äsken katsoin erillaiset perheet. itku meinas tulla.

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Vierailija kirjoitti:

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Niin että ei saa voida pahoin, koska jollain on joskus ollut asiat huonommin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Niin että ei saa voida pahoin, koska jollain on joskus ollut asiat huonommin?

Vähän perspektiiviä vain. Kyllähän leskeksi joutuminen rassaa oli olot mitkä hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Silloin oli yhteisöllisyydessä henkinen sekä sosiaaliturva.

Aika järkyttävää mieheltä jättää muu perhe siihen tilanteeseen. Oisi hakenut apua! Nousi eniten vaan raivo tosta tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Silloin oli yhteisöllisyydessä henkinen sekä sosiaaliturva.

Suosittelen tutustumaan karjalaisten evakkojen kohteluun.

Tuli myös paha mieli enkä kykene ymmärtämään miehen päätöstä lähteä oman käden kautta, kun on kolme pientä lasta.

Surullinen jakso :(

Surullinen jakso, mutta hyvin oli äiti pitänyt päänsä kasassa. Oikea leijonaemo, ihanan oloiset lapset.

Vaimo lopetti jo haudalla käymisen. Lupasi viedä lapset jos pyytävät. Luin mtvn sivuilta mitä heille kuuluu nyt.

Ihankuin tällä tvohjelmalla yrittäisi saada kumppania.

Jotain jäin pohtimaan. Äidillä oli lapsuus jota ei halunnut muistella.

Kaikkea hyvää pienille ja koko perheelle.

Vierailija kirjoitti:

Aika järkyttävää mieheltä jättää muu perhe siihen tilanteeseen. Oisi hakenut apua! Nousi eniten vaan raivo tosta tilanteesta.

Ymmärrän kantasi mutta ymmärrän myös miestäni joka teki saman. Alussa tunsin raivoa jota ei voisi edes sanoin kuvata, mutta olen oppinut ymmärtämään. Avun hakeminen voi olla lopulta niin pienestä kiinni.

 Tyttäreni mies tapettiin ravintolassa, joku    hörhö tappoi ravintolan wc. Jäi äiti kolmen lapsen kanssa, pienin oli 4kk vanha ja isommat kuusi ja yhdeksän vuotta?? Siitä alkoi tosi helvetti koko suvulle.

Ihmettelin vähän sitä, että miehen kuolemasta oli vasta 9kk. Mutta tämä äiti puhui että se on jo vanha juttu, ja nyt on jo päästy yli.. elämä jatkuu. Tuli jotenkin tunne ettei hänellä ollut oikein kosketusta omiin tunteisiinsa. Ei ikään kuin antanut itselleen lupaa surra.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelin vähän sitä, että miehen kuolemasta oli vasta 9kk. Mutta tämä äiti puhui että se on jo vanha juttu, ja nyt on jo päästy yli.. elämä jatkuu. Tuli jotenkin tunne ettei hänellä ollut oikein kosketusta omiin tunteisiinsa. Ei ikään kuin antanut itselleen lupaa surra.

Hullua ja täysin vastuutonta tehdä ohjelma ihmisestä jonka menetyksestä noin vähän aikaa. Kriisin vaiheet käydään läpi normaalisti noin kahdessa vuodessa tällaisissa tapauksissa. Ja sen jälkeen vasta aletaan koota palasia selvemmin. Jos joku olisi minulta asioita kysynyt tuossa vaiheessa, olisi ollut vastaukset aivan huuhaata siihen nähden, mitä ovat nyt, kun asian on oikeasti voinut vuosien jälkeen ja niiden aikana käsitellä. Varsinkin vanhempana ei alussa voikkaan antaa itselle lupaa surra, kun on ajateltavana lapset. Vaikka ulospäin ei siltä voikaan näyttää, että ne olisivat ykkösprioriteetti. Kun on vaan pakko selvitä ja huolehtia lapsista, voi ihminen hyvin kauan siirtää omien tunteiden todellista käsittelyä.

Minua ällötti kun useasti mainitsi haluavansa uuden kumppanin, haku päällä huolella. Jos puolisoni kuolisi nyt, olisin varmaan 9kk päästä suljetulla sillä en kestäisi elämää ilman häntä.

Inhotti myös kun flirttaili avoimesti mies-hoitsulle sairaalassa.

Lisäksi jäin miettimään että alle 5v ehtivät olla yhdessä ja siinä ajassa 3 lasta? Ei ihme ettei miehen pää kestänyt. Puhui jotenkin rumasti pari kertaa miehestä. Selkeästi olisivat eronneet jos mies ei olisi kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Oikein naurattaa tuo itku. Itse olen ollut yksinhuoltaja eikä siinä itkut auttaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viime sotien aikaan leskiäitejä oli enemmänkin eikä silloin ollut nykyisen kaltaista sosiaaliturvaa.

Silloin oli yhteisöllisyydessä henkinen sekä sosiaaliturva.

Niinpä. Kun tulipalo vei talon, niin kyläläiset rakensivat talkootyönä perheelle uuden (esimerkki oikeasta elämästä). Eipä taitaisi enää nykyään onnistua.

Voi kyynel.