Miten totuitte vapauden vähenemiseen parisuhteen myötä?

Itselläni on menossa pienoinen kriisi. Olin monta vuotta tyytyväisenä sinkkuna ennen kuin tapasin nykyisen miesystävän. Hän on ihana vielä yli puolen vuoden jälkeen ja meillä menee hyvin. Ensimmäiset kuukaudet olivat pelkästään ihanaa, oli kiva viedä uutta puolisoa ympäriinsä ja esitellä kaikille.

Nyt on alkanut iskeä tajuaminen, että elämä on oikeasti erilaista nyt. KOKONAAN. Enää ei voi vain lauantaiaamuna päättää, että ei huvitakaan lähteä toiseen kaupunkiin konserttiin, vaan menisinkin vaan lähelle metsään kävelemään. Ei voi, koska on sovittu toisen kanssa ja hän on perunut jotain menojaan että se onnistuu.

Tai sitten ennen oli tapana vain mennä johonkin kaupunginosaan kuljeskelemaan päämäärättömästi ja ajautua sinne minne huvittaa. Mutta nyt on joku toinen, joka haluaa mahdollisimman tarkan arvion koska tulen ja olenko nälkäinen silloin kun tulen, ja mitä sitten halutaan tarkalleen syödä. Tai vaihtoehtoisesti hän tulee mukaan, jolloin haluaa tietää etukäteen missä kaupoissa käydään ja mitä niistä ostetaan. Tunnin jälkeen tietää, että se toinen on jo ihan valmis lähtemään pois eikä itsekään enää nauti kun toinen on kärsimättömänä vieressä.

Ei ole edes pelkästään kyse siitä, että mies olisi liian tarkka aikataulujen kanssa, mutta kahden ihmisten kokopäivätöiden, harrastusten, sukulaisten ja kavereitten näkemisten sovittaminen yhteen tuntuu jättävän ihan olemattoman vähän aikaa tyhjyydelle. Vähintäänkin pitää siivota, jos ei ole muuta.

Olen alkanut kaivata niitä tyhjiä hiljaisia viikonlopun aamuja, kun herää yksin ja kukaan ei kysy "mikä on tämän päivän aikataulu?"

Tiedän hyvin, että tämä ei tästä ainakaan helpota sitten, jos ja kun meillä olisi perhe. Onko täällä entsiä ikisinkkuja, jotka ovat onnistuneet löytämään tasapainon parisuhde-elämästä? Miten sen teitte?