Lue keskustelun säännöt.
Tapailun alussa poden aina pakkomielteistä "Tuleekohan tästä mitään"-pohdintaa, miten rentoutuisin tästä?
28.11.2016 |
Eli olen tässä tapailun ollako vai eikö olla -vaiheessa erään mukavan miehen kanssa. En siis näytä näitä tunteita ulospäin mitenkään epäsoveliaasti tai käyttäydy kuin yli-innostunut roikkuja, vaan päällepäin olen miehelle täysin normaali ja mukava.
Hän vaikuttaa lupaavalta lukuisien treffien jälkeen ja on jopa kertonut ihastuneensa minuun. Ei siis olisi mitään syytä koko ajan ruoskia itseäni mielessäni tällä lailla, että "älä tyttö hyvä kuvittele mitään tulevaisuutta, älä ole niin ihastunut, kaikki menee pieleen kuitenkin ja sitten taas sattuu", ja hetken päästä ajatukset vaihtuvatkin valtaisaan ihastumistunteeseen ja haaveilen ja muistelen ihania yhteisiä hetkiä kuin vastarakastunut Disney-prinsessa. Pääni sisällä velloo tämä hirveä tunnemyrsky suurimman osan ajasta, ja tätä kun on kestänyt nyt monta viikkoa niin raivostuttaa kun en pysty ajattelemaan melkein mitään muuta. Näin käy aina kun ihastun.
Ensi treffeillä aion kuulostella hienovaraisesti mihin suuntaan hän toivoo väliemme menevän. Mietin vain, että onko tämmöinen ihan normaalia ajattelua vai olenko ainoa?
Kommentit (4)
Minäpä olen viisikymppinen ja täsmälleen samassa tilanteessa ja samoissa ajatuksissa kuin sinä. Mies ei ole kertonut aikomuksistaan, mutta päätellen siitä, että olemme hänen ehdotuksestaan käyneet paikoissa, joista kumpikin olemme kiinnostuneet, istuneet iltaa minun luonani (ja piakkoin hänen luonaan) yhteisen harrastuksemme parissa (jonka vuoksi olemme olleet tuttavia jo vuosia) ja hän on tuonut minulle oma-aloitteisesti pitkäaikaiseksi lainaksi pari harrastukseen kuuluvaa melko arvokasta työkalua, en ole hänelle ihan yhdentekevä enkä satunnaiseksi aiottu tuttavuus. Mitään fyysistä ei ole tapahtunut, mutta keskinäistä vetovoimaa ei ole kieltäminen. Hitaasti eteneminen on käsittääkseni kummankin tyyli ja toive. Sinkkuja olemme kumpikin olleet pitkään, minä oikeastaan aina, hänen historiastaan en vielä tiedä kovin paljon, kun puhumista on ollut aina enemmän kuin puhumisaikaa.
En ole ihastunut keneenkään ainakaan kymmeneen vuoteen enkä ole vielä koskaan tuntenut tällä tavalla. Outoa, että tässä iässä on vatsassa perhosia ja päässä vuorotellen toiveita ja pientä pelkoa siitä, mitä on tulossa. Meillä molemmilla on elämä, jonka olemme rakentaneet itsellemme sinkkuina, enkä aio tunkea liian aktiivisesti hänen arkeensa. Olen sanonut itselleni, että pidän hänet mielelläni kaverina harrastuspiirissä, mutta taidan valehdella: tuntuu nimittäin välillä siltä, että jollei tästä tulekaan mitään, muutan itkua tuhertaen toiselle paikkakunnalle ja nuolen haavojani loppuikäni.
On tosi outoa olla jälleen mieleltään teini. Kivaa ja tuskallista yhtaikaa. :) ja :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että aiemmat pettymykset saavat olemaan varuillaan. Nykyään sekä miehissä että naisissa löytyy paljon ns pettureita, joille suhteet ovat jotain peliä. Ollaan ihastuneita ja täysillä mukana ja vähitellen alkaa ilmestyä vaikka mitä mörköjä kaapista... Muutama tällainen kokemus ja alkaa epäillä kaikkia suhteita!
Huojentavaa tietää, etten ole ainoa. Tunnen tällaista ihastumisvetovoimaa todella harvoin, ja aiemmat muutamat miessuhteet ovat lopulta päättyneet ikävästi. Ehkä siksi olen kyynisesti pyrkinyt rakentamaan jonkinlaista suojakilpeä sydämelle, ja pelottaa ajatus että heittäytyisin taas tunteiden vietäväksi, vaikka niin taitaa olla jo käynytkin.
-ap
Niin ja olen kolmekymppinen eli en mikään teinityttö enää. -ap