erosta ylipääseminen

been there, feel that. Anna ajan kulua.

Jonaki päivänä heräät ja et enää tunne noin.

Päästä tunteet ulos; itke kun itkettää, huuda kun huudatuttaa..

säselviitkyllä kirjoitti:

been there, feel that. Anna ajan kulua.

Jonaki päivänä heräät ja et enää tunne noin.

Päästä tunteet ulos; itke kun itkettää, huuda kun huudatuttaa..

Kiitos kun luot uskoa. Helpottaa kuulla että joku muu on voinut kokea tätä samaa. Pakko se kai on vaan itkeä ja toivoa että joku päivä kävelen kadulla ja tunnen taas spontaania iloa siitä että olen minä. Tällä hetkellä ei oo mitään iloa. Tuntuu etten voi tuntea iloa enää koskaan. Mutta on tilanne parempi kuin 3 viikkoa sitten. Parempi kuin kaksi viikkoa sitten. Aika kuluu niin hitaasti. Jouluna on varmasti jo erilainen olo. Täytyy luottaa siihen että aika auttaa ja jonain päivänä se koittaa että tämä massiivinen suru loppuu.

Mulla sama tilanne:( Menetin suuren rakkauden ja elämänkumppanin n. kk sitten. Ero oli minulle kuin kuolema. Elimistö meni aivan sekaisin esim. vuosin viikon verran verta,menkat olivat viikko ennen loppuneet, joten menkoista ei ollut kyse. Menetin täysin ruokahaluni,laihduin 4 kg viikossa. Töissä meinasin saada hermoromahduksen ja jouduin sinnittelemään, että selvivin työpäivistä. Kotiintulo tyhjään taloon oli kaikista kamalin kokemus ja on edelleen vaikka pikkasen noin muuten jo helpottanut. Itkettää edelleen joka päivä ja turvattomuus sekä järjetön ikävä on jatkuva tunne. Mietin koko ajan miten tästä selviän. Tilannetta ei auta miehen kanssa jatkuva viestittely sekä yhteiset viikonloput eron jälkeen. En tiedä mitä tehdä...haluan nähdä koska kaipaan, odotan viestiä ja ilahdun siitä, vaikka tiedän, että hallaahan tämä vaan tekee. Ajatukset ihan sekaisin..haluan palata yhteen, mutta en tiedä voiko suhteesta enää ikinä tulla mitään. Rakastan liikaa enkä sillekkään mitään mahda.

Kuukausi? Mulla on menny yli vuosi.

Minusta tuntui samalta. Olisin voinut tehdä mitä vain, jotta eron olisi voinut perua. Nyt tällä hetkellä en voi uskoa että olen ajatellut niin.

Jokainen viikko on parempi kuin edellinen. Itse en syönyt ekaan kahteen viikkoon mitään. Hankin unilääkkeet, jotta arki sujuisi. Kävin töissä, mutten voinut kunnolla keskittyä kuin vain välttämättömään.

Sitten yhtäkkiä alkoikin olla parempia hetkiä. Sitten niitä alkoi olla enemmän kuin huonoja. Aktiivinen työstäminen auttoi paljon: nettiluentoja aiheesta (itse katsoin kristillisiä, kaikille ei sovi), luin itsehoito-oppaita, luin kokemuksia netistä, kirjoitin fiiliksiä päiväkirjaan, aloin ulkoilla enemmän jotta sain jutella ystävien kanssa, mutta pian jäinkin koukkuun lenkkeilyyn.

Ja pian en olisi mistään hinnasta enää ottanut eksää takaisin saati tuhlannut aikaani hänen ajattelemiseensa.

Syö perunamuusia ja tölkkilihapullia, ei hätää olet jo muutenkin lihava ja siksi se sinut jätti

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama tilanne:( Menetin suuren rakkauden ja elämänkumppanin n. kk sitten. Ero oli minulle kuin kuolema. Elimistö meni aivan sekaisin esim. vuosin viikon verran verta,menkat olivat viikko ennen loppuneet, joten menkoista ei ollut kyse. Menetin täysin ruokahaluni,laihduin 4 kg viikossa. Töissä meinasin saada hermoromahduksen ja jouduin sinnittelemään, että selvivin työpäivistä. Kotiintulo tyhjään taloon oli kaikista kamalin kokemus ja on edelleen vaikka pikkasen noin muuten jo helpottanut. Itkettää edelleen joka päivä ja turvattomuus sekä järjetön ikävä on jatkuva tunne. Mietin koko ajan miten tästä selviän. Tilannetta ei auta miehen kanssa jatkuva viestittely sekä yhteiset viikonloput eron jälkeen. En tiedä mitä tehdä...haluan nähdä koska kaipaan, odotan viestiä ja ilahdun siitä, vaikka tiedän, että hallaahan tämä vaan tekee. Ajatukset ihan sekaisin..haluan palata yhteen, mutta en tiedä voiko suhteesta enää ikinä tulla mitään. Rakastan liikaa enkä sillekkään mitään mahda.

Ihan samoja tuntemuksia mulla. Yhteydenpidon olen nyt kuitenkin lopettanut, koska se vain lisäsi mun tuskaa. Ns. hyvissä väleissä erottu kuitenkin. Koitan vaan aktiivisesti tappaa sen toivon mun sisällä että mitään voisi enää koskaan olla, sillä tiedän ettei voi. Mulla oli toivoa tulevaisuudesta mitä hänellä ei ollut. Tää täytyy vaan hyväksyä. Järjettömän pahalta tuntuu ja pahinta tämä kaikki ahdistus, lamaannus, masennus, elämän tyhjyys ja järjettömyys. Yritän vain käyttäytyä kuin normaalit ihmiset, menen ulos, käyn asioilla.. pariksi minuutiksi tuska unohtuu, sitten taas muistan sen : "ME EI OLLA ENÄÄ YHDESSÄ" ajatus kajahtaa päähän ja tuska taas alkaa. Mutta ei tästä varmaan ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin selvitä.. -ap

Finderella kirjoitti:

Minusta tuntui samalta. Olisin voinut tehdä mitä vain, jotta eron olisi voinut perua. Nyt tällä hetkellä en voi uskoa että olen ajatellut niin.

Jokainen viikko on parempi kuin edellinen. Itse en syönyt ekaan kahteen viikkoon mitään. Hankin unilääkkeet, jotta arki sujuisi. Kävin töissä, mutten voinut kunnolla keskittyä kuin vain välttämättömään.

Sitten yhtäkkiä alkoikin olla parempia hetkiä. Sitten niitä alkoi olla enemmän kuin huonoja. Aktiivinen työstäminen auttoi paljon: nettiluentoja aiheesta (itse katsoin kristillisiä, kaikille ei sovi), luin itsehoito-oppaita, luin kokemuksia netistä, kirjoitin fiiliksiä päiväkirjaan, aloin ulkoilla enemmän jotta sain jutella ystävien kanssa, mutta pian jäinkin koukkuun lenkkeilyyn.

Ja pian en olisi mistään hinnasta enää ottanut eksää takaisin saati tuhlannut aikaani hänen ajattelemiseensa.

Kiitos tämän jakamisesta. Mä olen siinä vaiheessa vielä, että tekisin mitä vaan että voisin peruuttaa tämän kaiken. Niin järjetön helpotus ajatella etten ole yksin, miljoonat ihmiset on varmaan tuntenut tätä samanlaista menetystä, pahempaakin. Mutta miten tää vaan voi tuntua näin vaikealta. Tuntuu että oma itse on ihan hukassa myös. Mun on selvittävä tästä kunnialla, on muutkin selvinneet. Pitää luottaa siihen että mieli alkaa pikkuhiljaa hyväksyä asiaa ja päivä kerrallaan tää helpottaa. Unilääkkeitä olen saanut ja ensi viikoksi sain keskusteluapua. -ap

Ap kirjoittaa mun ajatuksia tänne. Käyn aivan samaa vaihetta läpi, tosin yhteydenpitoa en ole pystynyt päättämään. Mietin joka toinen päivä,että laitan viestin, lopetetaan yhteydenpito ja joka toinen päivä itken ikävääni ja odotan yhteydenottoa...surkea tapaus olen. Odotan, että alan näkemään asian niin kuin se on ja lakkaan pitämästä miestäni(en siis pysty edessanomaan vielä exäksi) erityisenä ja ainutlaatuisena ja tajuan ettei siinä ihmisessä sitten sen suurempaa ollutkaan, ja jatkan onnellisena eteenpäin. Tämä epätodennäköistä sillä on aivan erikoistapaus tämä ihminen, mieletön persoona ja niiiiiiiin täydellinen mulle kaikin puolin, vaatii siis työstämistä multa ja paljon. Tämän saavutettuani kykenisin varmasti suhtautumaan viesteihin ynms. kylmästi ja välinpitämättömästi, mikä tällä hetkellä tuntuu siis mahdottomalta, mutta on toiveeni. Ikävä ja järkytys on niin kova, että alan huolestua jo terveydestäni. Tää pimeys ja synkkä vuodenaikakin saa mut entisestään ahdistumaan. Mä pystyn kumminkin jo nukkumaan suht normisti. Tosin herään aina paniikissa jatkaen ajatusta siitä mihin se ennen nukkumaanmenoa jäi...eli rakkauteeni ja sen menettämiseen. Tästä on kyllä nyt pakko vain selvitä voittajana. Edes jossain vaiheessa :(

Ap, mitä kuulu?

Itse käyn läpi juuri samoja tunteita. Yhdessä olimme miltei 20 vuotta ja hän oli minun suuri rakkaus, mutta minä en ilmeisesti hänen. Vaikeaksi tekeekin tämä epämääräisyys. Ei ollut pettämistä, ei sairauksia, ei väkivaltaa tms ongelmia. Rakkaus vain loppui hänen puoleltaan. Suremaan jäivät minä ja lapsemme.

Tiedän ihmisiä, joilla on mennyt kymmenenkin vuotta päästä yli erosta. Tai sitten ei ollenkaan.

Vaikeaahan se on.. Itse käyn myös eroa läpi. Takana nyt n. 2 viikkoa erosta ja oon vasta nyt alkanut ymmärtämään tilannetta. Eka viikko meni niin hitaasti että laskin melkeen minuutteja että eikö nää päivät koskaan lopu... No nyt en enää ole minuutteja lasken, nyt on herännyt enemmänkin huoli että aika vaan menee, mutta mä en etene mihinkään. Tuntuu ettei olo parane sitten millään. Samat ajatukset vaan pyörii hetkestä toiseen päässä. Jos koitan kattoa vaikka jotain sarjaa, niin mä joudun keskeyttämään sen ja alkaa miettimään jotain ihan typeriä ajatuksia mun ja eksän suhteesta, etsiä vikoja että miks se nyt päättykään. Vaikka tiiän ne kaikki viat, niin silti mä en niitä jotenkin vieläkään tajua vaan joudun niitä ittelleni jokahetki kertomaan että mä pääsisin jotenkin eteenpäin. Itkenyt oon jokapäivä kahen viikon ajan. Eilen vedin kunnon itkut sikiöasennossa lattialla, kun entinen mies tuli tinderissä vastaan ja poistin koko tinderin. Ollaan tosiaan eksän kanssa vielä tälläsiä +25 vuotiaita ja tää tinder taitaa olla ihan arkipäivää tän ikäsille, mutta sattuuhan se niin helvetisti kun toinen siellä jo etsimässä uutta seuraa. Mä tosiaan siellä olin vaan kyyläämässä koska eksä tekee sen, tervettä menoa. Mua ei sattunut edes näin paljon kun erosin entisestä avomiehestä, jonka kanssa oli paljon pidempi suhde. On se hullua, kun tosissaan rakastuu, ja palkinnoks saa vaan kuulla että on petetty ja sit jo jätettykkin.. Vaikka parempi näin, mut uskotteleppas sitä sit ittelles joka hetki. rankkaa on, mut kyllä tästä aina selvii ja nousee ajan kanssa:)