Kuvitus: Satu Kettunen

Kun toivottu esikoinen ilmoittaa tulostaan, voisi kuvitella, että tuleva äiti hyrisee onnesta. Hannalle raskausaika oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ihanaa.

Kännykän näyttö vilkkuu tulevan puhelun merkiksi. Äänettömällä oleva puhelin surisee sinnikkäästi olohuoneen pöydällä, kunnes se vihdoin pimenee. Viisi puhelua tullut. Pian puhelimeen kilahtaa tekstiviesti. ”Onhan sulla kaikki hyvin?” ystävä utelee viestissä.

Hyvin?

Olen raskaana ihanalle miehelle. Odotamme esikoistamme, meillä on kiva koti, olen juuri saanut unelmieni työpaikan ja minulla on paljon hyviä ystäviä. Asiat ovat loistavasti. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä.

Sinä iltana vuosia sitten yökerhon tanssilattialla ei ollut tungosta. Vilkkuvat valot katkoivat tanssijoiden liikkeitä. Olin juhlimassa uutta työprojektia ystävän ja tulevan työparini kanssa. Pian seuraamme liittyi uusi tuttavuus, kaverini ystävä, joka oli viimeisillään raskaana. Tanssimme yhdessä pikkutunneille asti.

Narikassa viimeinen ajatukseni illasta oli, että tuollainen minäkin aion olla sitten joskus, kun olen raskaana. Sosiaalinen, iloinen ja energinen pallomahasta huolimatta. Raskaana aion tehdä samoja juttuja kuin ennenkin.

Toisin kävi.

Ensireaktioni raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti? Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti?

Ensireaktioni positiiviseen raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti meillä tärppäsi? Olimme valmistautuneet yrittämään pitkään. Vaikka vauva oli toivottu ja odotettu, minua pelotti. Olin aina tehnyt päätöksiä impulsiivisesti. Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti? Tulevaisuus pelotti. Jostakin mieleeni palautuivat vanhan lukiokaverini sanat: ”En voi kuvitella sinua äitinä.”

En minäkään voinut kuvitella itseäni äitinä. Silti minusta oli nyt kovaa vauhtia tulossa sellainen.

En ollut koskaan ollut masentuvaa tyyppiä. Joskus nuorempana jopa ihmettelin, miksi masentuneet ihmiset eivät vain ajattele positiivisemmin. Silloin oli vaikea ymmärtää, miten voi olla masentunut, jos kaikki on hyvin. Nyt, 30-vuotiaana ja raskaana, ymmärsin sen. Tiesin, että minun tulisi olla onneni kukkuloilla, mutta ilman mitään järkevää syytä olin onneton. Alakuloisuus alkoi heti raskauden alkumetreiltä.

Jo toisella neuvolakäynnillä apea mielialani tuli puheeksi. Mieheni aloitti keskustelun puolestani.

– Hanna on muuten ollut vähän surullinen viime aikoina, hän sanoi.

Kurkkuani kuristi, pidättelin itkua.

– Kyllä, mulla on ollut vähän mieli maassa, myönsin häpeillen.

Vähättelin ongelman suuruutta. Jätin kertomatta, kuinka paljon alakulo vaivasi. Tuntui siltä kuin olisin oma itseni vain puolisoni seurassa. Ystävät, uudet työkaverit ja perhe saivat minut ärtymään. Tiuskin pikkuasioista. En enää tunnistanut itseäni.

Neuvolassa sovittiin, että mielialaani seurataan. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään. Raskauden keskivaiheella alakuloisuuteni vain syveni.

En enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn.

Minut ja työparini irtisanottiin tuotannollisista syistä ollessani viidennellä kuulla raskaana. Työpaikan hakeminen ei tullut kysymykseen. Kuka palkkaisi minut tietäen, että olin kolmen kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle?

Vietin viimeiset neljä kuukautta kotona pahaa oloani miettien. Eristäydyin kotisohvalle kirjan ja suklaalevyn kanssa. Mikään ei huvittanut. Nukuin joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Kun mies tuli töistä kotiin ja kyseli, miten päivä oli mennyt, nolotti. En ollut tehnyt mitään.

Alakuloisuus tuli aaltoina. Aina välillä oloni oli parempi. Silloin kävin ostamassa jäätelön ja kävelin Uimastadionille uimaan ja ottamaan aurinkoa. Toisina päivinä saatoin hypätä ratikkaan ja käydä ostamassa vauvanvaatteita lähellä sijaitsevalta kirpputorilta. Ja kun vihdoin aloin tuntea vauvan liikkeet, en pystynyt pidättelemään hymyäni. Saatoin tunnustella vatsaani tuntikausia.

Vaikka rakastin pyöristynyttä vatsaani, tunsin itseni turvonneeksi ja epäviehättäväksi. Tunteeni olivat ristiriitaisia.

Mielialaani ei parantanut se, etten jaksanut tehdä mitään. Olin mustasukkainen miehelleni siitä, että hän pystyi jatkamaan elämäänsä normaalisti, mutta minä jouduin luopumaan kaikesta. En voinut enää viettää viikonloppuja juhlien ystävien kanssa. Olin lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja jopa sushin syömisen. Mieheni yritti pyytää minua mukaansa joka paikkaan tai saada minut tekemään jotain ystävieni kanssa, mutta mikään ei napannut.

Pian en enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Pelkkä puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn. En uskaltanut vastata myöskään siksi, että pelkäsin sanovani jotain ikävää. Eristäydyin kaikista. Olin koko ajan huonolla tuulella.

Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin tulevaisuutta toiveikkaana. Olin vain lakannut elämästä elämääni, kunnes vauva syntyisi.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan.

Raskausaika oli haaste myös miehelleni. Hain jatkuvaa huomiota, kaipasin kipeästi läheisyyttä. Muuttunut kroppani ahdisti: kengät eivät mahtuneet jalkaan, käytin samoja vaatteita joka päivä, naamani oli turvonnut, hengittäminen vaikeaa. Kiukuttelin miehelleni, kun mikään ei näyttänyt hyvältä päälläni. Tunsin itseni valaaksi.

Pelkäsin myös sitä, että jään yksin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi. Onneksi mieheni jaksoi tukea ja ymmärtää. Jos en olisi pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan tunteistani, en tiedä, miten olisin jaksanut.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan. Minä ja mieheni sen päätöksen olimme tehneet. Fiiliksiäni ei helpottanut ystäväni muistutus siitä, että äidin alakulo vaikuttaa myös vauvaan. Hävetti.

Lainasin kirjastosta raskausmasennusta käsitteleviä opuksia. Leena Väisäsen Raskaus muuttaa naisen mieltä ja maailmaa -kirjassa kerrottiin, että äidin raskauden aikainen mieliala heijastuu lapsen luonteeseen vielä tämän ollessa viisivuotias. Väisäsen siteeraaman tutkimuksen mukaan lapset ovat arempia ja itkuisempia, jos äiti on heitä odottaessaan ollut stressaantunut tai masentunut.

Olin siis mokannut koko jutun jo ennen kuin lapseni oli ehtinyt edes syntyä. Koin voimattomuutta, sillä totta kai halusin lapselleni vain parasta. Mutta eihän sitä voi vain päättää olla onnellinen. Vai voiko?

Päätin yrittää. Yritin olla armollinen itselleni. Jos ei huvittanut tehdä mitään, ei ollut pakko. Kaivauduin kotisohvalle hyvällä omallatunnolla.

Lainasin kirjastosta pinon luettavaa, ostin kaapit täyteen herkkuja. Söin kolme jäätelöä päivässä, herkuttelin estoitta. Kun herkut oli syöty, oloni oli entistä huonompi. Neuvolassa kuitenkin vakuuttelin, että voin ihan hyvin. En jaksanut enää puhua koko asiasta.

Raskauden loppumetreillä mieleni alkoi kirkastua. Viihdyin edelleen paremmin kotona kuin kavereideni kanssa, mutta nyt olin onnellinen. Siivosin ja leivoin kuin mielipuoli. Raskauden loppumetrit häämöttivät, aloin olla toiveikas. Ehkä raskauden jälkeenkin olisi elämää.

Mieheni oli jaksanut tukea ja tsempata minua koko ajan. Oli vaikea ymmärtää, miten hän oli siihen pystynyt. Näin jo sieluni silmin, kuinka pian mahtuisin vanhoihin vaatteisiini ja pystyisin nukkumaan vatsallani. Väistymässä olivat myös ainainen pissahätä ja yölliset heräämiset siihen, että järkyttävä närästys nosti oksennuksen suuhun.

Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi?

Kun vauva vihdoin syntyi, olin alun pöpperön jälkeen lähestulkoon euforisessa tilassa. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään uutta tulokasta kaikille. Hän oli ehdottomasti maailman kaunein ja ihanin vauva. Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi? Tuntui siltä kuin jakaisin kaikkien vanhempien kanssa suuren salaisuuden.

Tuijottelin vauvojen vanhempia kadulla. Hekin siis tiesivät, miltä tämä tuntui. Alakuloisuuteni oli kuin poispyyhkäisty.

Nyt vauvani on yhdeksän kuukautta vanha. Arki on ajoittain haastavaa, mutta nautin äitiydestä. En ikipäivänä vaihtaisi nykyistä elämääni vanhaan.

Raskausaika oli lopulta vain pieni hetki elämästä. En vain ymmärtänyt sitä. Ehkä pelkäsin, että elämäni loppuu vauvantuloon.

Saan kuulla, etten ollut alakuloisuuteni kanssa yksin. Vauvaperhepsykoterapeutti Mirja Sarkkisen mukaan apeat tunteet raskauden aikana ovat hyvin tavallisia. Onhan raskaaksi tulo iso elämänmuutos. Odotuksen ja vauvan myötä joutuu luopumaan monesta asiasta.

– Raskaus herättää monenlaisia, ristiriitaisiakin tuntemuksia. Ei ihme, sillä moni asia muuttuu: joudut irrottautumaan töistä, vartalo ja koko identiteetti naisena muuttuu – parisuhteesta puhumattakaan. Väitän, että useimmat odottajat käyvät läpi myös apeita tunteita, Sarkkinen sanoo.

Hän painottaa, että kaikenlaisista tunteista pitäisi saada puhua odotusaikana.

Siis myös siitä, ettei aina tunnu hyvältä. Ehkäpä silloin stereotyyppinen, idealisoitu kuva onnea uhkuvasta odottajasta murenisi.

Sarkkisen mukaan on tärkeää, ettei tunteiden kanssa jää yksin. Niistä kannattaa puhua joko puolison, jonkun muun läheisen tai neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Alakulosta voi päästä eroon vain tunteita käsittelemällä.

Minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

– Neuvolasta voi saada apua. Siellä mielialaa voidaan seurata. Ei ole kyse pienestä asiasta, sillä raskaus ja vauvan syntymä on psyykkisesti ja sosiaalisesti naisen elämän suurin muutos, haastava prosessi, johon ei aina ehdi varautua. Elämä muuttuu positiivisen raskaustestin myötä.

Siitä, miten äidin odotusaikaiset tunteet vaikuttavat lapseen, on Sarkkisen mukaan näyttöä. Äidin stressi, ahdistuneisuus ja depressio voivat olla yhteydessä vauvan syömisen ja nukkumisen ongelmiin ja itkuisuuteen. Tällaisissa tapauksissa puhutaan kuitenkin äidin vaikeista mielialaongelmista.

Tunnistan itseni Sarkkisen sanoista. Positiivisen raskaustestin tehtyäni heitin puolitäyden tupakka-askin roskakoriin. Muutos vanhan ja uuden elämän välillä tapahtui sillä sekunnilla, kun pieneen näyttöruutuun piirtyi haalea, sininen viiva. Enää en voinut elää vain itselleni.

Alakuloisuuteni väistyi lopulta kumppanini tuen ansiosta. Ja vaikka tiedän, että alakuloisuus raskauden aikana on normaalia, minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

Kun nyt näen kadulla raskaana olevia naisia mietin, kuinka kauniilta heidän vatsansa näyttävätkään. Selaan oman raskauteni aikaisia valokuvia haikein mielin. Hassua, miten kauniilta omakin vatsa näyttää näin jälkikäteen.

Jään katselemaan kuvaa, joka on otettu keittiössämme noin viikko ennen synnytystä. Siinä seison valkoisten keittiökaappien edessä. Ikkunasta tulviva auringonvalo tuo kuvaan lämpöä. Ylläni ovat shortsit ja bikinin yläosa, katselen alaspäin suurta vatsaani.

Hämmästyn. Kuvassa en näytä valaalta. Voisi jopa sanoa, että hehkun.

Odotusaikana muistan nauraneeni väitteelle, että jonakin päivänä ikävöisin raskausvatsaani. Enää tuo väite ei kuulosta niin hassulta.

Vauva 9/14

Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Miten voi nauttia noin 8 kk ajan kestävästä kalvavasta kuolemanpelosta? Ultrassa näkyi "jotain poikkeavaa" ja siitä alkoi pelkääminen, joka ei ole vieläkään - 6 vuotta terveen pojan syntymän jälkeen - hellittänyt. Koko neuvola-aika oli pelkkää virheiden ja vammojen etsimistä, ikään kuin maailmaan ei syntyisi ikinä terveitä lapsia, aina niissä olisi joku vialla. Jokainen mittaus ja punnitus oli vain testausta sitä varten, mikä on pielessä.
Lue kommentti
Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Minulla 3 lasta ja en tykännyt yhdestäkään raskaudesta. Jatkuvaa pelkoa ja huolta. Jos vauvalle käy huonosti? Tuleeko lapsivesi ennen aikojaan? Liikkuuko vauva? Kuuluuko sydänäänet? Syönkö hyvin? Huhhuh. Ensimmäinen raskaus päättyi viikolla18, kun kohdussa ei lapsivettä, ehkä lisäsi pelkoa, vaikka muut raskaudet normaaleja. Suomessa pitäisi voida sanoa rehellisesti, bos ei nauti raskaudesta. Se ei tarkoita, ettei rakasta lapsia, kun ne on syntyneet tai kohdussa. Kun neuvolassa sanoin, ettei...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Synnytyksessä elämän ääripäät pyörivät mielessä, kätilö Laura Kosonen kirjoittaa.

Kätilönurani ensimetreillä olin vaikeuksissa. Kyyneleet puskivat esiin vähän väliä, muulloinkin kuin tiukkojen tilanteiden jälkeen. Ne saattoivat tulla silloin, kun vastasyntynyt rauhoittui rinnalle. Silloin, kun isä kylvetti ensikertaa esikoistaan. Silloin, kun isompi sisarus tuli katsomaan vauvaa ja äitiä sairaalaan.

Pakahdutti. Elämän ääripäät pyörivät mielessä. Opettelin auttamaan syntymässä, mutta hyvin usein mietin myös kuolemaa.

Ympyrän alku ja päätepiste, ensimmäinen ja viimeinen hengenveto, välissä elämä.

Pikkuhiljaa ymmärsin, että kuolema tuli mieleen syntymän äärellä, koska ne ovat niin lähellä toisiaan. Ympyrän alku ja päätepiste, ensimmäinen ja viimeinen hengenveto, välissä elämä. Kyyneleet tulivat, koska minua ravisuttivat elämän perustavanlaatuisimmat kysymykset.

Kätilönä saan kulkea enimmäkseen valon puolta. Synnyttäminen on Suomessa turvallista. Monissa muissa maissa se on naisen elämän vaarallisin hetki. Silti meilläkin kuolema kulkee varjona perässä syntymän hetkellä.

Kun se astuu esiin, kyseessä on suruista suurin.

Kurkkua kuristaa silloin, kun yhdessä huoneessa ihastellaan pieniä varpaita ja viereisessä painetaan jalankuvaa muistoksi elämästä, joka ei alkanutkaan.

Syntymä, samalla tavalla kuin kuolemakin, on väkevä ja kahlitsematon. Ne hiljentävät ihmisen.

Folkloristiikassa käytetään termiä liminaalitila. Se tarkoittaa rajalla oloa. Liminaalitila on ”pyhä kaaos”, joka vapauttaa käyttäytymisnormeista.

Juuri sitä syntymä on. Sairaalan seinät ja rutiinit luovat järjestystä, mutta siellä se silti on, jokin ihmistä vahvempi.

Rajalla olo. Se kuuluu matalassa karjaisussa, jota synnyttäjä itsekään ei uskonut päästävänsä ilmoille. Se näkyy tuoreen äidin ilmeessä, kun hän katsoo päivän ikäistä lastaan, maito- ja kyyneltahroja sairaalan yöpaidassa. Tekisi mieli aloittaa keskustelu pyhästä kaaoksesta. Helpompi on kuitenkin kysyä, tarvitsetko särkylääkettä.

Enää en itke niin usein. Syntymän ja kuoleman läheisyyteenkin tottuu ja turtuu. On hetkiä, jolloin odotan enemmän mikron kilahdusta lounaan merkiksi kuin vastasyntyneen ensirääkäisyä.

Toivottavasti en totu liikaa. Toivottavasti en kadota ihmettä.

Toivottavasti en kuitenkaan koskaan totu liikaa. Toivottavasti en kadota ihmettä.

Viime jouluaattona minua harmitti lähteä illaksi töihin oman perheeni luota. Sain kuitenkin todistaa erään perheen esikoislapsen syntymää. Kun lapsi lepäsi syntymänsä jälkeen äitinsä rinnalla aattoillan hämärässä, lauloimme hänelle yhdessä vanhempien kanssa ”Heinillä härkien kaukalon”.

Siinä se jälleen oli. Rakkautta suurinta katsomaan.

Laura Kosonen on kätilö, toimittaja ja kahden koululaisen äiti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Suomessa swabbaus on synnyttäjän ja hänen tukihenkilönsä vastuulla. 

Keisarileikattujen vauvojen swabbaus on noussut puheenaiheeksi odottavien äitien blogeissa sekä allergialasten keskustelupalstoilla.

Swabbaus tarkoittaa sitä, että sektiossa syntynyt vauva sivellään äidin synnytyskanavan eritteillä heti syntymän jälkeen. Käytännössä se tehdään niin, että emättimeen laitetaan sideharsotaitos noin tunnin ajaksi ennen suunniteltuun sektioon menoa, ja vastasyntynyt vauva pyyhitään tällä taitoksella ensimmäisten minuuttien aikana.

Swabbauksella on tarkoitus jäljitellä alatiesynnytyksessä tapahtuvaa vauvan altistumista äidin emättimen bakteereille. Taustalla on ajatus siitä, että keisarileikkauksella syntyvä lapsi saa äidiltä siirtyviä hyödyllisiä bakteereja vähemmän ja vasta viiveellä ja on samalla alttiimpi ympäristön bakteereille.

Suomalaissairaaloissa swabbausta ei rutiinisti tehdä. Jos synnyttäjä haluaa swabbauksen, on se hänen itsensä ja tukihenkilön vastuulla.

Onko swabbauksesta hyötyä?

– Tällä hetkellä on epäselvää, mitä hyötyjä ja haittoja alatiesynnytyksessä tapahtuvan bakteerikylvyn keinotekoisella korvaamisella on. Aiheesta ei ole tutkimusnäyttöä, kertoo dosentti Anne Salonen.

Salonen luotsaa Helsingin yliopiston HELMi-suolistobakteeritutkimusta, jossa seurataan lasten bakteeriston kehittymistä kahden ensimmäisen elinvuoden aikana.

”Suunnitellussa sektiossa eritteiden koostumus on erilainen kuin silloin, kun synnytys on fysiologisesti käynnissä.”

– Alatiesynnytyksen yhteydessä lapsi saa äidiltä myös ulosteperäisiä bakteereja, jotka edustavat vastasyntyneenkin suolistobakteeristossa merkittävästi suurempaa osuutta kuin emätinperäiset laktobasillit, toteaa Salonen.

On siis epäselvää, edistääkö swabbaus lainkaan lapsen suolistobakteeriston normaalia kehitystä, ja mitä muita mahdollisia vaikutuksia sillä on lapseen.

– Swabbauksen ”luonnollisuutta” punnitessa on myös huomioitava, että suunnitellussa sektiossa emättimen eritteiden koostumus on erilainen kuin silloin, kun synnytys on fysiologisesti käynnissä, lisää Salonen.

Voiko swabbauksesta olla vauvalle haittaa?

Swabbausta ei suositella, jos äidillä on positiivinen näyte B-streptokokki- eli GBS-seulassa, emätintulehdus, herpesrakkula sukuelimissä, klamydia tai tippuri. Näissä tapauksissa swabbaus voi nostaa vastasyntyneen riskiä tulehduksille.

”Omatoimiswabbaaja ottaa riskin ja siirtää pahimmillaan hengenvaarallisen bakteerin vauvalleen.”

– Yleensä suunniteltuun sektioon meneville äideille ei tehdä GBS-seulontaa, joten omatoimiswabbaaja ottaa myös riskin ja siirtää pahimmillaan hengenvaarallisen tai pysyvästi vammauttavan infektion aiheuttavan bakteerin vauvalleen, kertoo Anne Salonen.

Koska swabbaukseen liittyy infektioriski, eikä toimenpiteen hyödyllisyydestä ole näyttöä, Salonen ei suosittele swabbausta tällä hetkellä missään tilanteessa.

Parhaiten ja turvallisimmin keisarileikkauksella syntynyt lapsi saa suojaavia bakteereja imetyksessä, ihokontaktissa ja mahdollisesti maitohappobakteerilisästä.

Asiantuntijoina Dosentti Anne Salonen ja FT Katri Korpela, Helsingin yliopisto. Lisätietoa: helmitutkimus.com ja facebook.com/HELMitutkimus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tutkimuksen mukaan vakavat repeämät ovat harvinaisempia, jos äiti synnyttää pystyasennossa. Silti Suomessa suositaan yhä puoli-istuvaa asentoa.

Kun ajattelet synnytystä, näetkö mielessäsi sängyllä puoli-istuvan tai puolimakaavan naisen, joka painaa leuan rintaan, pidättää hengitystä ja työntää niin paljon kuin suinkin jaksaa? Et ole ainoa – ja juuri näin suurin osa alateitse syntyvistä suomalaisvauvoista edelleen syntyy. Siitäkin huolimatta, että tutkimusnäyttöjen mukaan se ei ole paras tapa äidille eikä vauvalle.

Pystyasennon on jo pitkään tiedetty edistävän synnytyksen kulkua ja ehkäisevän repeämiä. Esimerkiksi WHO on suositellut jo vuonna 1996, että makuuasentoa ei tulisi käyttää synnytysten hoidossa rutiinisti.

Helsingin Sanomat kertoi tällä viikolla tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan synnyttäminen pystyasennossa vähentää merkittävästi äidille aiheutuvia repeämiä. Kyse on STOMP-metodista, jonka vaikutuksia vakavien repeämien ennaltaehkäisyyn tutkittiin brittiläisessä tutkimuksessa. Tutkimuksen julkaisi European Journal of Obstetrics & Gynecology and Reproductive Biology.

Tutkimukseen osallistui 12 kuukauden aikana lähes 4000 alateitse synnyttänyttä naista. STOMP-metodin avulla kolmannen ja neljännen asteen repeämät vähenivät ajanjakson aikana 4,7 prosentista 2,2 prosenttiin.

STOMP-metodissa äitejä kannustetaan synnyttämään pystymmässä asennossa. Äiti voi synnyttää esimerkiksi synnytysjakkaralla tai -tuolissa istuen, kontallaan, polviseisonnassa tai seisallaan. Lisäksi neuvotaan ponnistamaan rauhallisesti omien tuntemusten tahdissa.

Miksi Suomessa suositaan puoli-istuvaa asentoa?

Suomalaiskätilöt suosittelevat useimmiten puoli-istuvaa ponnistusasentoa, selviää Tarja Mietola-Koiviston viime vuonna julkaistusta väitöskirjatutkimuksesta. Keski-Suomen keskussairaalassa synnytysten, naistentautien ja lasten vastuualueen ylihoitajana työskentelevä Mietola-Koivisto tutki synnytyksen ponnistusvaiheen hoitoa Suomessa sekä hoitokäytäntöjen yhteyttä ensisynnyttäjän välilihan kuntoon synnytyksen jälkeen, synnytyskokemukseen, kipuun ja seksuaaliterveyteen.

Mietola-Koiviston mukaan puoli-istuva ponnistusasento on paitsi kätilöille tuttu ja turvallinen valinta, usein myös synnyttäjän itsensä toive.

– Synnyttäjät ovat ikävä kyllä taas itsekin hakeutuneet sänkyyn synnyttämään.

Mietola-Koivisto kertoo, että 1990-luvulla oli enemmän aktiivista synnytyskulttuuria, mutta sen jälkeen on alettu palata vanhoihin käytäntöihin. Siihen voi olla monia syitä.

Synnytykset ovat 2000-luvulla keskittyneet yhä enemmän isompiin synnytysyksiköihin. Kätilöt, jotka työskentelivät pienissä yksiöissä, kertoivat väitöstutkimuksessa muita useammin suosittelevansa muuta kuin puoli-istuvaa tai kylkiasentoa.

Samaan aikaan viime vuosina on vähennetty odottajien saamaa synnytysvalmennusta.

”Äidit tarvitsisivat selkeästi enemmän tietoa.”

– Äidit tarvitsisivat selkeästi enemmän tietoa synnytyksestä. Neuvoloiden valmennus on siirtynyt yhä enemmän perheiden hyvinvointiin, ja synnytysvalmennusta on vähennetty.

Kätilöt puolestaan oppivat synnytyksessä käytettyjä tapoja mallioppimisen kautta. Se tarkoittaa, että kun uusi kätilö tulee työskentelemään sairaalaan, jossa suositaan paljon makuulla synnyttämistä ja ohjattua ponnistamista, ja kohtaa synnyttäjiä, joille sängyssä oleminen on normi, hänkin omaksuu sen toimintatavaksi.

Ponnistaminen omaan tahtiin kannattaa

STOMP-metodiin kuuluu myös spontaani ponnistaminen. Sillä tarkoitetaan sitä, että äiti ponnistaa lyhyitä työntöjä supistuksen aikana ja hengittää omaan tahtiin. Vastakohta on ohjattu ponnistaminen eli tapa, jossa äitiä neuvotaan pidättämään hengitystä ja työntämään mahdollisimman pitkään.

Tutkimusten mukaan spontaani ponnistaminen voi lyhentää ponnistusvaiheen kestoa ja parantaa vauvan vointia, Mietola-Koivisto kertoo. Myös WHO suosittelee ohjatusta ponnistamisesta luopumista. 

– Pystyasennon lisäksi kevyempi ponnistaminen lisää istukan verenkiertoa ja vaikuttaa sitä kautta myös vauvan vointiin, Mietola-Koivisto sanoo.

Mietola-Koiviston tutkimuksessa suomalaiskätilöt kertoivat suosivansa ohjattua ponnistamista erityisesti ensisynnyttäjien kohdalla.

– Tärkeintä on tietysti se, että mennään vauvan ja äidin terveys edellä, ja kätilöt tekevät hienoa työtä sen eteen. Kun tulee tutkimusnäyttöä, tapoja täytyisi kuitenkin myös kriittisellä tavalla tarkastella. Se vaatii myös synnyttäjiltä valveutuneisuutta, että osaa etsiä ja pyytää vaihtoehtoja, Mietola-Koivisto tiivistää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tupakoinnin lopettamisen aiheuttama stressi ei ole likimainkaan verrattavissa tupakoinnin haittoihin, sanoo naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hannu Vierola.

Oletko kuullut väiteen, että jos raskaana oleva tupakoija lopettaa sauhuttelun, lopettamisen aiheuttama stressi voi olla vauvalle haitallisempaa kuin tupakointi itsessään? Ei pidä paikkaansa, sanoo naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Hannu Vierola.

"On aivan täyttä pupua, että lopettamisstressi olisi verrattavissa tupakoinnin haittoihin. Tupakoinnin lopettaminen kannattaa aina ehdottomasti."

Kun odottaja tupakoi, häkä ja muut tupakan kemikaalit kukeutuvat saman tien vauvaan. Yhden savukkeen häkä säilyy sikiön veressä seitsemän tuntia. Pelkästään yksi tupakka aamulla, yksi päivällä ja yksi illalla riittää siihen, että häkää on kohdussa vuorokauden ympäri.

Näin odottajan tupakointi vaikuttaa vauvaan

  1. Alkuraskaudessa tupakointi kaksinkertaistaa keskenmenon riskin.
  2. Kun äiti vetää tupakansavua sisäänsä, kohdussa reagoidaan heti: vauvan hengistys hidastuu ja sydämensyke nopeutuu.
  3. Tupakointi kutistaa verisuonia, jolloin ne eivät pysty kuljettamaan riittävästi ravintoa ja happea vauvalle.
  4. Ennenaikaisista synnytyksistä 15 prosenttia johtuu äidin tupakoinnista.
  5. Tupakoivien äitien vauva syntyvät keskimäärin 300-400 grammaa kevyempinä. Vaikeasti alipainoisista vauvoista neljä viidesosaa on tupakoivien äitien lapsia.
  6. Tupakoitsijoiden vauvoilla on usein tavallista pienempi päänympärys, koska sikiön aivot eivät ole pystyneet kehittymään normaalisti.
  7. Vauvalla on suurentunut riski saada epämuodostumia.
  8. Vauvan riski sairastua astmaan tuplaantuu.
  9. Joka viides kätkytkuolema aiheutuu tupakoinnista raskausaikana tai pelkästään siitä, että kotona tupakoidaan.
  10. Yli kymmenen savuketta päivässä polttaneiden äitien lapsista joka neljännellä havaitaan psykiatrinen sairaus.
  11. Tupakoiva äiti lopettaa imetyksen keskimääräistä herkemmin.
  12. Tupakoijan rinnat tuottavat kolmanneksen vähemmän maitoa kuin savuttoman naisen rinnat.

Parasta on lopettaa heti raskauden alussa, mutta lopettaminen kannattaa missä vaiheessa raskautta tahansa.

Lue koko juttu toukokuun Vauvasta.

 

Vierailija

Odottaja, tupakoitko? Näin se vahingoittaa vauvaasi

Mietin vain kirjoitti: En puolustele tupakointia raskausaikana, mutta jos kuitenkin tupakoi, on sitäkin tärkeämpää pitää muut elämäntavat kunnossa. Siis liikkua ja syödä terveellisesti. Esikoisen raskausaikana en polttanut, mutta halusin tupakoida joka päivä. En tehnyt sitä, koska en halunnut vahingoittaa lasta. Imetysaikana aloitin uudestaan ja mikä helpotus se oli. Tulin uudestaan raskaaksi, yritin lopettaa, mutta en pystynyt. Pelkäsin, että vahingoitan lasta, mutta en silti pystynyt...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.