Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Kun toivottu esikoinen ilmoittaa tulostaan, voisi kuvitella, että tuleva äiti hyrisee onnesta. Hannalle raskausaika oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ihanaa.

Kännykän näyttö vilkkuu tulevan puhelun merkiksi. Äänettömällä oleva puhelin surisee sinnikkäästi olohuoneen pöydällä, kunnes se vihdoin pimenee. Viisi puhelua tullut. Pian puhelimeen kilahtaa tekstiviesti. ”Onhan sulla kaikki hyvin?” ystävä utelee viestissä.

Hyvin?

Olen raskaana ihanalle miehelle. Odotamme esikoistamme, meillä on kiva koti, olen juuri saanut unelmieni työpaikan ja minulla on paljon hyviä ystäviä. Asiat ovat loistavasti. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä.

Sinä iltana vuosia sitten yökerhon tanssilattialla ei ollut tungosta. Vilkkuvat valot katkoivat tanssijoiden liikkeitä. Olin juhlimassa uutta työprojektia ystävän ja tulevan työparini kanssa. Pian seuraamme liittyi uusi tuttavuus, kaverini ystävä, joka oli viimeisillään raskaana. Tanssimme yhdessä pikkutunneille asti.

Narikassa viimeinen ajatukseni illasta oli, että tuollainen minäkin aion olla sitten joskus, kun olen raskaana. Sosiaalinen, iloinen ja energinen pallomahasta huolimatta. Raskaana aion tehdä samoja juttuja kuin ennenkin.

Toisin kävi.

Ensireaktioni raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti? Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti?

Ensireaktioni positiiviseen raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti meillä tärppäsi? Olimme valmistautuneet yrittämään pitkään. Vaikka vauva oli toivottu ja odotettu, minua pelotti. Olin aina tehnyt päätöksiä impulsiivisesti. Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti? Tulevaisuus pelotti. Jostakin mieleeni palautuivat vanhan lukiokaverini sanat: ”En voi kuvitella sinua äitinä.”

En minäkään voinut kuvitella itseäni äitinä. Silti minusta oli nyt kovaa vauhtia tulossa sellainen.

En ollut koskaan ollut masentuvaa tyyppiä. Joskus nuorempana jopa ihmettelin, miksi masentuneet ihmiset eivät vain ajattele positiivisemmin. Silloin oli vaikea ymmärtää, miten voi olla masentunut, jos kaikki on hyvin. Nyt, 30-vuotiaana ja raskaana, ymmärsin sen. Tiesin, että minun tulisi olla onneni kukkuloilla, mutta ilman mitään järkevää syytä olin onneton. Alakuloisuus alkoi heti raskauden alkumetreiltä.

Jo toisella neuvolakäynnillä apea mielialani tuli puheeksi. Mieheni aloitti keskustelun puolestani.

– Hanna on muuten ollut vähän surullinen viime aikoina, hän sanoi.

Kurkkuani kuristi, pidättelin itkua.

– Kyllä, mulla on ollut vähän mieli maassa, myönsin häpeillen.

Vähättelin ongelman suuruutta. Jätin kertomatta, kuinka paljon alakulo vaivasi. Tuntui siltä kuin olisin oma itseni vain puolisoni seurassa. Ystävät, uudet työkaverit ja perhe saivat minut ärtymään. Tiuskin pikkuasioista. En enää tunnistanut itseäni.

Neuvolassa sovittiin, että mielialaani seurataan. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään. Raskauden keskivaiheella alakuloisuuteni vain syveni.

En enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn.

Minut ja työparini irtisanottiin tuotannollisista syistä ollessani viidennellä kuulla raskaana. Työpaikan hakeminen ei tullut kysymykseen. Kuka palkkaisi minut tietäen, että olin kolmen kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle?

Vietin viimeiset neljä kuukautta kotona pahaa oloani miettien. Eristäydyin kotisohvalle kirjan ja suklaalevyn kanssa. Mikään ei huvittanut. Nukuin joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Kun mies tuli töistä kotiin ja kyseli, miten päivä oli mennyt, nolotti. En ollut tehnyt mitään.

Alakuloisuus tuli aaltoina. Aina välillä oloni oli parempi. Silloin kävin ostamassa jäätelön ja kävelin Uimastadionille uimaan ja ottamaan aurinkoa. Toisina päivinä saatoin hypätä ratikkaan ja käydä ostamassa vauvanvaatteita lähellä sijaitsevalta kirpputorilta. Ja kun vihdoin aloin tuntea vauvan liikkeet, en pystynyt pidättelemään hymyäni. Saatoin tunnustella vatsaani tuntikausia.

Vaikka rakastin pyöristynyttä vatsaani, tunsin itseni turvonneeksi ja epäviehättäväksi. Tunteeni olivat ristiriitaisia.

Mielialaani ei parantanut se, etten jaksanut tehdä mitään. Olin mustasukkainen miehelleni siitä, että hän pystyi jatkamaan elämäänsä normaalisti, mutta minä jouduin luopumaan kaikesta. En voinut enää viettää viikonloppuja juhlien ystävien kanssa. Olin lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja jopa sushin syömisen. Mieheni yritti pyytää minua mukaansa joka paikkaan tai saada minut tekemään jotain ystävieni kanssa, mutta mikään ei napannut.

Pian en enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Pelkkä puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn. En uskaltanut vastata myöskään siksi, että pelkäsin sanovani jotain ikävää. Eristäydyin kaikista. Olin koko ajan huonolla tuulella.

Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin tulevaisuutta toiveikkaana. Olin vain lakannut elämästä elämääni, kunnes vauva syntyisi.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan.

Raskausaika oli haaste myös miehelleni. Hain jatkuvaa huomiota, kaipasin kipeästi läheisyyttä. Muuttunut kroppani ahdisti: kengät eivät mahtuneet jalkaan, käytin samoja vaatteita joka päivä, naamani oli turvonnut, hengittäminen vaikeaa. Kiukuttelin miehelleni, kun mikään ei näyttänyt hyvältä päälläni. Tunsin itseni valaaksi.

Pelkäsin myös sitä, että jään yksin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi. Onneksi mieheni jaksoi tukea ja ymmärtää. Jos en olisi pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan tunteistani, en tiedä, miten olisin jaksanut.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan. Minä ja mieheni sen päätöksen olimme tehneet. Fiiliksiäni ei helpottanut ystäväni muistutus siitä, että äidin alakulo vaikuttaa myös vauvaan. Hävetti.

Lainasin kirjastosta raskausmasennusta käsitteleviä opuksia. Leena Väisäsen Raskaus muuttaa naisen mieltä ja maailmaa -kirjassa kerrottiin, että äidin raskauden aikainen mieliala heijastuu lapsen luonteeseen vielä tämän ollessa viisivuotias. Väisäsen siteeraaman tutkimuksen mukaan lapset ovat arempia ja itkuisempia, jos äiti on heitä odottaessaan ollut stressaantunut tai masentunut.

Olin siis mokannut koko jutun jo ennen kuin lapseni oli ehtinyt edes syntyä. Koin voimattomuutta, sillä totta kai halusin lapselleni vain parasta. Mutta eihän sitä voi vain päättää olla onnellinen. Vai voiko?

Päätin yrittää. Yritin olla armollinen itselleni. Jos ei huvittanut tehdä mitään, ei ollut pakko. Kaivauduin kotisohvalle hyvällä omallatunnolla.

Lainasin kirjastosta pinon luettavaa, ostin kaapit täyteen herkkuja. Söin kolme jäätelöä päivässä, herkuttelin estoitta. Kun herkut oli syöty, oloni oli entistä huonompi. Neuvolassa kuitenkin vakuuttelin, että voin ihan hyvin. En jaksanut enää puhua koko asiasta.

Raskauden loppumetreillä mieleni alkoi kirkastua. Viihdyin edelleen paremmin kotona kuin kavereideni kanssa, mutta nyt olin onnellinen. Siivosin ja leivoin kuin mielipuoli. Raskauden loppumetrit häämöttivät, aloin olla toiveikas. Ehkä raskauden jälkeenkin olisi elämää.

Mieheni oli jaksanut tukea ja tsempata minua koko ajan. Oli vaikea ymmärtää, miten hän oli siihen pystynyt. Näin jo sieluni silmin, kuinka pian mahtuisin vanhoihin vaatteisiini ja pystyisin nukkumaan vatsallani. Väistymässä olivat myös ainainen pissahätä ja yölliset heräämiset siihen, että järkyttävä närästys nosti oksennuksen suuhun.

Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi?

Kun vauva vihdoin syntyi, olin alun pöpperön jälkeen lähestulkoon euforisessa tilassa. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään uutta tulokasta kaikille. Hän oli ehdottomasti maailman kaunein ja ihanin vauva. Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi? Tuntui siltä kuin jakaisin kaikkien vanhempien kanssa suuren salaisuuden.

Tuijottelin vauvojen vanhempia kadulla. Hekin siis tiesivät, miltä tämä tuntui. Alakuloisuuteni oli kuin poispyyhkäisty.

Nyt vauvani on yhdeksän kuukautta vanha. Arki on ajoittain haastavaa, mutta nautin äitiydestä. En ikipäivänä vaihtaisi nykyistä elämääni vanhaan.

Raskausaika oli lopulta vain pieni hetki elämästä. En vain ymmärtänyt sitä. Ehkä pelkäsin, että elämäni loppuu vauvantuloon.

Saan kuulla, etten ollut alakuloisuuteni kanssa yksin. Vauvaperhepsykoterapeutti Mirja Sarkkisen mukaan apeat tunteet raskauden aikana ovat hyvin tavallisia. Onhan raskaaksi tulo iso elämänmuutos. Odotuksen ja vauvan myötä joutuu luopumaan monesta asiasta.

– Raskaus herättää monenlaisia, ristiriitaisiakin tuntemuksia. Ei ihme, sillä moni asia muuttuu: joudut irrottautumaan töistä, vartalo ja koko identiteetti naisena muuttuu – parisuhteesta puhumattakaan. Väitän, että useimmat odottajat käyvät läpi myös apeita tunteita, Sarkkinen sanoo.

Hän painottaa, että kaikenlaisista tunteista pitäisi saada puhua odotusaikana.

Siis myös siitä, ettei aina tunnu hyvältä. Ehkäpä silloin stereotyyppinen, idealisoitu kuva onnea uhkuvasta odottajasta murenisi.

Sarkkisen mukaan on tärkeää, ettei tunteiden kanssa jää yksin. Niistä kannattaa puhua joko puolison, jonkun muun läheisen tai neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Alakulosta voi päästä eroon vain tunteita käsittelemällä.

Minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

– Neuvolasta voi saada apua. Siellä mielialaa voidaan seurata. Ei ole kyse pienestä asiasta, sillä raskaus ja vauvan syntymä on psyykkisesti ja sosiaalisesti naisen elämän suurin muutos, haastava prosessi, johon ei aina ehdi varautua. Elämä muuttuu positiivisen raskaustestin myötä.

Siitä, miten äidin odotusaikaiset tunteet vaikuttavat lapseen, on Sarkkisen mukaan näyttöä. Äidin stressi, ahdistuneisuus ja depressio voivat olla yhteydessä vauvan syömisen ja nukkumisen ongelmiin ja itkuisuuteen. Tällaisissa tapauksissa puhutaan kuitenkin äidin vaikeista mielialaongelmista.

Tunnistan itseni Sarkkisen sanoista. Positiivisen raskaustestin tehtyäni heitin puolitäyden tupakka-askin roskakoriin. Muutos vanhan ja uuden elämän välillä tapahtui sillä sekunnilla, kun pieneen näyttöruutuun piirtyi haalea, sininen viiva. Enää en voinut elää vain itselleni.

Alakuloisuuteni väistyi lopulta kumppanini tuen ansiosta. Ja vaikka tiedän, että alakuloisuus raskauden aikana on normaalia, minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

Kun nyt näen kadulla raskaana olevia naisia mietin, kuinka kauniilta heidän vatsansa näyttävätkään. Selaan oman raskauteni aikaisia valokuvia haikein mielin. Hassua, miten kauniilta omakin vatsa näyttää näin jälkikäteen.

Jään katselemaan kuvaa, joka on otettu keittiössämme noin viikko ennen synnytystä. Siinä seison valkoisten keittiökaappien edessä. Ikkunasta tulviva auringonvalo tuo kuvaan lämpöä. Ylläni ovat shortsit ja bikinin yläosa, katselen alaspäin suurta vatsaani.

Hämmästyn. Kuvassa en näytä valaalta. Voisi jopa sanoa, että hehkun.

Odotusaikana muistan nauraneeni väitteelle, että jonakin päivänä ikävöisin raskausvatsaani. Enää tuo väite ei kuulosta niin hassulta.

Vauva 9/14

Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Miten voi nauttia noin 8 kk ajan kestävästä kalvavasta kuolemanpelosta? Ultrassa näkyi "jotain poikkeavaa" ja siitä alkoi pelkääminen, joka ei ole vieläkään - 6 vuotta terveen pojan syntymän jälkeen - hellittänyt. Koko neuvola-aika oli pelkkää virheiden ja vammojen etsimistä, ikään kuin maailmaan ei syntyisi ikinä terveitä lapsia, aina niissä olisi joku vialla. Jokainen mittaus ja punnitus oli vain testausta sitä varten, mikä on pielessä.
Lue kommentti
Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Minulla 3 lasta ja en tykännyt yhdestäkään raskaudesta. Jatkuvaa pelkoa ja huolta. Jos vauvalle käy huonosti? Tuleeko lapsivesi ennen aikojaan? Liikkuuko vauva? Kuuluuko sydänäänet? Syönkö hyvin? Huhhuh. Ensimmäinen raskaus päättyi viikolla18, kun kohdussa ei lapsivettä, ehkä lisäsi pelkoa, vaikka muut raskaudet normaaleja. Suomessa pitäisi voida sanoa rehellisesti, bos ei nauti raskaudesta. Se ei tarkoita, ettei rakasta lapsia, kun ne on syntyneet tai kohdussa. Kun neuvolassa sanoin, ettei...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Täydellinen nimi lapselle voi löytyä vaikka Maikkarin sääennustuksesta, Hauskoista kotivideoista tai Tähtien sodasta.

Kysyimme lukijoiltamme, miten he keksivät lapsilleen nimet. Moni oli bongannut sopivan nimen telkkarista.

”Katsoimme kerran puolisoni kanssa Maikkarin sääennustusta, jonka antoi Mette Mannonen. Me molemmat siinä totesimme, että jos meille joskus tulee tyttölapsi, niin Mette olisi kaunis nimi.”

”Raskausaikana ehdottelin miehelleni jokaista nimeä, jonka löysin kalenterista ja näin tv:stä. Vastaan tuli Nelosen Hauskat kotivideot, jota juonsi Sampo Marjomaa. Heitin miehelleni Sampo-nimen, ja hän vastasi samantien, että ei käy. Aikaa meni tästä keskustelusta, mutta kerran kävellessämme mieheni isovanhempien luokse mieheni kysyi: Mites olisi Sampo ? Sampo Marjomaa ei silti ollut nimen esikuva, eikä nimi hänen vuokseen tullut!”

Leea sai nimensä isänsä lempielokuvan, Tähtien sodan prinsessa Leian mukaan.”

”Ainoa suomenkielinen tytönnimi, jonka mieheni tunsi, oli Kaisa Mäkäräinen. Koska tyttöä odoteltiin syntyväksi toukokuussa, keksimme Maisan. Mai tarkoittaa toukokuuta saksaksi, joten Maisa kuulosti siinäkin mielessä kivalta.”

Mielestäni se kuulosti hyvältä, mutta mieheni epäröi. Kun paperi vietiin maistraattiin, mies yllättäen suostui.

Aikamoista vääntöä

Vaikka useimmat vastaajista kertoivat, että nimi oli lopulta löytynyt kohtuullisen helposti, oli asiasta joissain perheissä riidelty ihan kunnolla.

”Poikamme Emir Aslanin ensimmäinen nimi päätettiin yhdessä jo alkuraskaudessa, mutta toisesta nimestä käytiin vääntöä. Mielestäni se kuulosti hyvältä, mutta mieheni epäröi. Kun paperi vietiin maistraattiin, mies yllättäen suostui.”

”Juhana-nimi ei jättänyt isää rauhaan, joten se päätettiin antaa esikoiselle. Kuopuksen nimivalinta oli vaikeampi. Mikään suomalainen nimi ei tuntunut sopivalta, Heitin Adrianin ilmaan huvikseni, ja mies ilmoitti heti, että hänkin oli ajatellut nimeä!”

”Halusin kauniin nimen. Mies halusi perinteikkään suomalaisen nimen kuten Pirkko, Kaarina, Liisa tai Leena. Lopulta hän keksi Josefiinan, joka oli meidän molempien mielestä hyvä.”

Anteeksi, mikä se nimi oli?

Jos lapselleen valitsee suositun nimen, sen valintaa ei tarvitse juuri selitellä. Tilanne on kuitenkin toinen, jos päätyy harvinaisempaan nimeen.

Minja oli joidenkin mielestä tekemällä tehtyä erikoisuutta, vaikka meistä se oli kaunis nimi. Reettaa sanottiin vanhan mummon nimeksi ja Sofiaa haukuttiin massaksi.”

Sadelma Usva Auroran nimi on aina aiheuttanut sekä ihailua että ihmetystä. Yleensä aina, missä liikummekin ja tytön nimi tulee ilmi, se aiheuttaa keskustelua ja kysymyksiä. Olen vastaillut tytön nimeen koskeviin kysymyksiin kerhoissa, apteekissa, lääkärillä, kampaajalla, pankissa...”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Astan vauva syntyi lopulta raskausviikolla 41+6 niin vauhdikkaasti, ettei isä meinannut ehtiä synnytykseen mukaan.

”Loppuraskaudesta tuntui kuin en olisi ollenkaan raskaana. Oloni oli todella hyvä. Minulla oli joitakin supistuksia, mutta sitten meni kaksi viikkoa, ettei supistuksia ollut.

Menin tiistaina Naistenklinikalle yliaikaiskontrolliin, jossa minulle laitettiin puoli yhdeltä ballongi. Pääsin kotiin, ja sain ohjeeksi lähteä takaisin, kun ballongi irtoaisi. Minulla oli kotona vähän supistuksia, ja muutaman tunnin kuluttua se irtosi.

Naistenklinikalla minut vietiin käyrille osastolle. Tunsin päivän aikana satunnaisia supistuksia. Puoli kymmeneltä oloni alkoi yhtäkkiä olla epämukava. Soitin kätilön irrottamaan minut käyriltä, sillä minun piti päästä liikkumaan.

Minulta puhkaistiin kalvot, ja soitin miehelleni, että hänellä on kiire sairaalaan.

Vähän kymmenen jälkeen lääkäri tuli katsomaan minua. Tuolloin supistuksia tuli jo minuutin välein. Minulta puhkaistiin kalvot, ja soitin miehelleni, että hänellä on kiire sairaalaan.

Matka synnytyssaliin oli hirveä. Supistuksia tuli alle minuutin välein ja minun piti pysähdellä jatkuvasti. Salissa tilanne vain paheni. Minulle tarjottiin ilokaasua, mutta ajatus maskista kasvoillani tuntui ahdistavalta. Nousin kontilleni sänkyyn.

Samalla kätilö sanoi, että olin jo kymmenen senttiä auki ja voisin harjoitella ponnistamista.

Mieheni ei ollut vieläkään tullut ja pelkäsin, ettei hän ehtisi enää mukaan. Olin ponnistellut viisitoista minuuttia, kun mieheni vihdoin tuli paikalle.

Synnytys oli ihana ja erilainen kokemus kuin esikoisen syntymä.

Kun uskalsin alkaa ponnistaa, kivut eivät tuntuneetkaan enää niin pahalta.

Kävin kyljelleni ja mies piti minua jalasta. Supistukset olivat todella kivuliaita, mutta kätilö sanoi, että ponnistaminen helpottaa kipua. Kun uskalsin alkaa ponnistaa, kivut eivät tuntuneetkaan enää niin pahalta.

Parinkymmenen minuutin päästä tyttö syntyi.

Synnytys oli ihana ja erilainen kokemus kuin esikoisen syntymä. Nyt tunsin supistukset, ponnistamisen tarpeen ja tiesin, milloin vauva oli tulossa.

Mieheni on lomalla, ja harjoittelemme yhdessä vauva- ja taaperoperheen arkea."


Tilanne 7 viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 35.
 

 

 

Heidi meni jännittämään supistusten tihentymistä ystävänsä luokse, mutta synnyttämään hän halusi lähteä yksin. 

”Aamulla seitsemältä alkoi tiputella lapsivettä. Vein esikoisen päiväkotiin ja soitin Kätilöopistolle.

En halunnut olla yksin, joten menin ystäväni luo odottamaan supistuksia. Ne alkoivat yhdentoista aikaan aamupäivällä ja tulivat ensin kymmenen minuutin välein ja tihentyivät sitten. Soitin sairaalaan ja sain luvan lähteä.

En kaivannut sairaalaan ketään seuraksi. Synnytin esikoisenikin yksin.

Olin synnytyssalissa kaksi senttiä auki, ja kivut olivat siedettäviä. Lähdin käymään kanttiinissa. Matkalla takaisin alkoi sattua todella paljon. Huolestuin, pystynkö kävelemään takaisin asti.

Kätilö kannusti ja sanoi, että tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.

Kohdunsuu oli auennut 4–5 senttiin. Esikoisen kanssa olin samoihin aikoihin ottanut epiduraalin. Epiduraalista meni tuolloin vain pari tuntia vauvan syntymään. Arvelin, että tämäkin synnytys voisi edetä loppua kohti nopeammin.

Aloin olla koko ajan kipeämpi, ja otin TENS-laitteen käyttöön. Supistuksen tullessa säädin laitetta, keinuin keinutuolissa ja huusin.

Puoli kahdeksalta olin kahdeksan senttiä auki ja jo todella kipeä. Kätilö sanoi, ettei enää ole jäljellä kuin pari supistusta.

Minua ahdistivat vauvan sydänääniä mittaavat remmit, jotka haittasivat liikkumista. Vauvan päähän yritettiin laittaa anturia. Se ei kuitenkaan onnistunut.

Kipu ei ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tunne oli enemmänkin kiristävä.

Ponnistusvaihe alkoi puoli yhdeksän aikoihin. Pelkäsin ponnistaa ilman puudutusta. Kätilö kannusti ja sanoi, että tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä. Hän sanoi, että osaan ponnistaa, vaikka tunsin, etten pysty enkä jaksa.

Ponnistaminen ei sattunut niin paljon kuin olin ajatellut, eikä kipu ollut sellaista kuin olin kuvitellut. Tunne oli enemmänkin kiristävä. Mutta kun pää oli syntynyt, ponnistin kärsimättömänä liian lujaa ja minulle tuli toisen asteen repeämät.

Jouduin odottamaan ensi-imetystä lähes tunnin, kunnes lääkäri tuli ompelemaan tikit. Vauva itki kärsimättömästi koko ajan.

Oli ihanaa saada vauva vihdoin rinnalle ja helpotus, kun kivut olivat ohi.”


Neljä viikkoa myöhemmin.
Raskausviikolla 36.
 

 

Kristan raskaus muuttui vuodelevoksi odotuksen puolivälissä. Kymmenen viikkoa sairaalassa pää alaspäin oli jotain, mitä hän ei olisi osannut pelätä.

Joensuulaisen Krista Pennasen raskaus oli viikolla 24, kun hänestä tuntui, ettei vauva ollut liikkunut koko päivänä. Koska neuvolassa oltiin lomalla, lähti hän Joensuuhun äitiyspolille tarkistuttamaan tilanteen. Odotushuoneessa ajatukset olivat tiukasti vauvassa; raskauden alku oli ollut vaikea verenvuotojen ja keskenmenoepäilyjen takia, joten huoli sikiön terveydestä ei ollut Kristalle uusi.

Ultrassa kaikki oli hyvin. Vauva oli ottanut vain pitkät torkut, ja ollut siksi liikkumatta. Paikalle saapunut erikoistuva lääkäri pyysi vielä Kristalta lupaa tutkia kohdunkaulan tilannetta. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun lääkäri kertoi kohdunkaulan lyhentyneen ja synnytyskanavan olevan aivan liian kypsä raskausviikkoihin nähden.

Tuon lauseen jälkeen Krista ei noussut kymmeneen viikkoon ylös muutamia minuutteja pidemmäksi ajaksi.

Krista makasi sairaalassa pää alaspäin ja jalat koholla. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa.

Pää alaspäin minuutteja laskien

Krista kiidätettiin makuuasennossa osastolle, jossa hänestä otettiin kokeita. Entsyymit kertoivat, ettei synnytys ollut vielä käynnissä. Hyvä niin, lääkäri totesi, sillä vauvalla ei vielä olisi ollut kovinkaan suurta mahdollisuutta selvitä elossa kohdun ulkopuolella.

Se ahdisti ja pelotti, mutta Krista päätti pitää pään kylmänä. Hän saattoi vain odottaa viisareiden juoksevan eteenpäin, jotta vauva saisi vielä aikaa kasvaa.

Synnytyksen käynnistyminen oli edelleen erittäin todennäköistä, joten Krista joutui jo seuraavana päivänä Joensuusta Kuopion yliopistolliseen sairaalaan, jossa on erikoistuttu pienten keskosten hoitoon.

Oli selvää, että vuodelevosta tulisi pitkä. Lääkäri ojensi Kristalle 4D-ultralla otetun kuvan vauvasta. Motivaatiokuva, lääkäri sanoi. Ensin tähdättiin raskausviikolle 26. Sitten viikolle 28, jonka jälkeen viikoille 30, 32 ja lopulta raskausviikolle 34. Kristaa huimasi. 

Tuntikausia hän tuijotti ultraäänikuvaa vauvasta, unelmoi  kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta.

Sairaalahuoneessaan Krista makasi pää alaspäin ja jalat koholla, jotta vauvan pää ei painaisi kohdunsuuta. Hänen piti pyytää lupaa käydä vessassa. Muutaman minuutin pikasuihkussa hän kävi istuen. Kännykkää tai muita elektroniikkalaitteita ei aluksi kaikkien tutkimuksiin liityvien piuhojen ja koneiden tähden ollut mahdollista käyttää. Hassu asento teki ensin televisionkatselunkin mahdottomaksi.

Krista ja hänen miehensä Oskari laskivat tunteja, päiviä ei vielä uskaltanut. Nyt vauva on pysynyt kohdussa taas kaksi tuntia, kyllä tästä selvitään, he vannoivat toisilleen. Molemmat olivat hämmentyneitä ja peloissaan. Jokainen tunti oli tärkeä.

Viikon päästä lääkäri totesi, ettei kohdunkaula ollut lyhentynyt enempää – tilanne oli vakaa, mutta edelleen vaarallinen.

Maailma kutistui sairaalan seiniin, oman pään sisälle

Kun Oskari joutui palaamaan töihin, jäi Krista Kuopioon yksin. Hänet siirrettiin huoneeseen, jossa oli televisio, ja piuhoja vähennettiin.

Aika kului minuuttiviisaria seuraten. Vuorokautta rytmittivät sänkyyn tarjoillut ruuat, kokeet ja mittaukset. Kaikki liikkuminen oli edelleen kielletty. Kristan maailma kutistui nopeasti tuohon pieneen huoneeseen, oman pään sisään.

Krista kulutti aikaa käsitöitä tehden, televisiota katsellen, netissä tai hoitohenkilökunnan kanssa jutustellen, mutta pitkiä aikoja hän oli omissa ajatuksissaan. Tuntikausia hän tuijotti lääkäriltä saamaansa ultraäänikuvaa vauvasta. Hän unelmoi kaupassa käynneistä ja oman kodin tuoksusta. Uni oli pelastaja – vain silloin aika kului tunteja eikä minuutteja kerrallaan.

Ystävät välittivät Kristalle tietoa pienten keskosten selviytymisistä. Hänellä oli itselläänkin aikaa selvittää, mitä riskejä tilanteeseen liittyi. Sairaalan ulkopuolelta olisi ollut ihanaa kuulla muitakin kuulumisia kuin riskiskenaarioita.

Luut särkivät, aika tuntui loputtoman pitkältä, täytyi varoa makuuhaavoja. Lihakset surkastuivat nopeasti.

Olenko hyvä äiti, jos sanon tämän olevan rankkaa?

Krista suri sairaalassa pieniä asioita. Milloin hän pesisi ja viikkaisi vauvan vaatteet? Miten hän pääsisi järjestelemään tavaroita ja sisustamaan vauvan huonetta? Raskauspotretti ammattikuvaajallakin tuntui jäävän haaveeksi. 

Vuodelepo oli rankkaa; nousta ei saanut, joten luut särkivät ja aika tuntui loputtoman pitkältä. Lihakset surkastuivat nopeasti, ja mieli muuttui masentuneeksi. Silti Kristasta tuntui, että hän ei saisi sanoa ääneen, että on rankkaa. Hänhän odotti esikoistaan, hartaasti toivottua vauvaa, jonka eteen hän hyvänä äitinä tekisi mitä vain.

Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut.

Lopulta hän sai kerrottua miehelleen tukalasta olostaan. Hän ei jaksaisi enää vain maata. Puolison vastaus sai hänet armahtamaan itseään: ei se, että hän myöntää pitkän vuodelevon olevan rankkaa, tee hänestä yhtään huonompaa äitiä tulevalle lapselle.

Pääsenkö kotiin?

Raskausviikolla 32 Krista sai siirron takaisin Joensuuhun. Vaikka vauva syntyisi, se ei olisi enää pikkukeskonen. Krista sai luvan jaloitella ja hakea ruokansa itse. Mutta lihakset olivat hävinneet jaloista, eikä hän pysynyt pystyssä. Kaatuminen vatsalleen olisi ollut vaarallista. Krista jaloitteli vain vähän ja joutui pyytämään ruokansa sänkyyn.

Kahden Joensuun viikon jälkeen lääkäri teki rutiininomaisen viikkotarkastuksen. Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus. Oli tapahtunut jotain, minkä ei pitänyt kaiken järjen mukaan tapahtua: kohdunkaula oli kasvanut. Krista kuuli kymmenen viikkoa odottamansa sanat: pääset lähtemään kotiin.

Kun hän tuli miehensä kanssa ulos lääkärin huoneesta, hän varmisti mieheltä, oliko ymmärtänyt oikein: pääsenkö kotiin? Kymmenen viikon vuodelepoaika oli ohi. Tuli itku.

Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Synny jo, rakas!

Krista viikkaa juuri pestyjä vauvanvaatteita makuuhuoneessa. Lipaston päällä on ammattikuvaajan ottama kuva, jossa hän hymyilee kauniin pyöreän vauvavatsansa kanssa. Ajan valokuvaajalle Krista varasi melkein heti kotiin päästyään; se tuntui tärkeältä, kuin todisteelta sille, että vuodelepo oli viimein päättynyt.

Pitkä vuodelepo aika jätti jälkiä: kaupassa tuntuu olevan liikaa ihmisiä, ja aluksi tuntui oudolta käydä vessassa lupaa pyytämättä. Voimat palautuvat jalkoihin pikkuhiljaa. Pienet arkiset asiat ja vauvan tulon valmistelu tuntuvat kuin lottovoitolta, mutta paremmilta.

Vauva ei ole edelleenkään syntynyt. Viime kontrollikerralla Krista sai kuulla, että kohdunkaulaa ei ole enää jäljellä yhtään ja kohdunsuukin on valmis synnytykseen. Vauva on nyt täysaikainen ja saa tulla maailmaan.

Nyt Kristaa jo naurattaa. Kymmenen viikkoa hän toivoi, että vauva pysyisi kohdussa vielä tunnin. Kun raskausviikkoja on yli 37, Krista toivoo jotain ihan muuta: että vauva jo syntyisi.

Ps. Jutun haastattelupäivänä Krista meni äitiyspolille ultraukseen, jossa seurattiin vauvan painoa. Ultrassa lääkäri sanoi napakasti, että sairaalasta Krista ja Oskari lähtevätkin ulos vasta vauvan kanssa. Kohdunsuu oli 4cm auki. Kuusi tuntia tuosta hetkestä Krista piteli sylissään täydellistä tyttövauvaa. Kaikki se tuskailu sairaalassa, ne käsittämättömän pitkät päivät osastolla ja viikot, jotka olivat hitaasti täyttyneet, saivat saivat aivan uudenlaisen merkityksen. Kaikki koettu kipu unohtui, koska sylissä tuhiseva vauva tuntui ihmeeltä, jota kannatti odottaa, vaikka pää alas päin.  

Krista haaveili kymmenen viikkoa kestäneen vuodelevon aikana valokuvaamossa otetusta raskauskuvasta. Vaikeasta raskaudesta huolimatta toive toteutui. Kuva: Laurelie Photography
Krista haaveili kymmenen viikkoa kestäneen vuodelevon aikana valokuvaamossa otetusta raskauskuvasta. Vaikeasta raskaudesta huolimatta toive toteutui. Kuva: Laurelie Photography
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.