmaan caikeaa korjata
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piti vielä tulla katsomaan tätä ketjua, kun niin läheltä kosketta.
On meillä riideltykin välillä väsyneenä hyvin epäkypsästi ja huonosti :-D
Olen syyllistänyt miestäni, kun "ei tee mitään" ja sanonut että hyvähän hänen on kun ei ole vastuussa mistää.
Todella epäreilua ihmistä kohtaan, joka ei VOI tehdä juuri mitään.
Hän on sitten kyllä ladannut myös jotain yhtä "järkevää".
Onneksi osaamme pyytää anteeksi ja nauraa jälkikäteen.
Onhan se fakta, että paljon helpompaa olisi jos mies ei olisi sairastunut. Mutta se ei ole valintakysymys.
Minä en kuitenkaan SUHTAUDU mieheeni vammaisena, en ennen, en nyt enkä tulevaisuudessa. Minusta hän on edelleen miehekäs ja seksikäs ja hän tietää sen. Meillä on aktiivinen seksielämä, vaikkei akrobatia tai yltiöpäinen hurjastelu niin onnisukaan.
Pahimpienkaan riitojen aikana en ole koskaan sanonut vammaiseksi tms. vaikka mies huonoina päivinä itseään siksi nimittääkin.
Tämä suhtautumisjuttu on varmaan isoin kynnyskysymys. Jos ap:n mies ei kriisin laannuttuakaan osaa nähdä sitä samaa puolisoaan sairauden alta niin silloin ei ole mitään järkeä mielestäni jatkaa.
Onkohan mahdollinen toisen menettäminen sitten tullut niin lähelle, että herätti ajattelee asioita, joita ei ehkä kestäisi? Suojautumismekanismi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap! Samaistuin tilanteeseesi osittain. Itse olin sairastanut aivoinfarktin alle kolmikymppisenä, ja minunkin mieheni meni siitä osittain aika lukkoon. Käytännön asioissa hän on avulias, mutta henkisellä puolella en saa hänestä "irti" juuri mitään.
Kannattaakohan mieheltä enää odottaa tuossa vaiheessa tulevaisuudelta mitään, jos nyt jo tuollainen ahdistaa?
Kuka meistä osaa ajatella miten suhtautuu kun läheinen sairastuu?
En minä ainakaan osannut, olin meistä se hiljaisempi, joka ei koskaan perheen asioista kenellekään puhunut, en edes mitenkään hoivaava.
Teho-osastolta miehen vierestä iltaisin lähtiessäni puhuin puhelimessa tunteja, tapahtumssta, miehen sairaudesta, omasta olosta, ihmisille eli miehen sukulaisille, asioita, joita en olisi parhaalle ystävälle viikkoa aikaisemmin puhunut.
Miehen sairauden myötä, menettämisen pelosta, järkytyksestä, tulevaisuuden pelosta, turvallisuuden katoamisesta minäkin muutuin.
Muuttui mieskin, vaikka lääkärien ja omasta mielestään parani täysin.
Sairastuneen läheinenkin tarvitsee tukea, minä kyllä sain sitä, vaikka ensin tuntui teho-osaston sairaanhoitajan kysymys miten sinä voit hassulta, minähän olin terve.
Minä onneksi opin puhumaan tunteistani ja läheiset jaksoivat kuunnella. Kaikki eivät osaa puhua ja ehkä ei ole kuuntelijaakaan.
Mun kaveri sai aivoverenvuodon myös noin kolmikymppisenä. Ei ole toipunut vieläkään, aikaa mennyt 15 vuotta suunnilleen. Oli avoliitossa ollut teinistä saman miehen kanssa. Joutuivat erilleenkin muuttamaan ettei silloin alle kouluikäistä lasta sijoitettaisi muualle, lapsi jäi isälleen. Oli kamalaa huomata kun toinen ei toipunut, aivot vaan ei pelittänyt enää. Tuli eri ihminen toisesta. Niinkin voi käydä.
Jätä se vellihousu. Mitä sitten jos/kun sairastut joskus iän myötä kroonisesti? Tai saat uuden aivoverenvuodon tai joudut vaikka onnettomuuteen, mistä jää jokin pysyvä haitta? Tai ylipäätään vanhenemisen tuomat rappeumat ja muutokset elimistössä/toimintakyvyssä? Jos mies reagoi noin vaikka olet kuntoutunut lähes täysin entisenlaiseksi, mikä mahtaisi olla hänen reaktionsa em. tapauksissa.... Niinpä, itse en ainakaan pystyisi luottamaan.
Luottamusta tuollaisten sanojen jälkeen varmaan vaikeaa alkaa rakentaa uudelleen kuntoutumisen aikana, jos näkee ahdistuksen toisen olemuksessa jatkuvasti. Ehkä parempi eheyttää itseä eikä tuhlata energiaa sairaana vielä toisen ahdistuksen tukemiseen...
No nyt on sellainen imaginäärinen olkiukko vastassa ettei kannata häntä vastaan edes lähteä taistelemaan.
Muille ihmisille sitä ei ole olemassakaan, Uli näkee hänet kuin minkä tahansa konkreettisen asian, eläväisenä ja todellisena.