Stressi raskausaikana
Kun aloin odottaa esikoistamme, tein kaiken niin täydellisesti kuin voi vaan raskaana oleva ihminen tehdä, että voi antaa uudelle ihmiselle hyvän elämän alun. En polttanut (en polta muutenkaan), en juonut alkoholia, en juonut kofeiinia sisältäviä juomia, söin monipuolisesti ja välttelin kaikkia ruokia ja juomia, mitä raskaana olevan pitää välttää. Enkä käyttänyt lääkkeitä.
Meille syntyi hyvän pituinen ja painoinen lapsi, joka oli tietysti mielestäni aivan täydellinen. Mutta sitten kuitenkin lapsellemme tuli paha koliikki ja hän on nyt 3-vuotiaana, voisipa sanoa, että ylivilkas. Ja tästä syytän stressiä, jota minulla oli paljon raskausaikana mieheni takia. Hän kävi paljon ulkona muiden naisten kanssa ja minä stresssasin sitä paljon. Nyt siis syytän miestäni siitä, miten hänen käytöksensä on vaikuttanut lapseemme raskausaikana. Lapsi on muuten aivan ihana, mutta paljolta olisi selvitty, jos koliikkia ei olisi ollut. Se vaikutti meidän suhteeseemmekin, kun lapsi heräili joka yö 2 tunnin välein ja itki koko ajan. Olen siis katkera miehelleni siitä, että kun hän piti hauskaa raskausaikana ja minä jouduin hoitamaan käytännössä yksin lapsen öisin ja aamuisin väsyneenä (mies nukkuu aina todella pitkään, jos ei ole töitä).
Tuskin pääsen ikinä eroon tästä katkeruudesta.
Eli varoituksen sanana: stressi on vahingollinen. Kohdelkaa raskaana olevia hyvin. Vaikka 9 kk on lyhyt aika niin sen jälkeen tulevat vuodet ovat pitkiä. Varsinkin jos on vaikeaa.
Kommentit (7)
Ootko ap lukenut tän?
http://www.vauva.fi/artikkeli/raskaus/en-osannutkaan-nauttia-raskaudesta
Vierailija kirjoitti:
Ootko ap lukenut tän?
http://www.vauva.fi/artikkeli/raskaus/en-osannutkaan-nauttia-raskaudesta
En ollut ennen lukenut enkä nyt ymmärrä, miten se liittyy tuohon minun kirjoitukseeni?
Ap
Mun lapsi kuoli lopulta kohtuun rv 36. En ihmettele, raskausaika oli elämäni vaikeinta, miehestä kuoriutui täysi alkoholisoitunut arvaamaton narsisti, rahahuolia oli, ravitsemukseni oli ihan retuperällä, asunto meni alta jne. Hyvä lapselle että pääsi pois. Paska suhdekin loppui lapsen kuolemaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi kuoli lopulta kohtuun rv 36. En ihmettele, raskausaika oli elämäni vaikeinta, miehestä kuoriutui täysi alkoholisoitunut arvaamaton narsisti, rahahuolia oli, ravitsemukseni oli ihan retuperällä, asunto meni alta jne. Hyvä lapselle että pääsi pois. Paska suhdekin loppui lapsen kuolemaan.
Luulen että viimeiset niitit miksi lapsi kuoli oli lopulta muutto, kannoin yksin koko omaisuutemme uuteen asuntoon, 3krs. ilman hissiä. Edellisenä päivänä ennen lapsen kuolemaa vaihdoin autoon yksin talvirenkaat, kannoin painavat renkaat yksin varastosta. Miestä "ei huvittanut" auttaa, krapulassa makasi ja valitti miten en ymmärrä ja häntä arvosta. Vittu mikä kusipää.
Raskauden aikaista normaalia voimakkaampaa stressiä ja ahdistusta on juuri tutkittu, joten mitään täysin selvää ei vielä ole. Tiedetään kuitenkin että äidin stressi varsinkin jo raskauden alkuvaiheessa vaikuttaa tulevan lapsen aivoihin.
Tavallinen stressi arkipäivästä ei ole vaarallista, tässä on kyseessä kuormittavissa olosuhteissa eläneet äidit. Tuntuu kyllä ihan luonnolliselta että äidin vointi heijastuu lapseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi kuoli lopulta kohtuun rv 36. En ihmettele, raskausaika oli elämäni vaikeinta, miehestä kuoriutui täysi alkoholisoitunut arvaamaton narsisti, rahahuolia oli, ravitsemukseni oli ihan retuperällä, asunto meni alta jne. Hyvä lapselle että pääsi pois. Paska suhdekin loppui lapsen kuolemaan.
Luulen että viimeiset niitit miksi lapsi kuoli oli lopulta muutto, kannoin yksin koko omaisuutemme uuteen asuntoon, 3krs. ilman hissiä. Edellisenä päivänä ennen lapsen kuolemaa vaihdoin autoon yksin talvirenkaat, kannoin painavat renkaat yksin varastosta. Miestä "ei huvittanut" auttaa, krapulassa makasi ja valitti miten en ymmärrä ja häntä arvosta. Vittu mikä kusipää.
Eli marttyyrina et pyytänyt keltään apua ja arvelet sen tappaneen lapsesi. Ok.
Minäkin stressasin raskausaikana, erosimme miehen kanssa ja täten jouduin asunnottomaksi. Olin aika hajalla ja rikki.
Vauvallani oli myös koliikki. Toki isä oli elämässä, mutta muutamana päivänä viikossa pari tuntia kerrallaan, luonnollisesti päiväsaikaan. Olin jumalattoman katkera, että isä sai "kermat kakun päältä" ja itse valvoin huutavan vauvan kanssa yksin.
Mutta halusin eroon katkeruudesta, tiesin etten voittaisi sillä mitään. Aloin käymään psykologilla, ennen kaikkea itseni takia mutta sitä kautta myös lapseni takia.
Meidänkin lapsi on pian 3, enkä ole yhtään katkera, ollut aikoihin. Kaikki on ihan hyvin. Vaikeuksia on edelleen, mutta kelläpä ei. Syyttely ja katkeruus ei johda mihinkään, vaikeudet pitää kohdata siten kuten ne tulevat ja löytää itselle toimivin ratkaisu elää niiden kanssa. Meillä on kuitenkin hyvin onnellinen elämä, vaikka edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti riitelemme isän kanssa ja lapsellakin tulee vähän väliä milloin mitäkin kehitysvaiheita. Tällaista se elämä on, mutta kaikkien vaikeuksienkin alla on tuhansia ja miljoonia syitä olla kiitollinen, onnellinen ja helpottunut - ja ne asiat kaivan esille aina, kun joku asia meinaa ruveta vituttamaan :)