Lue keskustelun säännöt.
Pitääkö lasta rakastaa vaikka se tekisi mitä
04.12.2016 |
Lapsi alakoululainen vasta. Ollaan tapeltu viimeiset pari kolme vuotta, ei usko kieltoja, tekee samat typeryydet uudestaan ja uudestaan. On vaikeuksissa koulussa ja kaikkialla. Ollaan puhuttu tuntikausia, miksi teet näin, tämä ei ole oikein, näin ei voi käyttäytyä. Olen loppu. Tunteeni lasta kohtaan ovat kadonneet, en ole pystynyt enää sanomaan hänelle, että rakastan häntä. Tuntuu etten rakasta. Huoli on kova hänen tulevaisuudestaan. Jos en jaksa niin mitä sitten. Ja vaikka jaksaisinkin niin en tunnu pystyvän muuttamaan hänen käytöstään. Ei ole omakaan käytös enää kovin kummoista. Olen jopa sanonut että äidin rakkaus on loppu, että se ei kestä mitä tahansa. Tiedän että se on pahasti sanottu, mutta haluan olla rehellinen. En sano että rakastan jos ei siltä tunnu. Haluaisin rakastaa, toivon että rakastaisin sittenkin sisimmässäni. Mistä tiedän rakastanko? Elämä on pelkkää itkua tämän lapsen kanssa.
Kommentit (28)
Olishan koulu jo puuttunut jos vakavia ongelmia siellä monen vuoden ajan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista. Otan vastaan sekä piiskan että tuen, kiitos molemmista. Hyvinä hetkinä, niitäkin joskus on, halaamme paljon, hän saa läheisyyttä ja huomiotani. Annan kaiken vapaa-aikani hänelle. Töissä käyn mutta illat olemme aina yhdessä, käsitellään päivän tapahtumat, huolehdin että tekee läksyt jne. Kavereita hänellä ei kuitenkaan enää ole, johtuen käytöksestä, riidoista kavereiden kanssa, enkä ole ottanut tehtäväkseni leikkiä hänen kanssaan, muuten puuhailemme kyllä yhdessä.
Minäkin olen varma että olen pilannut hänen lapsuutensa ja elämänsä. En olisi halunnut mutta en näköjään osannut muutakaan. Tämä rakkaus asia on vaikea luultavasti siksi että oma isäni sanoi minulle ollessani noin 12-vuotias, että ei ole koskaan rakastanut minua eikä tule rakastamaankaan mutta että huolehtii minusta koska on minut tähän maailmaan tehnyt. Huolehtiminen tarkoitti rahan antamista. Äitini oli yksinhuoltaja.
Olen ryhtynyt etsimään meille terapiaa. Ehkä se on turhaa, koska kaikki on jo pilalla.
Hienoa, että olet hakemassa terapiaa. Se, että mielestäsi olet pilannut lapsesi lapsuuden, on itsekeskeinen ja turhamainen ajatus (minäminäminä), johon lapsesi ei mahdu.
Se, ettei isäsi rakastanut sinua, on tragedia. Tai ainakin hän sanoi ettei rakastanut, mutta piti kuitenkin huolta sinusta taliudellisesti. Ehkä se polisi isäsi tapa rakastaa?
Et kuitenkaan voi laittaa isäsi vastuulle sitä miten itse kasvatat lastasi. OK, sinulla ei ehkä ole ollut parhaat mahdolliset lähtökohdat vanhemmuuteen, mutta voit myös katkaista "pahan kierteen". Taas kerran: olet aikuinen ja voit valita millaisen elämän elät.
11
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista. Otan vastaan sekä piiskan että tuen, kiitos molemmista. Hyvinä hetkinä, niitäkin joskus on, halaamme paljon, hän saa läheisyyttä ja huomiotani. Annan kaiken vapaa-aikani hänelle. Töissä käyn mutta illat olemme aina yhdessä, käsitellään päivän tapahtumat, huolehdin että tekee läksyt jne. Kavereita hänellä ei kuitenkaan enää ole, johtuen käytöksestä, riidoista kavereiden kanssa, enkä ole ottanut tehtäväkseni leikkiä hänen kanssaan, muuten puuhailemme kyllä yhdessä.
Minäkin olen varma että olen pilannut hänen lapsuutensa ja elämänsä. En olisi halunnut mutta en näköjään osannut muutakaan. Tämä rakkaus asia on vaikea luultavasti siksi että oma isäni sanoi minulle ollessani noin 12-vuotias, että ei ole koskaan rakastanut minua eikä tule rakastamaankaan mutta että huolehtii minusta koska on minut tähän maailmaan tehnyt. Huolehtiminen tarkoitti rahan antamista. Äitini oli yksinhuoltaja.
Olen ryhtynyt etsimään meille terapiaa. Ehkä se on turhaa, koska kaikki on jo pilalla.
Ei ole liian myöhäistä. Koettakaa korjata välinne ennen murrosikää, koska etenkin silloin lapsen on pystyttävä luottamaan vanhempiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Pitää. Äidin rakkaus on kaikkivoipaa rakkautta eikä se lopu ikinä. Eri asia on hyväksyykö lapsen kaikki valinnat tms, siltikin lasta pitää tukea hänen omissa valinnoissaan ja elämässä.ehdoitta.
Ei äidin rakkaus ole kaikkivoipaa ja loppumatonta. Tuo on vaan myytti.
Vierailija kirjoitti:
Pitää. Äidin rakkaus on kaikkivoipaa rakkautta eikä se lopu ikinä. Eri asia on hyväksyykö lapsen kaikki valinnat tms, siltikin lasta pitää tukea hänen omissa valinnoissaan ja elämässä.ehdoitta.
Elätkö jossain satumaailmassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitää. Äidin rakkaus on kaikkivoipaa rakkautta eikä se lopu ikinä. Eri asia on hyväksyykö lapsen kaikki valinnat tms, siltikin lasta pitää tukea hänen omissa valinnoissaan ja elämässä.ehdoitta.
No johan on hurskastelua. Lapsi valitsee aikuisena käyttää huumeita tai tehdä rikoksia, sitä sitten mamma tukemaan ja rakastamaan?
Naivia ajatella että äidirakkaus tulisi olla ehtymätöntä. Ei ne vankilaan rahansa lähettävät äidit sitä rakkaudesta tee, vaan pelosta, että kun vapautuu ja en lähettänyt /vienyt rahaa, hakkaako taas vai mitä tekee. Eivätkä huumeiden käytöt ja rikoset ole äidin syytä (kuin aniharvoin.)
Aloittajan tuska ja hätä on ollut suuri. Toivottavasti hän sekä lapsi saivat apua.
Tunnistan ap:n olon ja se on uupumusta. Minusta joskus tuntuu, että en enää rakasta, kun lapsi on ollut hankala päivän, pari putkeen eli "työllistää" koko ajan. Se menee kumminkin ohi, kun lapsi rauhoittuu ja muuttuu takaisin "kiltiksi" enkä ole huolissani tunteesta. Voin kuitenkin kuvitella, että jos tilanne jatkuisi ja jatkuisi, niin sekin tunne kärjistyisi, että en enää rakasta.
Oletteko paljon yhdessä? Breikki voisi tehdä hyvää.
Kunnalliselle puolelle on älyttömät jonot. Siksi varaat ajan ensin yksityiselle neurologille ja sitten psykologille. Neurologisella suljetaan pois neuropuolen vaivat (jotka eivät psykologisella hoidolla parane). Jos niitä ei löydy on ongelma psykologinen ja siihen terapiat tms. voivat auttaa paljonkin. Neuropuolen ongelmiin taas tarvitaan kuntoutusta, jossa aivot opetetaan toimimaan toisin. Joskus myös lääkitys on välttämätön.