G:ahdistavin muistosi

Ahdistavin muisto lapsuudesta: Äitienpäivän aamu. Edellisenä iltana itkin itseni uneen, koska äitini ja isäpuoleni riitelivät todella pahasti.

Vein aamulla äidille sänkyyn koulussa tekemäni kortin. Äitini kiitti kortista, vaikkei nähnyt sitä, koska silmät olivat muurautuneet umpeen.



Eikä tuo ollut poikkeus, joka juhlapäivä oli samanlainen. Joulu, Uusi vuosi, Pääsiäinen, Juhannus, Joulu. Ehkä kerta kerralta pahempi pahoinpitely vain.



Muistoista on 25 vuotta ja silti muistan ne kuin eilisen.



Miettikää mitä teette lapsillenne!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

mua, pitää mua rumana ja uskoo etten saa mitään aikaiseksi. Tai se, kun äiti oli niin hajoamispisteessä koko ajan, ettei siihenkään voinut turvata. Piti paeta kiltteyteen, ettei olis tullut äidinkin emotinaalisesti hylkäämäksi.

En vaan halua (nimettömänäkään) kertoa omia ahdistavia asioitani toisille - jotka sitten retostelevat niillä.

koska nuo teidän muistot on oikeesti ahdistavia mutta tuo tunne joka minulla oli sillon 14v,kun ei muista mitään mistään ja sitten tuo tyyppi vieressä..tunsin itseni niiiin likaiseksi että se ahdistaa



mutta ei mitään noihin teidän muistoihin verrattuna



t.ap

Eli villin illan päätteksi, en tiedä miten, mutta olin päätynyt kauas omasta kotikaupungistani yöksi vieraaseen kaupunkiinja taloon, täysin vieraiden miesten kanssa. Heräsin IHAN kamalassa olossa täysin vieraan tyypin viereltä, enkä muistanut edellisillasta mitään. :(



Kuin ihmeenkaupalla pääsin sitten heidän kyydillään kotiin, mutta oli kyllä kamalaa. En ole ihan varman mitä oli tapahtunut, mutta seksiä nyt ainakin.



Toinen samankaltainen oli kun heräsin jälleen oudost asunnosta miehen vierestä, olin sammunut kaikki vaatteet päällä, ja silloin aamulla tuo mies sanoi heti herättyäni, että tehdäänkö nyt se mitä illalla lupasit... iiiiks! Lopulta, en kehdannut kysyä missä oikein olin (kaupunkia) enkä tiedä vieläkään, hän neuvoi minut lähimmälle bussiasemalle ja tarjosi matkarahaa, mutten ottanut vastaan.



Samanlaisia juttuja löytyy vielä monia.. Huoh oli se villi nuoruus, mutta jotain olisi voinut jättää tekemättäkin ehkä.



Onneksi selvisin taudeilta ja raskauksilta silloin!!!

Ja kaksi raiskausyritystä, toisen kerran jouduin ottamaan suihin kaksi kertaa päästäkseni pois.

Muistan kuinka pienenä (tarhaikäisenä) kuuntelin yläkerrassa sängyssä äidin ja isän tappelua, kaljapullot ja -korit lenteli, kuulu saatanan ämmä nyt mä tapan sut ja kamalaa kolinaa ja äidin itkunsekaista anelua. Vieläkin öisin nuo tulevat mieleen ja itkettää, omille lapsilleni en KOSKAAN halua yhtä pelottavaa olotilaa tehdä...



Ja tuota tapahtui aina ja jatkuvasti.



Koskaan eivät eronneet ja lapsuus oli tuskaista, kuinka vanhempani olivatkaan niin vastuuttomia ja kamalia? Onneksi ei tarvitse elää samanlaista elämää.

Itselläni vain sellaista ahdistavaa parhaana olemisen pakkoa, se oli ainoa tapa tulla hyväksytyksi kotona kun/jos oli koulussa paras.

Inhoan kaikkea kilpailua vieläkin, ja olen jotenkin ajautunut työssäni alalle jossa vertaillaan ja kilpaillaan koko ajan :( Pätkätyöläinen siis ja jokainen keikka aina edellisen varassa.

pikkuveli oli pieni vauva,alle puol vuotta. Se oli pinnasängyssä ja huusi tosi paljon,äiti oli kännissä,mun isäpuoli (pikkuveikan isä) heitti tuolin seinään,otti siitä haljenneen tuolin jalan käteensä ja karju et saako kukaan tota lasta hiljaseks vai hiljennänkö mä sen tällä,sitä hetkeä en unohda koskaan,olin itse alle kymmenen.. paljon on muuta pahaa tapahtunu mikä on jääny mieleen toi on ehkä pahin kuitenkin. Toisiks pahin on se kun tää samainen mies komensin äitini istumaan sohvalle (tää on tapahtunu ku äiti ootti pikkuveikkaa) ja heitteli puukkoja muutaman metrin päästä siihen sohvaan,kunnes viimein yks niistä osu äitiä kylkeen ja sit mentiin ambulanssilla sairaalaan.. et semmosta

Hän istui pyörätuolissa. Koko koulu lähti Korkeasaareen ja mä tietty työnsin tätä poikaa. Ennen lähtöä pihalla halusin pistää sille pojalle vyön kiini mutta hän halusi että se on auki. Mä sitten luovutin koska en halunut pahoittaa lapsen mieltä. Sitten lähdettii liikkeelle. Minä, poika ja toinen kouluavustaja, ennen muita oppilaita. Koulunpiha oli kivinen ja se tuoli tietty töksähti johonki kiveen, pysähty ja poika lensi suoraan maahan, kasvot edellä kiveen. Mä menin shokkiin kun näin että se poika ei voinut ottaa käsillä vastaan eikä kaatumisen jälkeen nousta ite ylös. Se vaan jäi siihen. Niin jäin minäki koska shokki tilassa en pystynyt vähään aikaa liikkumaan kunnes toinen avustaja sano että " no nostetaa se nyt ylös" ja sitten mä reagoin taas.



Mulla oli tosi huono olo sen jälkeen vaikka ei sille tullut kun pari naarmua. Asiaa pahensi se että koulun rehtori tuli yhtäkkiä kesken matkaa naama vihasena mutta sanaakaa sanomatta siihen ja otti sen pyörätuolin haltuunsa. Itku meinas tulla ja teki mieli juosta karkuun mutta pysyin sinnikkäästi mukana koska muuten olisin voinut saada potkut. Tuossa tilanteessa mua ois pitänyt lohduttaa ja yrittää tarjota terapiaa tai jotain, mutta se vaan reagoi noin.



Tämä tapahtuma pulpahtaa silloin tällöin esiin noin vain. Oon mä sitten missä tilanteessa tahansa. Se on jäänyt takaraivoon. Mun tekisi mieli pistää sähköpostia sille rehtorille mutta se ei kai enää oo siinä koulussa, enkä yhtää ihmettele sitä. Se oli muutenki vähän outo.

ja toteaa että elämä on nykyään raiteillaan. Mutta peräänkuulluttan ihmisten välittämistä toisistaan,asuimme siihen aikaa kerrostalossa ja kaikki tiesivät perheen tilanteen ja kukaan ei ilmoittanut asiasta mihinkään ennen kuin loppujen lopuksi,14 vuotta meni ennen kuin joku ystävällinen tuttava ilmoitti sosiaalitoimistoon ja siihen loppui tämä tilanne.. vanhemmille annettiin mahdollisuus joko lopettaa juominen tai antaa lapset pois,isäpuoleni valitsi alkoholin ja äitini valitsi lapset,onneksi,nyt äiti on ollut juomatta 14 vuotta tänä vuonna ja uskon että tämä valinta pelasti myös minun elämäni. Pikkuveikkani on FAE-poika mutta ihana veli silti aina :)