Kuvitus: Satu Kettunen

Kun toivottu esikoinen ilmoittaa tulostaan, voisi kuvitella, että tuleva äiti hyrisee onnesta. Hannalle raskausaika oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ihanaa.

Kännykän näyttö vilkkuu tulevan puhelun merkiksi. Äänettömällä oleva puhelin surisee sinnikkäästi olohuoneen pöydällä, kunnes se vihdoin pimenee. Viisi puhelua tullut. Pian puhelimeen kilahtaa tekstiviesti. ”Onhan sulla kaikki hyvin?” ystävä utelee viestissä.

Hyvin?

Olen raskaana ihanalle miehelle. Odotamme esikoistamme, meillä on kiva koti, olen juuri saanut unelmieni työpaikan ja minulla on paljon hyviä ystäviä. Asiat ovat loistavasti. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä.

Sinä iltana vuosia sitten yökerhon tanssilattialla ei ollut tungosta. Vilkkuvat valot katkoivat tanssijoiden liikkeitä. Olin juhlimassa uutta työprojektia ystävän ja tulevan työparini kanssa. Pian seuraamme liittyi uusi tuttavuus, kaverini ystävä, joka oli viimeisillään raskaana. Tanssimme yhdessä pikkutunneille asti.

Narikassa viimeinen ajatukseni illasta oli, että tuollainen minäkin aion olla sitten joskus, kun olen raskaana. Sosiaalinen, iloinen ja energinen pallomahasta huolimatta. Raskaana aion tehdä samoja juttuja kuin ennenkin.

Toisin kävi.

Ensireaktioni raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti? Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti?

Ensireaktioni positiiviseen raskaustestiin oli hämmennys. Näinkö nopeasti meillä tärppäsi? Olimme valmistautuneet yrittämään pitkään. Vaikka vauva oli toivottu ja odotettu, minua pelotti. Olin aina tehnyt päätöksiä impulsiivisesti. Olinko nyt miettinyt tämän loppuun asti? Tulevaisuus pelotti. Jostakin mieleeni palautuivat vanhan lukiokaverini sanat: ”En voi kuvitella sinua äitinä.”

En minäkään voinut kuvitella itseäni äitinä. Silti minusta oli nyt kovaa vauhtia tulossa sellainen.

En ollut koskaan ollut masentuvaa tyyppiä. Joskus nuorempana jopa ihmettelin, miksi masentuneet ihmiset eivät vain ajattele positiivisemmin. Silloin oli vaikea ymmärtää, miten voi olla masentunut, jos kaikki on hyvin. Nyt, 30-vuotiaana ja raskaana, ymmärsin sen. Tiesin, että minun tulisi olla onneni kukkuloilla, mutta ilman mitään järkevää syytä olin onneton. Alakuloisuus alkoi heti raskauden alkumetreiltä.

Jo toisella neuvolakäynnillä apea mielialani tuli puheeksi. Mieheni aloitti keskustelun puolestani.

– Hanna on muuten ollut vähän surullinen viime aikoina, hän sanoi.

Kurkkuani kuristi, pidättelin itkua.

– Kyllä, mulla on ollut vähän mieli maassa, myönsin häpeillen.

Vähättelin ongelman suuruutta. Jätin kertomatta, kuinka paljon alakulo vaivasi. Tuntui siltä kuin olisin oma itseni vain puolisoni seurassa. Ystävät, uudet työkaverit ja perhe saivat minut ärtymään. Tiuskin pikkuasioista. En enää tunnistanut itseäni.

Neuvolassa sovittiin, että mielialaani seurataan. Asialle ei kuitenkaan tehty mitään. Raskauden keskivaiheella alakuloisuuteni vain syveni.

En enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn.

Minut ja työparini irtisanottiin tuotannollisista syistä ollessani viidennellä kuulla raskaana. Työpaikan hakeminen ei tullut kysymykseen. Kuka palkkaisi minut tietäen, että olin kolmen kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle?

Vietin viimeiset neljä kuukautta kotona pahaa oloani miettien. Eristäydyin kotisohvalle kirjan ja suklaalevyn kanssa. Mikään ei huvittanut. Nukuin joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Kun mies tuli töistä kotiin ja kyseli, miten päivä oli mennyt, nolotti. En ollut tehnyt mitään.

Alakuloisuus tuli aaltoina. Aina välillä oloni oli parempi. Silloin kävin ostamassa jäätelön ja kävelin Uimastadionille uimaan ja ottamaan aurinkoa. Toisina päivinä saatoin hypätä ratikkaan ja käydä ostamassa vauvanvaatteita lähellä sijaitsevalta kirpputorilta. Ja kun vihdoin aloin tuntea vauvan liikkeet, en pystynyt pidättelemään hymyäni. Saatoin tunnustella vatsaani tuntikausia.

Vaikka rakastin pyöristynyttä vatsaani, tunsin itseni turvonneeksi ja epäviehättäväksi. Tunteeni olivat ristiriitaisia.

Mielialaani ei parantanut se, etten jaksanut tehdä mitään. Olin mustasukkainen miehelleni siitä, että hän pystyi jatkamaan elämäänsä normaalisti, mutta minä jouduin luopumaan kaikesta. En voinut enää viettää viikonloppuja juhlien ystävien kanssa. Olin lopettanut tupakoinnin, alkoholinkäytön ja jopa sushin syömisen. Mieheni yritti pyytää minua mukaansa joka paikkaan tai saada minut tekemään jotain ystävieni kanssa, mutta mikään ei napannut.

Pian en enää vastannut ystävieni soittoihin tai viesteihin. Pelkkä puhelimen soittoääni sai niskakarvani ärsytyksestä pystyyn. En uskaltanut vastata myöskään siksi, että pelkäsin sanovani jotain ikävää. Eristäydyin kaikista. Olin koko ajan huonolla tuulella.

Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin tulevaisuutta toiveikkaana. Olin vain lakannut elämästä elämääni, kunnes vauva syntyisi.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan.

Raskausaika oli haaste myös miehelleni. Hain jatkuvaa huomiota, kaipasin kipeästi läheisyyttä. Muuttunut kroppani ahdisti: kengät eivät mahtuneet jalkaan, käytin samoja vaatteita joka päivä, naamani oli turvonnut, hengittäminen vaikeaa. Kiukuttelin miehelleni, kun mikään ei näyttänyt hyvältä päälläni. Tunsin itseni valaaksi.

Pelkäsin myös sitä, että jään yksin. En ollut koskaan tuntenut itseäni näin haavoittuvaiseksi. Onneksi mieheni jaksoi tukea ja ymmärtää. Jos en olisi pystynyt keskustelemaan hänen kanssaan tunteistani, en tiedä, miten olisin jaksanut.

Koin huonoa omaatuntoa alakuloisuudestani. Eihän vauvani ollut pyytänyt tulla maailmaan. Minä ja mieheni sen päätöksen olimme tehneet. Fiiliksiäni ei helpottanut ystäväni muistutus siitä, että äidin alakulo vaikuttaa myös vauvaan. Hävetti.

Lainasin kirjastosta raskausmasennusta käsitteleviä opuksia. Leena Väisäsen Raskaus muuttaa naisen mieltä ja maailmaa -kirjassa kerrottiin, että äidin raskauden aikainen mieliala heijastuu lapsen luonteeseen vielä tämän ollessa viisivuotias. Väisäsen siteeraaman tutkimuksen mukaan lapset ovat arempia ja itkuisempia, jos äiti on heitä odottaessaan ollut stressaantunut tai masentunut.

Olin siis mokannut koko jutun jo ennen kuin lapseni oli ehtinyt edes syntyä. Koin voimattomuutta, sillä totta kai halusin lapselleni vain parasta. Mutta eihän sitä voi vain päättää olla onnellinen. Vai voiko?

Päätin yrittää. Yritin olla armollinen itselleni. Jos ei huvittanut tehdä mitään, ei ollut pakko. Kaivauduin kotisohvalle hyvällä omallatunnolla.

Lainasin kirjastosta pinon luettavaa, ostin kaapit täyteen herkkuja. Söin kolme jäätelöä päivässä, herkuttelin estoitta. Kun herkut oli syöty, oloni oli entistä huonompi. Neuvolassa kuitenkin vakuuttelin, että voin ihan hyvin. En jaksanut enää puhua koko asiasta.

Raskauden loppumetreillä mieleni alkoi kirkastua. Viihdyin edelleen paremmin kotona kuin kavereideni kanssa, mutta nyt olin onnellinen. Siivosin ja leivoin kuin mielipuoli. Raskauden loppumetrit häämöttivät, aloin olla toiveikas. Ehkä raskauden jälkeenkin olisi elämää.

Mieheni oli jaksanut tukea ja tsempata minua koko ajan. Oli vaikea ymmärtää, miten hän oli siihen pystynyt. Näin jo sieluni silmin, kuinka pian mahtuisin vanhoihin vaatteisiini ja pystyisin nukkumaan vatsallani. Väistymässä olivat myös ainainen pissahätä ja yölliset heräämiset siihen, että järkyttävä närästys nosti oksennuksen suuhun.

Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi?

Kun vauva vihdoin syntyi, olin alun pöpperön jälkeen lähestulkoon euforisessa tilassa. En malttanut odottaa, että pääsisin esittelemään uutta tulokasta kaikille. Hän oli ehdottomasti maailman kaunein ja ihanin vauva. Pakahduin ylpeydestä, pursuin onnea. Miksei kukaan ollut kertonut, kuinka ihanaa tämä olisi? Tuntui siltä kuin jakaisin kaikkien vanhempien kanssa suuren salaisuuden.

Tuijottelin vauvojen vanhempia kadulla. Hekin siis tiesivät, miltä tämä tuntui. Alakuloisuuteni oli kuin poispyyhkäisty.

Nyt vauvani on yhdeksän kuukautta vanha. Arki on ajoittain haastavaa, mutta nautin äitiydestä. En ikipäivänä vaihtaisi nykyistä elämääni vanhaan.

Raskausaika oli lopulta vain pieni hetki elämästä. En vain ymmärtänyt sitä. Ehkä pelkäsin, että elämäni loppuu vauvantuloon.

Saan kuulla, etten ollut alakuloisuuteni kanssa yksin. Vauvaperhepsykoterapeutti Mirja Sarkkisen mukaan apeat tunteet raskauden aikana ovat hyvin tavallisia. Onhan raskaaksi tulo iso elämänmuutos. Odotuksen ja vauvan myötä joutuu luopumaan monesta asiasta.

– Raskaus herättää monenlaisia, ristiriitaisiakin tuntemuksia. Ei ihme, sillä moni asia muuttuu: joudut irrottautumaan töistä, vartalo ja koko identiteetti naisena muuttuu – parisuhteesta puhumattakaan. Väitän, että useimmat odottajat käyvät läpi myös apeita tunteita, Sarkkinen sanoo.

Hän painottaa, että kaikenlaisista tunteista pitäisi saada puhua odotusaikana.

Siis myös siitä, ettei aina tunnu hyvältä. Ehkäpä silloin stereotyyppinen, idealisoitu kuva onnea uhkuvasta odottajasta murenisi.

Sarkkisen mukaan on tärkeää, ettei tunteiden kanssa jää yksin. Niistä kannattaa puhua joko puolison, jonkun muun läheisen tai neuvolan terveydenhoitajan kanssa. Alakulosta voi päästä eroon vain tunteita käsittelemällä.

Minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

– Neuvolasta voi saada apua. Siellä mielialaa voidaan seurata. Ei ole kyse pienestä asiasta, sillä raskaus ja vauvan syntymä on psyykkisesti ja sosiaalisesti naisen elämän suurin muutos, haastava prosessi, johon ei aina ehdi varautua. Elämä muuttuu positiivisen raskaustestin myötä.

Siitä, miten äidin odotusaikaiset tunteet vaikuttavat lapseen, on Sarkkisen mukaan näyttöä. Äidin stressi, ahdistuneisuus ja depressio voivat olla yhteydessä vauvan syömisen ja nukkumisen ongelmiin ja itkuisuuteen. Tällaisissa tapauksissa puhutaan kuitenkin äidin vaikeista mielialaongelmista.

Tunnistan itseni Sarkkisen sanoista. Positiivisen raskaustestin tehtyäni heitin puolitäyden tupakka-askin roskakoriin. Muutos vanhan ja uuden elämän välillä tapahtui sillä sekunnilla, kun pieneen näyttöruutuun piirtyi haalea, sininen viiva. Enää en voinut elää vain itselleni.

Alakuloisuuteni väistyi lopulta kumppanini tuen ansiosta. Ja vaikka tiedän, että alakuloisuus raskauden aikana on normaalia, minua harmittaa ja hävettää se, etten osannut nauttia odotusajastani.

Kun nyt näen kadulla raskaana olevia naisia mietin, kuinka kauniilta heidän vatsansa näyttävätkään. Selaan oman raskauteni aikaisia valokuvia haikein mielin. Hassua, miten kauniilta omakin vatsa näyttää näin jälkikäteen.

Jään katselemaan kuvaa, joka on otettu keittiössämme noin viikko ennen synnytystä. Siinä seison valkoisten keittiökaappien edessä. Ikkunasta tulviva auringonvalo tuo kuvaan lämpöä. Ylläni ovat shortsit ja bikinin yläosa, katselen alaspäin suurta vatsaani.

Hämmästyn. Kuvassa en näytä valaalta. Voisi jopa sanoa, että hehkun.

Odotusaikana muistan nauraneeni väitteelle, että jonakin päivänä ikävöisin raskausvatsaani. Enää tuo väite ei kuulosta niin hassulta.

Vauva 9/14

Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Miten voi nauttia noin 8 kk ajan kestävästä kalvavasta kuolemanpelosta? Ultrassa näkyi "jotain poikkeavaa" ja siitä alkoi pelkääminen, joka ei ole vieläkään - 6 vuotta terveen pojan syntymän jälkeen - hellittänyt. Koko neuvola-aika oli pelkkää virheiden ja vammojen etsimistä, ikään kuin maailmaan ei syntyisi ikinä terveitä lapsia, aina niissä olisi joku vialla. Jokainen mittaus ja punnitus oli vain testausta sitä varten, mikä on pielessä.
Lue kommentti
Vierailija

"En osannutkaan nauttia raskaudesta"

Minulla 3 lasta ja en tykännyt yhdestäkään raskaudesta. Jatkuvaa pelkoa ja huolta. Jos vauvalle käy huonosti? Tuleeko lapsivesi ennen aikojaan? Liikkuuko vauva? Kuuluuko sydänäänet? Syönkö hyvin? Huhhuh. Ensimmäinen raskaus päättyi viikolla18, kun kohdussa ei lapsivettä, ehkä lisäsi pelkoa, vaikka muut raskaudet normaaleja. Suomessa pitäisi voida sanoa rehellisesti, bos ei nauti raskaudesta. Se ei tarkoita, ettei rakasta lapsia, kun ne on syntyneet tai kohdussa. Kun neuvolassa sanoin, ettei...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Sonja Honkala toivoi turvallista synnytystä ja puolisoa vierelleen tukemaan. Toive toteutui, vaikka Sonja ei ehtinytkään sairaalaan saakka.

Se oli tavallinen maaliskuun ilta.

Kevään merkkejä oli jo ilmassa, mutta lumet olivat siilinjärveläisellä pientaloalueella vielä tiukasti maassa. Sonja istui kotisohvalla miehensä Arton kainalossa ja katseli televisiota. Lapset Jami ja Miko oli saatu nukkumaan, ja nyt oli hyvä hetki huokaista.

Laskettuun aikaan oli enää muutama päivä, mutta synnytys tuskin käynnistyisi vielä vähään aikaan. Molempien poikien synnytykset oli käynnistetty, eikä kumpikaan ollut syntynyt vielä näillä viikoilla.

Sonja päätti vielä ennen nukkumaanmenoa käydä suihkussa. Kello näytti tasan yhdeksää.

”Kun ensimmäinen supistus tuli, ajattelin, että tämä on taas tätä harjoittelua.”

– Kun ensimmäinen supistus tuli, ajattelin, että tämä on taas tätä harjoittelua, Sonja kertoo.

Hän antoi veden valua vartalolle ja hengitteli rauhallisesti supistuksen läpi.

Harjoitussupistuksia oli ollut jo hyvän aikaa. Kolme päivää aiemmin Sonja oli kuulostellut useamman tunnin ajan napakoita, mutta vielä melko kivuttomia supistuksia. Varmuuden vuoksi Arto ja Sonja olivat päättivät käydä näytillä sairaalassa. Vastaanotolla he olivat kuulleet sen, minkä Sonja jo tiesikin: synnytys ei ollut vielä käynnissä.

Pitäisikö soittaa ukille?

Samalta tuntui nytkin, vaikka toinen supistus tuli heti, kun Sonja astui ulos kylpyhuoneesta. Hän näppäsi puhelimesta supistussovelluksen päälle: minuutin mittainen supistus, voimakkuus tasoa 1. Tällaisilla supistuksilla ei vauva vielä syntyisi.

Sonja veti yöpaidan päälleen ja valmistautui nukkumaan. Seuraava supistus ajoi kuitenkin ylös makuulta. Hengitä ja rentoudu, Sonja muistutti itseään ja nojaili makuuhuoneen kaapinoveen.

Hän päätti siirtyä ruokapöydän ääreen kuulostelemaan supistuksia. Siinä jumppapallon päällä oli hyvä keinuttaa lantiota. Kello oli parikymmentä minuuttia yli yhdeksän.

Vähän ennen puolta kymmentä Arto kuunteli sängyssä, kuinka Sonja huokaili matalalla äänellä supistuksia läpi.

Vähän ennen puolta kymmentä Arto kuunteli sängyssä, kuinka Sonja huokaili matalalla äänellä supistuksia läpi. Ääni oli tuttu poikien synnytyksistä.

– Joko pitäisi soittaa ukille? mies huikkasi makuuhuoneesta.

– No ehkä voisi soittaa, Sonja ähkäisi kesken supistuksen.

Oli sovittu, että Sonjan isä tulisi hoitamaan Jamia ja Mikoa synnytyksen ajaksi. Kuopiosta ajaisi taksilla Siilinjärvelle parissakymmenessä minuutissa.

Kakkosen supistuksia

Kun puhelin jo hälytti, Sonjan supistus oli mennyt ohi ja hän tuli toisiin ajatuksiin. Turha ukin on vielä tulla, kun ei tässä tarvitse ehkä sairaalaan lähteäkään. Sovittiin, että ukki on kuulolla ja odottelee uutta soittoa.

Nyt Sonja pomppi jo voimakkaammin jumppapallon päällä ja pyysi Artoa painamaan selkää supistuksen aikana.

Sen aika tuli jo viiden minuutin päästä. Nyt Sonja pomppi jo voimakkaammin jumppapallon päällä ja pyysi Artoa painamaan selkää supistuksen aikana. Kännykän sovellukseen hän merkkasi supistuksen voimakkuudeksi kakkosen asteikolla yhdestä viiteen. Se oli viimeinen merkintä, jonka sovellus rekisteröi.

Ukki lupasi lähteä matkaan. Sonja meni pukemaan lähtövaatteita makuuhuoneeseen, ja Arto pakkaili tavaroita. Se sujui hitaasti, sillä jokaisella supistuksella Arton piti ehtiä hieromaan Sonjan selkää.

– Paina kovempaa, Sonja komensi. Ja Arto painoi niin, että jälkeenpäin selkään nousi mustelma.

Supistusten välissä Sonja yritti vetää housuja jalkaan. Iso vatsa oli tiellä.

Jumppapalloa ja hierontaa

Sonja oli rauhallisella mielellä, vaikka supistukset olivat nyt selvästi voimakkaampia kuin se ensimmäinen suihkussa reilu puoli tuntia aiemmin. Hän pystyi hengityksellä rentouttamaan itsensä, kun tunsi supistuksen nousevan.

Jumppapallolla löytyi hyvä asento, ja Arton hieronta auttoi. Etukäteen harjoitellut kikat todella toimivat.

Synnytys oli jännittänyt Sonjaa pitkin raskautta, sillä toisen lapsen synnytys oli ollut kivulias ja edennyt turhankin rivakasti.

Loppuraskaudesta Sonja ja Arto olivat käyneet synnytyspelkopoliklinikalla suunnittelemassa lähestyvää synnytystä. Synnytys oli jännittänyt Sonjaa pitkin raskautta, sillä toisen lapsen synnytys oli ollut kivulias ja edennyt turhankin rivakasti.

Epiduraalipuudutusta ei ollut ehditty laittaa, ja Sonjalle oli jäänyt tunne, että kipu karkasi hallinnasta. Synnytyksen loppu oli tuntunut kaoottiselta, sillä Mikon syke oli laskenut ja vauva jouduttiin auttamaan imukupilla kiireesti maailmaan.

Kätilön kanssa oli käyty läpi edellisen synnytyksen tapahtumia ja Sonjan ajatuksia lähestyvästä kolmannesta synnytyksestä.

Apua – nyt tapahtuu!

Sonja toivoi, että hän pärjäisi ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Hän halusi, että Arto voisi olla aktiivisesti mukana koko synnytyksen ajan ja että synnytys saisi edetä luonnollisesti omalla painollaan. Jumppapallokin hankittiin synnytystä ajatellen.

Nyt se tulikin tarpeeseen. Sonja ei enää voinut kuvitellakaan nousevansa pallon päältä. Hän oli saanut verkkarit jalkaan ja keskittyi supistuksiin jälleen pallon päällä ruokapöytään nojaten. Nyt kipu tuntui jo tosissaan. Sonja hätääntyi vähän ja rukoili mielessään apua.

Jotakin tapahtui. Kun seuraava supistus tuli, se ei tuntunut enää kipuna vaan voimakkaana paineena vatsalla. Sonja pystyi jälleen keskittymään hengittämiseen.

Sitten lapsivedet menivät. Runsaana ja elokuvatyyliin: lattialle läiskähti kunnon lammikko. Sonja tunsi hetken ponnistamisen tarvetta, mutta se meni ohi. Kello oli muutamaa minuuttia yli kymmenen.

Sonjalle ja Artolle oli neuvottu, että jos vedet menisivät, Sonjan pitäisi käydä makuulle ja sairaalaan olisi siirryttävä ambulanssilla makuuasennossa, sillä vauvan pää ei ollut kiinnittynyt synnytyskanavaan. Sonja ei päässyt liikahtamaan jumppapallon päältä, mutta Arto otti yhteyden hätäkeskukseen. Hän selitti tilanteen, ja päivystäjä pyysi vielä Sonjaa puhelimeen.

”Onneksi olkoon”

Kun Sonja sai luurin korvalle, uusi supistus alkoi, ja Sonja tunsi, että vauvan pää työntyi nopeasti alaspäin.

– Tämä syntyy nyt, hän huusi puhelimeen.

– Ei kai se nyt synny, Arto ihmetteli vieressä.

– Kyllä syntyy! Sonja älähti.

Hän pääsi vaivoin pallon päältä lattialle kyljelleen leivinuunin eteen. Arto auttoi verkkarit pois jalasta. Päälakea pilkotti jo reilusti.

Sonja ähkäisi hieman, ja pää syntyi. Arto kyykötti Sonjan vieressä puhelin korvallaan ja kertoi tilanteen hätäkeskukseen. Hän sai neuvoksi ottaa vauvan vastaan.

Toivottavasti se itkee synnyttyään, Arto ajatteli. Hän toimi viileän rauhallisesti. 

Toivottavasti se itkee synnyttyään, Arto ajatteli. Hän toimi viileän rauhallisesti, toinen käsi puhelimella, toinen käsi valmiina vauvan tulla.

Sonjasta tuntui kuin hän katselisi tilannetta jostakin ulkopuolelta. Kohta herään tästä unesta, hän ajatteli.

Mutta keho toimi, vaikka mieli ei ollut mukana. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi, ilman että Sonja ponnisti lainkaan. Pieni poika liukui Arton käsiin ja alkoi heti itkeä. Venni oli syntynyt. Kello oli kuusi minuuttia yli kymmenen.

– Onneksi olkoon, sanoi hätäkeskuspäivystäjä puhelimessa.

Tärisevät kädet

Sonja makasi kyljellään lattialla ymmärtämättä mitä juuri tapahtui. Oliko tämä unta vai syntyikö vauva oikeasti?

Arto toimi niin kuin puhelimessa neuvottiin. Hän nosti vauvan Sonjan syliin ja etsi pyyhkeen peitteeksi pienelle.

Ambulanssi tuli muutamaa minuuttia myöhemmin.

Ambulanssi tuli muutamaa minuuttia myöhemmin. Kaksi ensihoitajaa, nainen ja mies, riensivät paikalle. Nainen otti ohjat käsiinsä. Toinen hoitajista tarkasti yhä lattialla makaavan Sonjan voinnin, toinen keskittyi vauvaan.

Arto sai leikata napanuoran. Kädet tärisivät. Ensihoitajat onnittelivat. Kaikki oli hyvin, mutta silti piti kävellä ympäri asuntoa, kun ei muuta osannut.

Sitten ovikello soi jälleen ja ovella seisoi ukki. Samoihin aikoihin paikalle tuli myös lääkäriambulanssi.

Tupa oli nyt täynnä väkeä. Lääkärille ei jäänyt paljon tehtävää, sillä sekä Sonja että poikavauva voivat hyvin.

Sonja kapusi omin jaloin paareille. Mihinkään ei koskenut, ja kaikki tuntui edelleen kuin unelta. Ukki riensi lohduttamaan Mikoa, joka oli jossain vaiheessa herännyt uniltaan. Miko jäi vilkuttamaan, kun Sonja ja uusi pikkuveli työnnettiin ambulanssiin.

Matkalla sairaalaan Sonja havahtui.

– Yhtäkkiä minulle tuli hirveä huoli. Onko vauva kunnossa? Hengittääkö se? Entä jos minä alan vuotaa? Miten meidän oikein käy?

Ensihoitajat rauhoittelivat Sonjaa, mutta eniten hän olisi kaivannut vierelleen Artoa, joka ajoi perässä omalla autolla.

Ihmeellisen hyvää

Kätilö oli sairaalassa vastassa hymyssä suin.

– Ei jäänyt meille hommia, hän sanoi.

Sonja vietiin synnytyssaliin, ja istukka syntyi ongelmitta. Terve poika punnittiin: vauva painoi komeat 4180 grammaa.

Sonja pääsi suihkuun, ja perhe sai iltapalaa ja onnittelumaljat. Olo oli ihmeellisen hyvä.

Sonja pääsi suihkuun, ja perhe sai iltapalaa ja onnittelumaljat. Olo oli ihmeellisen hyvä.

– Kätilö oli laittanut minulle paikan valmiiksi keinutuoliin. Ihmettelin, että voiko synnytyksen jälkeen ylipäätään istua. Edellisillä kerroilla se ei olisi ollut mahdollista, mutta nyt en tarvinnut tikin tikkiä, Sonja muistelee.

Arto lähti yöksi kotiin poikien luo. Uni ei tullut. Myös Sonja valvoi sairaalassa pitkään vauva vieressään. Miten ihmeessä synnytys voi mennä tällä tavalla? Miten voi synnyttää ilman että ponnistaa kertaakaan?

Sankaritar ja sankari

Seuraavina päivinä ja viikkoina Sonjalla oli kova tarve käydä läpi tapahtunutta. Häntä jännitti tulla vauvan kanssa kotiin. Kun hän näki tutun leivinuunin, sen jonka edessä Venni syntyi, tuli itku. Kaikki oli vielä sekaisin mielessä. Oli vaikea ymmärtää, että tutussa kodissa oli tapahtunut jotakin niin erityistä.

Myöhemmin illalla Sonja selasi puhelimesta synnytysiltana soitettuja puheluja ja koetti hahmottaa tapahtumien kulkua.

– Ajantaju hävisi synnytyksessä. Minusta tuntui, että supistuksissa meni useampi tunti, mutta supistussovelluksesta näkee, että ensimmäisestä supistuksesta Vennin syntymään meni vain tunti ja muutama minuutti.

Synnytystarinan sankaritar ja kätilönä toiminut sankari saivat kerrata illan tapahtumia moneen kertaan.

Sana syöksysynnytyksestä levisi Siilinjärvellä nopeasti. Synnytystarinan sankaritar ja kätilönä toiminut sankari saivat kerrata illan tapahtumia moneen kertaan.

– Jälkeenpäin minulla tosiaan oli vähän sankarifiilis, Arto myöntää.

– Että osasinkin toimia tiukassa paikassa niin rauhallisesti.

”Sain sellaisen synnytyksen kuin halusinkin”

Vennin syntymä oli Sonjalle ja Artolle myönteinen kokemus dramaattisuudestaan huolimatta.

– Ehkä synnytys eteni niin rivakasti, koska olin tutussa ympäristössä, jossa osasin rentoutua. Nyt ymmärrän paremmin heitäkin, jotka haluavat synnyttää kotona, Sonja sanoo.

Jos Sonja vielä joskus synnyttää, hän toivoo, että se tapahtuu sairaalassa. Silti kotona synnyttämisestä jäi hyvä mieli.

”Hallinnan tunne säilyi, ja Arto sai todellakin olla aktiivisesti mukana.”

– Sain sellaisen synnytyksen kuin halusinkin, vaikken sairaalaan ehtinytkään. Hallinnan tunne säilyi, ja Arto sai todellakin olla aktiivisesti mukana, Sonja nauraa.

Vauva 1–2/17

 

Perhe

Sonja, 31, ja Arto, 36, Honkala sekä lapset Jami, 6, Miko, 2, ja Venni, 10 kk, asuvat Siilinjärvellä.

Mikä nimeksi tytölle? Listasimme vuoden 2016 suosikit.

Listalla ovat mukana 50 suosituinta suomenkielistä nimeä vuonna 2016. Suosituin tyttöjen nimi oli Sofia, jonka sai ensimmäiseksi etunimekseen 349 tyttöä. Katso poikien suosituimmat nimet tästä. 

Sofia oli edellisen kerran ykkössijalla vuonna 2014. Viiden kärkeen nousivat Eevi, joka oli viime vuonna sijalla 8, ja Emma, viime vuoden 7. suosituin. Viiden kärjestä putosivat Aada ja Elsa. Frozen-elokuvasta suosioon ponnahtaneen Elsan suosio laski huomattavasti, sijalta 5 sijalle 15.

Katso vuoden 2015 suosituimmat nimet tästä.

Vuoden 2016 suosituimmat tyttöjen etunimet (sijoitus viime vuodesta noussut > tai laskenut <):

1. Sofia (>)
2. Aino (>)
3. Eevi (>)
4. Venla (<)
5. Emma (>)

6. Aada
7. Pihla
8. Helmi
9. Ella
10. Emilia

11. Elli
12. Lilja
13. Enni
14. Olivia
15. Elsa

16. Mila
17. Isla
18. Vilma
19. Amanda
20. Kerttu

21. Linnea
22. Anni
23. Hilla
24. Iida
25. Siiri

26. Ellen
27. Oona
28. Minea
29. Alma
30. Aava

31. Lumi
32. Alisa
33. Minttu
34. Viivi
35. Sara

36. Veera
37. Viola
38. Nella
39. Iina
40. Matilda

41. Hilda
42. Vilja
43. Ilona
44. Milja
45. Hilma

46. Alina
47. Nelli
48. Seela
49. Stella
50. Iiris

Ruotsikielisten tyttöjen nimien viiden kärjessä olivat Ellen, Emma, Edith, Saga ja Stella.

Lähde: Väestörekisterikeskuksen etunimitilasto

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä nimeksi pojalle? Tämä lista voi auttaa.

Listalla ovat suosituimmat suomenkieliset etunimet vuonna 2016. Suosikkinimi oli viime vuonna Onni, jonka sai ensimmäiseksi etunimekseen 400 poikaa. Onni oli ykkössijalla myös vuonna 2013. Katso tyttöjen suosituimmat nimet tästä.

Nimien viiden kärjessä on yksi uusi tulokas: Väinö oli vuonna 2015 sijalla 7, nyt sijalla 4. Eino putosi sijalta 4 sijalle 7.

Katso vuoden 2015 suosituimmat nimet tästä. T

Vuoden 2016 suosituimmat poikien etunimet (sijoitus viime vuodesta noussut > tai laskenut <):

1. Onni (>)
2. Elias (-)
3. Leo (<)
4. Väinö (>)
5. Oliver (-)

6. Eetu
7. Eino
8. Noel
9. Leevi
10. Niilo

11. Veeti
12. Vilho
13. Mikael
14. Nooa
15. Rasmus

16. Lenni
17. Joel
18. Hugo
19. Kasper
20. Eemil

21. Emil
22. Aleksi
23. Matias
24. Daniel
25. Niklas

26. Viljami
27. Eeli
28. Toivo
29. Eemeli
30. Lauri

31. Julius
32. Jooa
33. Benjamin
34. Peetu
35. Samuel

36. Joona
37. Eelis
38. Luka
39. Otso
40. Aatos

41. Aaron
42. Veikko
43. Aapo
44. Valtteri
45. Oiva

46. Anton
47. Vili
48. Otto
49. Max
50. Eemi

Ruotsinkielisten poikien nimien viiden kärki oli viime vuonna Adrian, Lucas, Emil, William ja Hugo.

Lähde: Väestörekisterikeskuksen nimitilasto

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tiesitkö, että vauva harjoittelee itkemistä jo vatsassa?

1. Kohtu laajenee 14 kertaa suuremmaksi.

Vauvan ensimmäinen asuinpaikka kasvaa yhdeksässä kuukaudessa päärynänkokoisesta kolosta vesimeloninkokoiseksi pesäksi.

2. Äidin sydän pumppaa jopa 50 prosenttia enemmän verta kuin aiemmin.

Lisäksi syke nousee 10–20 lyöntiä. Ylimääräinen veri virtaa istukkaan ja valmistelee kehoa synnytystä varten. Mitä kaikkea raskausneuvolassa mitataan? Lue lisää täältä.

3. Vauva kuuntelee ympäristöään.

18 raskausviikolla pienen korvat ovat täysin kehittyneet. Aivotutkimuksissa on huomattu, että vauva tunnistaa sikiöaikana kuulemansa laulun vielä neljän kuukauden iässä. Moni vauva rauhoittuukin kuullessaan äidin lempimusiikkia, joka on tullut tutuksi jo ennen syntymää.

4. Poikavauva voi saada erektioita.

Ihmisen sukupuolielimet kehittyvät kohdussa, ja poikalapsen elimistö alkaa tuottaa spermaa jo 20–23-viikkoisena. Tytön kohtu, munasarjat ja elinikäinen varasto munasoluja kehittyvät samaan aikaan.

5. Istukka tuo tärkeitä ja vie tarpeettomia aineita.

Istukka kuljettaa happea ja ravintoaineita äidin elimistöstä lapselle ja kuona-aineita vastakkaiseen suuntaan. Lue lisää ainoasta kahden ihmisen yhteisestä elimestä täältä.

6. Makuaisti kehittyy 25 raskausviikon kohdalla.

Pienokainen oppii kohdussa pitämään niistä ruuista, joita äiti syö. Tästä syystä jotkut asiantuntijatkin kehottavat äitiä syömään monipuolisesti erilaisia ruokia. Mitä muuta raskausviikolla 25 tapahtuu? Lue lisää täältä.

7. Rinnat alkavat tuottaa maitoa.

Naisen kehon valmistautuu imetykseen jo pian hedelmöitymisen jälkeen. 20 raskausviikon tienoolla rinnat alkavat ensimmäisen kerran tuottaa kellertävää ja runsasproteiinista ternimaitoa. Viimeisellä kolmanneksella maitoa voi alkaa jo tihkua.

8. Vauvan keho alkaa tuottaa kakkaa.

Lapsenpihkaksi kutsuttu ensimmäinen uloste on vihreää ja tahmeaa. Se tulee yleensä vasta syntymän jälkeen. Joskus lapsenpihkaa erittyy jo kohdussa. Näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, jos raskaus pitkittyy. Tilanne voi olla vauvalle vaarallinen, koska lapsenpihka saattaa kulkeutua keuhkoihin.

9. Vauva voi aistia valonsäteitä.

Näköaisti kehittyy aisteista viimeisenä, raskausviikosta 24 eteenpäin. Vauva pystyy kohdussakin aistimaan valoa, liikuttelemaan silmiään ja avaamaan ne. 30 raskausviikolla iirikset ovat kehittyneet, eli vauva on valmistautunut näkemään ympäröivän maailman. Jos kirkas valo kohdistuu suoraan vatsaan, lapsi havaitsee sen. Mitä kaikkea vauva oppii jo kohdussa? Lue lisää täältä.

10. Vauva kokeilee itkemistä.

Ensimmäistä parkaisu vaatii harjoittelua! Vauva opettelee vaikuttavaa ulostuloa testaamalla ”itkunaamaansa” jo mahassa. Ei kuitenkaan syytä huoleen, vaikka ultraäänessä näkyisi itkuinen nassu. Itkeminen on vauvalle tärkeä kommunikointikeino, jonka opetteleminen on osa kehitystä.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.