Lue keskustelun säännöt.
Onko äitinä olo sellaista, kuin etukäteen kuvittelitkin?
02.12.2016 |
Tai onko se helpompaa tai vaikeampaa, sitovampaa tai hauskempaa?
Kommentit (21)
Ei. Luulin että Helsingissä on edes jonkintasoiset (en kuvitellut mitään ihmeellistä alunperinkään) lapsiperheen palvelut, mutta kyllä tämä on ollut ihan hornaa.
Saa tapella ihan kaikesta, rokotuksista, asiallisesta hammashuollosta, siitä pitääkö terveyskeskuksen ns omalääkärin ottaa lapsipotilas vastaan (ei "halua", koska "en hoida lapsia") ja KOULU. Jumalauta mitä vääntöä siitä, että lapsille saa ehjän koulutaipaleen ja viimeisenä tapellaan nyt sitten koulukirjoista, ostaako kaupunki vai äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei. Todellakaan. Voi huhhuh tätä syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteen määrää! Itselläni on 1,5v lapsi, joten uskon että tässä vielä opetellaan (puolin ja toisin) tätä yhteiseloa, että eiköhän tämä riittämättömyys jossakin vaiheessa vähän helpota, mutta kyllä todellakin yllätti se, miten paljon voi myös pelätä ja huokehtia ja murehtia toisen puolesta, vaikka vastapainona onkin kaikkea ihanaa, rakkautta, naurua, onnea ym.
En mä ihan hirveästi kuvitellut sitä etukäteen. Mulla oli vain raskausaikana (molemmissa raskauksissa) hirveitä pelkoja, etten rakasta lasta.
On ollut sitovampaa ja rankempaa kuin kuvittelin, mutta samalla ihanaakin. Ensimmäinen vuosi oli rankin vauvan mahakipujen ja vierastuksen vuoksi, mutta nyt kun vauva on 1v 2kk, alkaa olla helpompaa. Ja onhan tuo suloinen, huumorintajuinen ja nokkela tyyppi!
Vierailija kirjoitti:
En mä ihan hirveästi kuvitellut sitä etukäteen. Mulla oli vain raskausaikana (molemmissa raskauksissa) hirveitä pelkoja, etten rakasta lasta.
Minä en sitten taas osannut pelätä sitä vaan pidin sitä itsestään selvänä. Nyt kun se rakkaus ei ole syttynyt tämä on vaan sitä keskittymistä lapsen hengissä pitämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitiys on ollut vielä parempaa kuin etukäteen kuvittelin. Ainoa negatiivinen asia on ollut koulu, toki se on aika iso osa elämää. Luulin, että koulu on omista ajoistani muuttunut hirveän paljon, mutta eipä se juuri ole eteenpäin mennyt. Mutta siis itsessään äitiys ja perhe-elämä on parasta mitä mulle on tapahtunut.
En olisi kyllä ikänä uskonut, että se olisi niin helppoa. Peloteltiin kaikki vauvaiät, uhmaiät, teini-iät yms. Mutta pirun fiksuja ja helppoja nuo jo aikuiset lapset on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En arvannut. Se on ollut paljon enemmän kaikkea kuin etukäteen kuvittelin. Sitä rakkauden ja huolen määrää ei pysty edes kuvailla. Lisäksi äitiys on ollut sitovampaa kuin ajattelin etukäteen, etenkin pikkulapsi- ja vauva-ajat!
t. äitinä jo yli 15 vuotta
En kuvitellut että olisi helppoa. Mutta kyllä tää on rankempaa kuin kuvittelin. Tietysti suuri vaikutus et tuli valittua paska mies. Yksin joutunut ilman tukiverkkoa hoitamaan kaksi lasta.
Vähän helpotti silloin kun koulu alkoi. Tyttö yläasteella ja kaikki muu kiinnostaa paitsi koulu. Poika vitosella ja koulu täys mamutettu. Kaikki häviää. Olen jo monta koulukirjaa ostanut. Poika vaan totesi et joillakin ei edes kyniä mukana. Opettaja kehui poikaa " hienoa että pysyy tunnin aikana paikallaan" ei helv..
Yritän kotona auttaa poikaa läksyissä ja patistelen lukemaan. On tää välillä niin toivotonta. Parhaani teen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvitelmat ja totuus ovat vastanneet toisiaan varsin hyvin. Tosin en ehkä uskonut, että hermoni menisivät lasten kanssa kun muuten olen tälläinen rauhallisuuden perikuva. Muutenkin kuvittelin olevani hieman täydellisempi äiti (aina askartelemassa, lukemassa lapselle, terveellistä ruokaa yms.). Olen kuitenkin ihan riittävän hyvä äiti ja tyytyväinen tilanteeseen.
Kyllä. Jos vastaan "ei" niin minut revitään kappaleiksi tällä palstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ollut etukäteiskuvitelmia tai en ainakaan muista niitä. Lapsi on nyt teini, joten ikävuosissa ollaan ns. voiton puolella, mutta stressin määrä on kasvanut tähtitieteelliseksi kouluongelmien myötä. Onneksi ei ole pahempaa, ja onneksi lapsia on vain yksi niin voin keskittyä häneen. Rakas on, mutta kasvaminen välillä kovin vaikeaa. Jos olisin etukäteen tiennyt millainen reissu vanhemmuudesta tulee, olisin tuskin lähtenyt koko hommaan, biologinen kello ei ole koskaan kilissyt.
Ensimmäisen lapsen kohdalla elämänmuutos oli järkytys, toinen lapsi oli luonteva lisä perheeseen. Lasten kasvamisen seuraaminen oli hauskempaa kuin luulin. Meillä on ollut helpot, iloiset ja suht terveet lapset.
Ensimmäisen lapsen myötä elämään astui syyllisyys kaikesta mitä tein tai jätin tekemättä. Varsinkin nykyiset suositukset ja tutkimustulokset mm. muovipulloista aiheuttavat huolta, vaikka siihen aikaan toimittiin toisin tai tietoa ei ollut.
Lasten sydänsurut ovat itsellekin yllättävän vaikeita, kun en voi ottaa sitä surua pois. Luopumsen tuska on yllättänyt, on vain pakko uskoa lasten pärjäämiseen ja jättää neuvomatta, jos ei neuvoa kysytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En hirveästi kuvitellut millaista elämä lasten kanssa on, halusin lapsia ja olin realiteetteja nähnyt sisarusteni ja ystävien perheissä. Ihan alku oli tiukempaa kuin olin osannut ajatella, ensimmäisten kuukausien univajeet hurjia kokemuksia. Mutta nuo menivät nopeasti ohi, molemmat lapset olivat hyviä nukkujia. Pikkuvauva-aikaan hämmensi tuo tunne vauvan kanssa: tuollaista symbioosia en koskaan ollut aiemmin tuntenut, joskus ei tuntunut tajuavan mistä vauva alkaa ja mihin äiti loppuu, niin yhteisiä nuo vatsaväänteet ja syliinnukahtamisen kokemukset olivat. Ensimmäiset hymyt, askeleet, ensimmäiset poikaystävät, kaikki nuo kokemukset on saanut seurata vieressä, iloita ja lohduttaa. Nyt molemmat ovat jo nuoria aikuisia, lähemässä omilleen. Oli niitä tiukkoja hetkiä kun rimpuili perheen ja vaativan työn välillä, kehitteli hätäratkaisuja, että kaikki sujuisi, etsi kapinoivaa teinityttöä kaupungin yöstä. Mutta paljon enemmän on ollut iloisia ja onnellisia hetkiä, yhdessäolemista, yhdessätekemistä. Paras palkinto ajasta on minusta nuo kaksi nuorta aikuista joiden kanssa hyvät ja läheiset välit. On ollut mahtavaa seurata heidän kasvuaan omanlaisikseen ihmisiksi, kumpikin oman persoonansa mukaisesti. Usein tällä palstalla kiistellään lapsista, lapsettomat eivät voi käsittää miksi jotkut vapaaehtoisesti lattavat itsensä "kuseen", lapsia tehneet puolustavat asiallisesti tai kiihkeän hyökkäävästi valintojaan. Minulla tuo perhe on ollut selkeä valinta, olisin vonut jatkaa myös lapsetonta, täysin uraan ja itseen keskittyvää tyyliäni mitä yli kolmekymppiseksi elin. Mutta tuo tarve tulla osaksi sukupolvien ketjua oli voimakas, koki sen tärkeäksi. Olen kokenut, että äitiys on sopinut hyvin osaksi persoonaani, saanut käyttää sitä pehmeää tunnepuolta itsestään kun työssä tuo älypuoli korostuu. Jos ja kun lapsenlapsia ilmaantuu seuraan ilolla noidenkin pikkuihmisten kasvua.
Kuvittelin, että olisin automaattisesti sellainen erittäin rakastava ja omistautunut äiti. En sitten ollutkaan.
Olin lapsesta asti halunnut paljon lapsia ja olen aina ollut tosi hoivaviettinen, mitä olen helpottanut eläimillä; olen hoitanut tuttujen eläimiä, ottanut itselleni useampia (vanhempien luvalla toki) ja kiintynyt niihin valtavasti. Ajattelin, että samanlainen olisin sitten lasten kanssa.
Tein aika nuorena lapsen, ja koin kyllä syyllisyyttä etten rakastanutkaan häntä ensi näkemältä, kuten monia eläimiä olin rakastanut! :D Totta kai kiinnyin ja hoidin hyvin, mutta pakko myöntää, että se rakkaus syttyi vasta myöhemmin. Tietysti hän on tärkeintä mitä mulla on, ja meillä on todella lämpimät ja läheiset välit (on jo 11). Nyt kun olen itse vanhentunut ja oppinut tuntemaan itseäni, pakko myöntää, että olen ihmisenä erittäin introvertti eläinrakas, enkä mikään pullantuoksuinen äitihahmo kaikille maailman lapsille, ja se hoivavietti mikä lapsena kohdistui eläimiin, johtui siitä, että olen eläinrakas, eikä siitä että olisin äidillinen.
Nyt kun tämän asian on hyväksynyt, on paljon helpompaa. Juu en tehnyt lisää lapsia, nyt asumme lapsen kanssa kahden ja molemmat olemme eläinrakkaita ja hoivaamme edelleen niitä eläimiä. :D Tämä piirre on siirtynyt tai elämässä tarttunut myös tyttäreeni.
Haluan todellakin edelleen korostaa, että hän on rakkainta mitä mulla on ja hänelle olen se äidillinen hahmo, mutta en enää ajattele olevani siis lapsirakas noin yleisesti.
En oikein edes muista mitä äitiydestä kuvittelin.
Esikoinen jo 25v.
Hänen vauva-ajastaan muistan huolen ja sitovuuden, jokaista hengenvetoa ihmettelin ja ei sitä enää niin vaan vauva kainalossa kahville lähdettykään kun kaveri soitti. Joko vauvan oli juuri saanut nukahtamaan, sillä oli nälkä tai juuri kun piti lähteä oli kakat, piti opetella ennakoimaan ja sopimaan tapaamisia aikaisemmin ja silti esikoisen kanssa myöhästyttiin.
Nyt kun kuopuskin on muuttanut omilleen, voi sanoa että ihanaa on ollut, hyvät lapset, mutta kuka ihme sanoo että siitä huolehtimista pääsee eroon 18v jälkeen, se jää loppuiäksi, äidille he ovat aina vauvoja.
Hienoa kun lapsista puhutaan kuin jostain lemmikkieläimistä. Lapset on elämän tarkoitus ja parasta mitä voi olla..
On. Korkeintaan jotkut käytännön jutut koskien vaikka koulua on yllättäneet, mutta itse äitiys ei. Varsinkaan tunnepuolella ei ole tullut yllätyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Hienoa kun lapsista puhutaan kuin jostain lemmikkieläimistä. Lapset on elämän tarkoitus ja parasta mitä voi olla..
Minusta lasten hankkiminen on julminta mitä voi tehdä, ja perhe-elämä maanpäällistä helvettiä.
Mulla on yksi lapsi, pieni vauva. Olin toki varautunut, että se sitoo, mutta yllätys oli silti iso miltä tuntuu olla valmiudessa 24/7. Tosin myös se yllätti, kuinka hauskan tyypin sitä onkaan saanut.