Kuvitus: Satu Kettunen

Kun toivottu esikoinen ilmoittaa tulostaan, voisi kuvitella, että tuleva äiti hyrisee onnesta. Hannalle raskausaika oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ihanaa.

Kännykän näyttö vilkkuu tulevan puhelun merkiksi. Äänettömällä oleva puhelin surisee sinnikkäästi olohuoneen pöydällä, kunnes se vihdoin pimenee. Viisi puhelua tullut. Pian puhelimeen kilahtaa tekstiviesti. ”Onhan sulla kaikki hyvin?” ystävä utelee viestissä.

Hyvin?

Olen raskaana ihanalle miehelle. Odotamme esikoistamme, meillä on kiva koti, olen juuri saanut unelmieni työpaikan ja minulla on paljon hyviä ystäviä. Asiat ovat loistavasti. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä.

Sinä iltana vuosia sitten yökerhon tanssilattialla ei ollut tungosta. Vilkkuvat valot katkoivat tanssijoiden liikkeitä. Olin juhlimassa uutta työprojektia ystävän ja tulevan työparini kanssa. Pian seuraamme liittyi uusi tuttavuus, kaverini ystävä, joka oli viimeisillään raskaana. Tanssimme yhdessä pikkutunneille asti.

Narikassa viimeinen ajatukseni illasta oli, että tuollainen minäkin aion olla sitten joskus, kun olen raskaana. Sosiaalinen, iloinen ja energinen pallomahasta huolimatta. Raskaana aion tehdä samoja juttuja kuin ennenkin.

Toisin kävi.

Ensireaktioni raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti? Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti?

Ensireaktioni positiiviseen raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti meillä tärppäsi? Olimme valmistautuneet yrittämään pitkään. Vaikka vauva oli toivottu ja odotettu, minua pelotti. Olin aina tehnyt päätöksiä impulsiivisesti. Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti? Tulevaisuus pelotti. Jostakin mieleeni palautuivat vanhan lukiokaverini sanat: ”En voi kuvitella sinua äitinä.”

En minäkään voinut kuvitella itseäni äitinä. Silti minusta oli nyt kovaa vauhtia tulossa sellainen.

En ollut koskaan ollut masentuvaa tyyppiä. Joskus nuorempana jopa ihmettelin, miksi masentuneet ihmiset eivät vain ajattele positiivisemmin. Silloin oli vaikea ymmärtää, miten voi olla masentunut, jos kaikki on hyvin. Nyt, 30-vuotiaana ja raskaana, ymmärsin sen. Tiesin, että minun tulisi olla onneni kukkuloilla, mutta ilman mitään järkevää syytä olin onneton. Alakuloisuus alkoi heti raskauden alkumetreiltä.

Jo toisella neuvolakäynnillä apea mielialani tuli puheeksi. Mieheni aloitti keskustelun puolestani.

– Hanna on muuten ollut vähän surullinen viime aikoina, hän sanoi.

Kurkkuani kuristi, pidättelin itkua.

– Kyllä, mulla on ollut vähän mieli maassa, myönsin häpeillen.

Vähättelin ongelman suuruutta. Jätin kertomatta, kuinka paljon alakulo vaivasi. Tuntui siltä kuin olisin oma itseni vain puolisoni seurassa. Ystävät, uudet työkaverit ja perhe saivat minut ärtymään. Tiuskin pikkuasioista. En enää tunnistanut itseäni.

Neuvolassa sovittiin, että mielialaani seurataan. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään. Raskauden keskivaiheella alakuloisuuteni vain syveni.

En enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn.

Minut ja työparini irtisanottiin tuotannollisista syistä ollessani viidennellä kuulla raskaana. Työpaikan hakeminen ei tullut kysymykseen. Kuka palkkaisi minut tietäen, että olin kolmen kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle?

Vietin viimeiset neljä kuukautta kotona pahaa oloani miettien. Eristäydyin kotisohvalle kirjan ja suklaalevyn kanssa. Mikään ei huvittanut. Nukuin joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Kun mies tuli töistä kotiin ja kyseli, miten päivä oli mennyt, nolotti. En ollut tehnyt mitään.

Alakuloisuus tuli aaltoina. Aina välillä oloni oli parempi. Silloin kävin ostamassa jäätelön ja kävelin Uimastadionille uimaan ja ottamaan aurinkoa. Toisina päivinä saatoin hypätä ratikkaan ja käydä ostamassa vauvanvaatteita lähellä sijaitsevalta kirpputorilta. Ja kun vihdoin aloin tuntea vauvan liikkeet, en pystynyt pidättelemään hymyäni. Saatoin tunnustella vatsaani tuntikausia.

Vaikka rakastin pyöristynyttä vatsaani, tunsin itseni turvonneeksi ja epäviehättäväksi. Tunteeni olivat ristiriitaisia.

Mielialaani ei parantanut se, etten jaksanut tehdä mitään. Olin mustasukkainen miehelleni siitä, että hän pystyi jatkamaan elämäänsä normaalisti, mutta minä jouduin luopumaan kaikesta. En voinut enää viettää viikonloppuja juhlien ystävien kanssa. Olin lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja jopa sushin syömisen. Mieheni yritti pyytää minua mukaansa joka paikkaan tai saada minut tekemään jotain ystävieni kanssa, mutta mikään ei napannut.

Pian en enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Pelkkä puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn. En uskaltanut vastata myöskään siksi, että pelkäsin sanovani jotain ikävää. Eristäydyin kaikista. Olin koko ajan huonolla tuulella.

Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin tulevaisuutta toiveikkaana. Olin vain lakannut elämästä elämääni, kunnes vauva syntyisi.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan.

Raskausaika oli haaste myös miehelleni. Hain jatkuvaa huomiota, kaipasin kipeästi läheisyyttä. Muuttunut kroppani ahdisti: kengät eivät mahtuneet jalkaan, käytin samoja vaatteita joka päivä, naamani oli turvonnut, hengittäminen vaikeaa. Kiukuttelin miehelleni, kun mikään ei näyttänyt hyvältä päälläni. Tunsin itseni valaaksi.

Pelkäsin myös sitä, että jään yksin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi. Onneksi mieheni jaksoi tukea ja ymmärtää. Jos en olisi pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan tunteistani, en tiedä, miten olisin jaksanut.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan. Minä ja mieheni sen päätöksen olimme tehneet. Fiiliksiäni ei helpottanut ystäväni muistutus siitä, että äidin alakulo vaikuttaa myös vauvaan. Hävetti.

Lainasin kirjastosta raskausmasennusta käsitteleviä opuksia. Leena Väisäsen Raskaus muuttaa naisen mieltä ja maailmaa -kirjassa kerrottiin, että äidin raskauden aikainen mieliala heijastuu lapsen luonteeseen vielä tämän ollessa viisivuotias. Väisäsen siteeraaman tutkimuksen mukaan lapset ovat arempia ja itkuisempia, jos äiti on heitä odottaessaan ollut stressaantunut tai masentunut.

Olin siis mokannut koko jutun jo ennen kuin lapseni oli ehtinyt edes syntyä. Koin voimattomuutta, sillä totta kai halusin lapselleni vain parasta. Mutta eihän sitä voi vain päättää olla onnellinen. Vai voiko?

Päätin yrittää. Yritin olla armollinen itselleni. Jos ei huvittanut tehdä mitään, ei ollut pakko. Kaivauduin kotisohvalle hyvällä omallatunnolla.

Lainasin kirjastosta pinon luettavaa, ostin kaapit täyteen herkkuja. Söin kolme jäätelöä päivässä, herkuttelin estoitta. Kun herkut oli syöty, oloni oli entistä huonompi. Neuvolassa kuitenkin vakuuttelin, että voin ihan hyvin. En jaksanut enää puhua koko asiasta.

Raskauden loppumetreillä mieleni alkoi kirkastua. Viihdyin edelleen paremmin kotona kuin kavereideni kanssa, mutta nyt olin onnellinen. Siivosin ja leivoin kuin mielipuoli. Raskauden loppumetrit häämöttivät, aloin olla toiveikas. Ehkä raskauden jälkeenkin olisi elämää.

Mieheni oli jaksanut tukea ja tsempata minua koko ajan. Oli vaikea ymmärtää, miten hän oli siihen pystynyt. Näin jo sieluni silmin, kuinka pian mahtuisin vanhoihin vaatteisiini ja pystyisin nukkumaan vatsallani. Väistymässä olivat myös ainainen pissahätä ja yölliset heräämiset siihen, että järkyttävä närästys nosti oksennuksen suuhun.

Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi?

Kun vauva vihdoin syntyi, olin alun pöpperön jälkeen lähestulkoon euforisessa tilassa. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään uutta tulokasta kaikille. Hän oli ehdottomasti maailman kaunein ja ihanin vauva. Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi? Tuntui siltä kuin jakaisin kaikkien vanhempien kanssa suuren salaisuuden.

Tuijottelin vauvojen vanhempia kadulla. Hekin siis tiesivät, miltä tämä tuntui. Alakuloisuuteni oli kuin poispyyhkäisty.

Nyt vauvani on yhdeksän kuukautta vanha. Arki on ajoittain haastavaa, mutta nautin äitiydestä. En ikipäivänä vaihtaisi nykyistä elämääni vanhaan.

Raskausaika oli lopulta vain pieni hetki elämästä. En vain ymmärtänyt sitä. Ehkä pelkäsin, että elämäni loppuu vauvantuloon.

Saan kuulla, etten ollut alakuloisuuteni kanssa yksin. Vauvaperhepsykoterapeutti Mirja Sarkkisen mukaan apeat tunteet raskauden aikana ovat hyvin tavallisia. Onhan raskaaksi tulo iso elämänmuutos. Odotuksen ja vauvan myötä joutuu luopumaan monesta asiasta.

– Raskaus herättää monenlaisia, ristiriitaisiakin tuntemuksia. Ei ihme, sillä moni asia muuttuu: joudut irrottautumaan töistä, vartalo ja koko identiteetti naisena muuttuu – parisuhteesta puhumattakaan. Väitän, että useimmat odottajat käyvät läpi myös apeita tunteita, Sarkkinen sanoo.

Hän painottaa, että kaikenlaisista tunteista pitäisi saada puhua odotusaikana.

Siis myös siitä, ettei aina tunnu hyvältä. Ehkäpä silloin stereotyyppinen, idealisoitu kuva onnea uhkuvasta odottajasta murenisi.

Sarkkisen mukaan on tärkeää, ettei tunteiden kanssa jää yksin. Niistä kannattaa puhua joko puolison, jonkun muun läheisen tai neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Alakulosta voi päästä eroon vain tunteita käsittelemällä.

Minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

– Neuvolasta voi saada apua. Siellä mielialaa voidaan seurata. Ei ole kyse pienestä asiasta, sillä raskaus ja vauvan syntymä on psyykkisesti ja sosiaalisesti naisen elämän suurin muutos, haastava prosessi, johon ei aina ehdi varautua. Elämä muuttuu positiivisen raskaustestin myötä.

Siitä, miten äidin odotusaikaiset tunteet vaikuttavat lapseen, on Sarkkisen mukaan näyttöä. Äidin stressi, ahdistuneisuus ja depressio voivat olla yhteydessä vauvan syömisen ja nukkumisen ongelmiin ja itkuisuuteen. Tällaisissa tapauksissa puhutaan kuitenkin äidin vaikeista mielialaongelmista.

Tunnistan itseni Sarkkisen sanoista. Positiivisen raskaustestin tehtyäni heitin puolitäyden tupakka-askin roskakoriin. Muutos vanhan ja uuden elämän välillä tapahtui sillä sekunnilla, kun pieneen näyttöruutuun piirtyi haalea, sininen viiva. Enää en voinut elää vain itselleni.

Alakuloisuuteni väistyi lopulta kumppanini tuen ansiosta. Ja vaikka tiedän, että alakuloisuus raskauden aikana on normaalia, minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

Kun nyt näen kadulla raskaana olevia naisia mietin, kuinka kauniilta heidän vatsansa näyttävätkään. Selaan oman raskauteni aikaisia valokuvia haikein mielin. Hassua, miten kauniilta omakin vatsa näyttää näin jälkikäteen.

Jään katselemaan kuvaa, joka on otettu keittiössämme noin viikko ennen synnytystä. Siinä seison valkoisten keittiökaappien edessä. Ikkunasta tulviva auringonvalo tuo kuvaan lämpöä. Ylläni ovat shortsit ja bikinin yläosa, katselen alaspäin suurta vatsaani.

Hämmästyn. Kuvassa en näytä valaalta. Voisi jopa sanoa, että hehkun.

Odotusaikana muistan nauraneeni väitteelle, että jonakin päivänä ikävöisin raskausvatsaani. Enää tuo väite ei kuulosta niin hassulta.

Vauva 9/14

Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Miten voi nauttia noin 8 kk ajan kestävästä kalvavasta kuolemanpelosta? Ultrassa näkyi "jotain poikkeavaa" ja siitä alkoi pelkääminen, joka ei ole vieläkään - 6 vuotta terveen pojan syntymän jälkeen - hellittänyt. Koko neuvola-aika oli pelkkää virheiden ja vammojen etsimistä, ikään kuin maailmaan ei syntyisi ikinä terveitä lapsia, aina niissä olisi joku vialla. Jokainen mittaus ja punnitus oli vain testausta sitä varten, mikä on pielessä.
Lue kommentti
Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Minulla 3 lasta ja en tykännyt yhdestäkään raskaudesta. Jatkuvaa pelkoa ja huolta. Jos vauvalle käy huonosti? Tuleeko lapsivesi ennen aikojaan? Liikkuuko vauva? Kuuluuko sydänäänet? Syönkö hyvin? Huhhuh. Ensimmäinen raskaus päättyi viikolla18, kun kohdussa ei lapsivettä, ehkä lisäsi pelkoa, vaikka muut raskaudet normaaleja. Suomessa pitäisi voida sanoa rehellisesti, bos ei nauti raskaudesta. Se ei tarkoita, ettei rakasta lapsia, kun ne on syntyneet tai kohdussa. Kun neuvolassa sanoin, ettei...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Äidit kertovat, mihin kaikkeen äitiyspakkauslaatikko taipuu.

Vauvan Facebook-seuraajat keksivät laatikolle hyviä käyttötapoja.

1. Kissanpoikueen pentulaatikko

"Kuvassa on egyptinmaupentue vanhempiensa kanssa", Heidi Räihä kertoo.

Heidi liitti kuvan pentueesta Vauvan Facebook-sivulle ja kertoo viestissä lisää.

"Laatikko on loistava pentupesä. Kun puolikkaan kannen laittoi päälle, niin emo sai rauhaa talon muulta elämältä. Korkeat reunat myös pitivät pennut laatikossa. Ainoat vahingot, joita laatikko kärsi, ovat pienet hampaanjäljet reunassa."

2. Lapsen taideteosten varasto

Tila voi tosin loppua kesken, kun naperon luomisvimma oikein pääsee vauhtiin.

3. Joulukoristeiden jemma

Joulu vie paljon tilaa aina, vaikka on vain kerran vuodessa. Tallessa on!

4. Ihan oma pallomeri

Mahtava idea! Ei ehkä ihan kestä vertailua ristelyalusten pallomeriin, mutta onpahan lähellä ja ilmainen. Eikä pienikään taapero häviä pallojen sekaan.

5. Sisarukselle kierrätettävien vaatteiden piilo

Se tunne, kun saa kaivaa pieneksi jääneet esiin seuraavaa vauvaa varten. Voi miten tätä rakastin, pian sille on taas käyttäjä!

6. Muistojen laatikko

Entä ne pienet vaatteet, jotka haluaa ihan vain säilöä ikiajoiksi? Ensitutti, synnärin ranneke, mummin neuloma nuttu, pudonnut maitohammas – sinne vaan.

7. Aikakapseli

Lisää rakkaimpien vauvatarvikkeiden joukkoon vaikka aikakaus- tai sanomalehti vauvan syntymävuodelta, lähiravintolan ruokalista hintoineen, kuva jääkaapin sisällöstä ja perheen kodista. Laatikko kiinni, ja auki vasta, kun lapsi täyttää 18.

8. Lelulaatikko

Iso ja tukeva – mitä muuta voisi enää pyytää?

9. Väärän vuodenajan varasto

Talvivaatteet laatikkoon kesäksi, kesäkamppeet talveksi. Sopii myös kausiverhoille ja muille tekstiileille.

10. Koiranpeti

Ei, kissa ei ole ainoa eläin, joka viihtyy laatikossa. "Tarkoitus oli laittaa sinne pienet vaatteet, mutta..."

Kuva: Päivi Murorinne
Kuva: Päivi Murorinne

11. Ja tietenkin: vauvan ensisänky

Yhä kelpo vaihtoehto. Petaa laatikkoon patja ja lakanat, valmista on! (Sivuhuomautus: kantta ei laiteta päälle, kun laatikkoa käytetään vauvansänkynä – tätä kysyttiin ihan vakavissaan eräässä synnytysvalmennusryhmässä.)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Esimerkiksi sektio, raskausajan diabetes ja imukuppisynnytys ovat yleisempiä vanhemmilla ensisynnyttäjillä.

On tiedetty pitkään, että esimerkiksi sikön kehityshäiriön riski kasvaa äidin ikääntyessä. Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan kuitenkin jo ensisynnyttäjän 25 vuoden ikä merkitsee kohonneita terveysriskejä äidille itselleen.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun on selvitetty näin laajasti ja yksityiskohtaisesti sekä äidin että lapsen terveyden yhteyttä äidin ikään.

– Havaitsimme, että äidin riskit lähtevät nousuun jo ennen kuin äidin iän vaikutus näkyy lapsen terveydessä, kertoo tutkimuspäällikkö Reija Klemetti THL:stä.

Jo 25-vuotiaalla ensisynnyttäjällä on nuorempiin verrattuna kohonnut riski keisarileikkaukseen, raskausajan diabetekseen ja esimerkiksi imukuppisynnytykseen. Vähän myöhemmin kasvaa riski kohonneeseen verenpaineeseen.

Suomalaiset saavat lapsia entistä vanhempina. Yhä useampi ensisynnyttäjä on yli 35-vuotias.

– Selvää on, että äitejä ei missään nimessä pidä säikytellä riskeillä. Yksittäinen odottaja voi vaikuttaa omaan tilanteeseensa lähinnä terveellisten elintapojen kautta, Klemetti sanoo.

Ikä voi vaikuttaa siihen, miten tehokkaasti kohtu synnytyksessä toimii.

– Tutkimus voi toisaalta antaa vanhemmille ensisynnyttäjille viestin siitä, että esimerkiksi synnytyksessä esiintyneistä ongelmista ei pidä syyllistyä. Ikä voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun kuten siihen, miten tehokkaasti kohtu toimii.

Klemetti toivoo, että äidin iän merkitys huomioitaisiin neuvoloissa. Tärkeää on kiinnittää huomiota käyntien sisältöön, tarkkoihin esitietoihin ja raskaana olevan vointiin, keskustella äidin mahdollisista huolista ja tunnistaa asiat, jotka vaativat seurantaa.

Terveysriskit lapselle alkavat nousta vähitellen, kun ensisynnyttäjä on kolmekymppinen. Ensimmäisenä kasvaa ennenaikaisen synnytyksen, vastasyntyneen pienipainoisuuden ja pitkän sairaalassaoloajan riski.

Tutkimuksessa oli mukana 228 348 synnyttäjää, kaikki Suomessa vuosina 2005–2014 synnyttäneet 20-vuotiaat ja sitä vanhemmat ensisynnyttäjät. Vertailuryhmänä käytettiin 20–24-vuotiaita synnyttäjiä. Tutkimus julkaistiin Acta Obstetricia et Gynegologica Scandinavica -lehdessä. 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Raskausajan 4D-ultra maksaa yksityisellä noin 250–370 euroa. Selvitimme myös, mitä tutkimus sikiöstä kertoo.

Nämä ovat kuvia, joita jaetaan somessa ja äitipalstoilla innostunein saattein: Meidän prinsessan 4D <3 / Pojalla on isän huulet! Ja aika usein keskustelu jatkuu: Missä kävitte, mitä maksoi, oliko millainen kokemus? Mitkä viikot, näkyikö hyvin? 

Menevätkö tulevat vanhemmat 4D-ultraan kivojen kuvien takia, ihailemaan vauvan kasvonpiirteitä ja varmistumaan sukupuolesta? Ultratutkimuksiin ja sikiödiagnostiikkaan erikoistuneen asiantuntijan mukaan näin ei ole.

Naistentautien ja synnytysten sekä perinatologian erikoislääkäri, dosentti Pekka Taipale kertoo, että hänen kokemuksensa mukaan odottajilla on ensisijaisesti tarve varmistua sikiön terveydestä. Taipale tekee ultria Terveystalossa.

– Kävijöissä on sellaisiakin odottajia, jotka eivät edes halua saada tietoon vauvan sukupuolta, Taipale sanoo.

Välttämätön käynti yksityisellä ei ole: valtaosa terveyteen vaikuttavista vakavista rakennepoikkeamista  havaitaan tehokkaasti jo julkisen puolen seulontaultrissa. Kolmiulotteista 3D-kuvaa ja sen videokuvaversiota eli 4D-kuvaa näyttävät laitteet ovat yleistyneet myös niissä.

Käynti yksityisellä on myös kallista. Lisää hinnoista alla.

Millä raskausviikoilla 4D-ultraan kannattaa mennä?

Periaatteessa 4D-ultran voi tehdä missä raskauden vaiheessa tahansa. Yleisimmin 4D:ssä käydään raskauden puolivälin paikkeilla tai vähän sen jälkeen.

Pekka Taipaleen mukaan parhaan hyödyn tutkimuksesta saa 24.–30. raskausviikoilla. Silloin sikiö on pitkälle kehittynyt, ja näkyvyys ultrassa on yleensä hyvä. Sikiön osien näyttäminen vanhemmille onnistuu myös hyvin. 

– Esimerkiksi sydämen ja munuaisten lopulliset rakenteet näkee silloin jo todella hyvin. Joskus, mutta onneksi harvoin, käy niin, että vaikkapa sydämessä huomataan poikkeavuus, jota rakenneultrassa ei ole havaittu.

3D/4D-ultrassa lääkäri käy läpi muun muassa sikiön sydämen, aivot ja pään, selkäytimen, vatsan elimet ja raajat. Yksityiskohtia voidaan vielä tarkastella tietokoneella jälkikäteen.

Rakenneultran jälkeen havaittavat poikkeamat ovat yleensä lieviä. Tieto voi auttaa varautumaan tulevaan synnytyksessä ja vastasyntyneen hoidossa.

Näkyvyys ultrassa huononee 30. raskausviikon jälkeen. Sikiön kasvaessa sen ihon ja kohdun seinämän väliin jää vähemmän lapsivettä, jota puolestaan tarvitaan kolmiulotteisen kuvan muodostamiseen. Kasvoja ei välttämättä saada näkyviin, jos sikiön pää on jo laskeutunut äidin lantioluiden väliin.

Saako ultrasta Kela-korvauksen?

Kela voi korvata yksityisellä tehdystä ultratutkimuksesta osan, jos käynti sijoittuu raskausviikoille 10–14 tai 18–21. Samoilla viikoilla tehdään julkisen puolen seulontaultrat. Lisäksi Kela korvaa osan lääkärinpalkkiosta.

Muilla raskausviikoilla tutkimuksesta voi saa Kela-korvauksen, jos sille on lääkärin perustelema tarve. Se voi olla esimerkiksi äidin raskausmyrkytys, vuoto, tai selkeä sairauden diagnoosi. Korvaus haetaan jälkikäteen, ja Kela päättää korvattavuuden hakemuksen perusteella.

Mitä 4D-ultra maksaa?

Vertailuun pyydettiin lääkäriasemilta raskauden puolivälissä tehtävän 4D-ultran hinta-arvio ennen Kela-korvauksia. Hinnoissa on mukana lääkärinpalkkio ja toimistomaksu.

Kelan korvaus on ultratutkimuksen osalta enintään 18 euroa. Esimerkiksi 45 minuutin erikoislääkärikäynnistä korvataan 21 euroa.

Kokonaishinta voi vaihdella samassakin toimipisteessä sen mukaan, kuka tutkimuksen tekee. Hintaan voi vaikuttaa myös tutkimuksen kesto sekä mukaan annettavat kuvat tai videoklipit. Tarkista hinta, kun olet varaamassa aikaa.

  • Terveystalo, eri paikkakunnat: noin 370 euroa, lääkäristä riippuen. Kuvat kuuluvat hintaan.
  • Aava Raskausklinikka, Helsinki: 334,85 euroa. Muistitikkutallenne sisältyy hintaan.
  • Dextra Koskiklinikka, Tampere: 330,8–335,8 euroa, lääkäristä riippuen.
  • Dextra Lapsettomuusklinikka, Helsinki: 319,50–329,50 euroa, lääkäristä riippuen.
  • Mehiläinen Töölö, Helsinki: noin 300 euroa, lääkäristä riippuen.
  • Femeda, Helsinki: 265 euroa (rv 18+0–21+6) / 245 euroa (rv 22->)
  • Felicitas, Helsinki: 262,70 euroa. Muistitikku/dvd-tallenne lisäksi 5 euroa.
  • Bulevardin klinikka, Helsinki: 252 euroa (rv 18+0–21+6) / 233 euroa (rv 22->)
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Joidenkin mielestä raskausmahaa saa kommentoida ja kosketella vapaasti.

Sehän on valtava!

”Mitä ihmettä olet syönyt?” Vanhempi miesasiakas tuli pitkästä aikaa ostoksille myymäläämme ja näki vatsani.

”Tyttö tulee, kun on takamuskin levinnyt.” Kiitos vaan.

”Älä nyt siihen poksahda.” Kuulin miesasiakkailtani paljon ärsyttäviä kommentteja, joista tämä oli pahin.

”Oho, sehän kasvaa nopeasti!” Anoppi tarjosi minulle lainaksi vanhoja housujaan, jotka ovat kokoa 42. Olen itse kokoa 36, ja kommentti tuntui loukkaavalta.

”Makea on tainnut maistua”, potilas totesi minulle töissä, kun katseli vatsaani. Olin raskausviikolla 30.

”Eipä tarvitse odottaa enää kauan”, apteekin rouva kommentoi vatsaani, kun olin kuudennella kuulla.

”Saat vitoset”, poikaserkkuni totesi, kun olin viimeisilläni. Tuli tyttö, joka painoi 3 200 grammaa.

”Olet puolikas maapallo. Tee tilaa, että muutkin mahtuvat”, työkaverini sanoi, kun istuin taukotilan sohvalla.

Tai ihan liian pieni

”Syötkö tarpeeksi?” Odotin esikoistani, ja moni ihmetteli vatsani kokoa. Se alkoi näkyä kunnolla vasta viimeisellä kuukaudella.

”Onko laskettu aika laskettu väärin?” H-hetkeen oli vielä kaksi kuukautta.

”Vauvasta tulee varmaan tosi pieni”, minulle sanottiin, kun odotin esikoistani. Se tuntui kurjalta, ja mietin, onko vauvalla kaikki hyvin.

”Vatsasi näyttää aina ihan samalta”, terveydenhoitaja tokaisi. Olin kahdeksannella kuulla.

Ja siihen saa koskea?

Anoppi hipelöi vatsaani aina, kun tapasimme. Lopulta sanoin hänelle, että miksi silittelet läskejäni.

Uusi työntekijä tuli työpaikallemme, ja hän taputteli vatsaani jo ennen kuin ehdimme esittäytyä. Täti sai lentävän lähdön luotani.

Naapurin rouva silitteli mahaani hississä ja ihmetteli, olenko raskaana ollenkaan. Synnytin pari viikkoa sen jälkeen.

Puolisoni täti kysyi, saako hän tunnustella vatsaani. En ehtinyt edes vastata, kun hän jo taputteli sitä. Miksi? Enhän minäkään koskettele tuntemattomien vatsoja.

Lähde: Vauva.fin kysely

Vauva 12/16

Vierailija

Liian iso tai pieni, onko lupa lääppiä? Odottajat kertovat, miten mahaa on arvosteltu

Mua ei lääpitty, mutta katkera lapseton työkaverini +50v nainen teki raskauteni huomattuaan aina minut nähdessään oksennusääniä ja feikkikakomista, kun mun vatsa oli kuulemma niin ällöttävä. Vatsa pysyi aika pienenä siihen asti, kunnes jäin äitiyslomalle, jolloin pullahti kunnolla. Suurin osa työkavereista huomasi mun olevan raskaana, kun takana oli jo 6 kk. Enkä siis ollut lähtökohtaisesti lihava. En myöskään tuonut raskauttani mitenkään erityisesti esille, joten tuo työkaverin oksennusshow...
Lue kommentti
Vierailija

Liian iso tai pieni, onko lupa lääppiä? Odottajat kertovat, miten mahaa on arvosteltu

Mä olen onneksi säästynyt hipelöinneiltä ja typeriltä kommenteilta (nyt menossa rv 32+4). Kukaan ei ole edes kysellyt, että saako silitellä. Kommentteja mahasta ei ole kuulunut kuin äidiltä, kaverilta ja kälyltä. Äiti ja kaveri kommentoivat mahaa ihanaksi ja käly (jota en ollut nähnyt aikoihin) totesi että "sullahan on jo kunnon maha!" Nyt pitääkin koputtaa puuta ettei tulekaan hiplailuyrityksiä tai tökeröitä kommentteja...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.