Mielenterveysongelmaisten ei pitäisi lisääntyä!

En toki ole varma, mutta siinä saattaa olla pieni sävyero onko mt-ongelmainen lievästi masentunut vai skitsofreenikko. 

Mielenterveysongelmia voi tulla lasten synnyttyä. Mites, ap, työnnätkö ne sitten takaisin?

Ihan sama.

Kun en tunne ketään tosi vakavasti mielenterveysongelmaista, niin vastasin vain oman kokemukseni pohjalta. Ja onhan tuttavapiirissä masentuneita, paniikkikohtauksia saavia, ahdistuneisuushäiriöisiä ja tällaisia. Hyvin elämässä pärjääviä, itsensä elättäviä, osa hyvin menestyviä. Ovat lapsensa ansainneet, lapset ovat rakastettuja ja pärjääviä, ja aikuiset pärjäävät ongelmiensa kanssa myös.

Onko tässä maassa vielä joku jolla ei ole päässä vikaa? Viimeinenkin täysjärkinen on jo pakannut laukkunsa ja häipynyt.

Ei pysty noin yksiokoisesti vastaamaan, mielenterveysongelmia on niin paljon, osa ongelmista on lyhytaikaisia, osa pidempiakaisia ja osa vakavia ja toiset vähemmän vakavia. En lähtisi natsi-linjalle tässäkään.

Samaa mieltä. Ensin kannattaisi olla terve ennenkuin lähtee hankkimaan jälkikasvua, koska jos itse on ihan raunio niin onko se sitten kivaa lapsellekaan?

Jos ongelmat ovat seurausta huonoista kokemuksista ja olosuhteista elämässä, eivätkä vaaranna lasta niin en näe estettä. Ongelmia voi tulla kelle vain ja on hieman eri asia onko psykoosipotilas, skitsofreenikko vai esim. masentunut tai ahdistusta.

Vaikkapa pahasti skitsofreenikko ei kyllä helposti löydä edes ketään, joka hänen kanssaan alkaisi lisääntymään. Joten osittain kysymys on vain teoreettinen. Toki skitsofreniakin voi puhjeta vasta myöhemmin.

Kuohinta/sterilointi niikuin tehtii ruotsissa aikoinaan.

Eri mieltä.

Osasta mt-ongelmia on mahdollista parantua tai niiden kanssa voi oppia elämään. Tärkeämpää on tiedostaa oma sairaus ja sen vaikutukset omaan toimintaan. Edes kaikki persoonallisuushäiriöt eivät estä lapsen hankintaa, sillä ihminen joka tiedostaa persoonansa haasteet ja osaa suhtautua niihin voi olla turvallisessa ympäristössä jopa lähes oireeton. Näin esimerkiksi huomionhakuisen ja riippuvaisen persoonallisuuden kohdalla.

Jokainen ihminen on yksilö, ja sanoisin että mt-ongelmaa olennaisempi tekijä on henkilön henkinen vointi sekä hänen työkalut ongelmia vastaan. Täytyy tuntea omat rajansa voidakseen toimia hyvänä vanhempana, vaan näinhän se on kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Ei pysty noin yksiokoisesti vastaamaan, mielenterveysongelmia on niin paljon, osa ongelmista on lyhytaikaisia, osa pidempiakaisia ja osa vakavia ja toiset vähemmän vakavia. En lähtisi natsi-linjalle tässäkään.

Juuri näin. Mielenterveysongelmia on niin montaa eri lajia, ettei niitä pysty niputtamaan saman otsakkeen alle. Lievä masennus ja kroonistunut paranoidinen skitsofrenia ovat valovuoden päässä toisistaan.

Toisaalta mt-potilaiden kanssa työskennelleenä olen huomannut, että usein ne vakavammin sairaat (esim. persoonallisuushäiriöiset) ovat heitä, jotka hinkuvat lisääntyä. Monella on taustallaan pahoja pettymyksiä ihmissuhteissaan ja niistä syntyneitä tunne-elämän häiriöitä ja he uskovat, että lapsi parantaisi heidät. Heillä ei useinkaan ole realistista kuvaa vanhemmuudesta eikä siitä, kestäisikö heidän psyykensä sitä. Masennus- ja ahdistuspotilailla on useammin todenmukainen käsitys omasta jaksamisestaan ja siitä, kannattaako heidän hankkia lasta jo entisestään raskaaseen elämäntilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Jos ongelmat ovat seurausta huonoista kokemuksista ja olosuhteista elämässä, eivätkä vaaranna lasta niin en näe estettä. Ongelmia voi tulla kelle vain ja on hieman eri asia onko psykoosipotilas, skitsofreenikko vai esim. masentunut tai ahdistusta.

Jatkoa: en silti kannataisi lasten hankkimista kun ongelmat ovat akuutisti päällä. Lapsen synnyttyä on rankkaa aikaa ja pitäisi miettiä onko jaksamista siihen.

Vierailija kirjoitti:

Kun en tunne ketään tosi vakavasti mielenterveysongelmaista, niin vastasin vain oman kokemukseni pohjalta. Ja onhan tuttavapiirissä masentuneita, paniikkikohtauksia saavia, ahdistuneisuushäiriöisiä ja tällaisia. Hyvin elämässä pärjääviä, itsensä elättäviä, osa hyvin menestyviä. Ovat lapsensa ansainneet, lapset ovat rakastettuja ja pärjääviä, ja aikuiset pärjäävät ongelmiensa kanssa myös.

Ei lapsia ansaita.

Itse tunnen skitsofreenikon ja toisen jonka diagnoosista en ole varma. Molemmat oikein kelpoja vanhempia! Toki tunnen yhden sekopää lääkenarkkarin jolla kolme lasta, kaikki eri miesten kanssa ja hänen ei olisi toivonut ikinä saavan lapsia... Että edelleen, on niin ihmiskohtaista. Ei diagnoosi tai ihmistyyppi määrittele onko hyvä tai kelpo vanhempi.

Samaa mieltä Äidilläni oli pahoja mielenterveysongelmia. Heijastui pahasti minuun, lapseensa. Sai kyllä terapiaa ja söi lääkkeitä mutta silti aina välillä iski psykoosi ja oli pahasti masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pysty noin yksiokoisesti vastaamaan, mielenterveysongelmia on niin paljon, osa ongelmista on lyhytaikaisia, osa pidempiakaisia ja osa vakavia ja toiset vähemmän vakavia. En lähtisi natsi-linjalle tässäkään.

Juuri näin. Mielenterveysongelmia on niin montaa eri lajia, ettei niitä pysty niputtamaan saman otsakkeen alle. Lievä masennus ja kroonistunut paranoidinen skitsofrenia ovat valovuoden päässä toisistaan.

Toisaalta mt-potilaiden kanssa työskennelleenä olen huomannut, että usein ne vakavammin sairaat (esim. persoonallisuushäiriöiset) ovat heitä, jotka hinkuvat lisääntyä. Monella on taustallaan pahoja pettymyksiä ihmissuhteissaan ja niistä syntyneitä tunne-elämän häiriöitä ja he uskovat, että lapsi parantaisi heidät. Heillä ei useinkaan ole realistista kuvaa vanhemmuudesta eikä siitä, kestäisikö heidän psyykensä sitä. Masennus- ja ahdistuspotilailla on useammin todenmukainen käsitys omasta jaksamisestaan ja siitä, kannattaako heidän hankkia lasta jo entisestään raskaaseen elämäntilanteeseen.

Vaikea uskoa että kukaan antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä hinkuisi saada lapsia. Vetelötkös nyt kuitenkin mutkia suoriksi vähän liikaa?

Riippuu todella paljon mt-ongelman laadusta. Itse parannuin lopullisesti bulimiasta vasta, kun tulin raskaaksi. Oli pakko ajatella jonkun muun hyvinvointia oman pahan oloni edelle, oksentaminen loppui siihen ja kun lapsi oli vuoden, huomasin etten enää ajattele omasta kehostani niin rumasti kuin olin sairaana ajatellut. 

Toki myönnän, että syömishäiriö on aivan eri asia vaikka persoonallisuushäiriöt. Ja ei, en suosittele lasta lääkkeeksi mt-ongelmien ratkaisuun, oli vähän tuuripeliä että minä parannuin raskauden alettua.

Narsistin ei pitäisi lisääntyä. Lapsi kärsii koko elämänsä ajan.

Niin no, pahapa olisi olla sitä mieltä ettei minun olisi kuulunut syntyä.

Toisella vanhemmallani on maanis-depressiivisyys ja sen mukana ongelmaa alkoholin kanssa, toisella taas diagnoosia muttei meno mitään ihan tervettä ole ollut.

Lapsuudessa oli paljon juttuja, mitä ei soisi lapsella olevan, kuten räyhäämistä, pahoinpitelyä, viikkotolkulla kestävää murjotusta räyhäämiskohtauksineen kun on loukkaannuttu jostain asiasta, astiastot pistettiin päreiksi heittämällä ne päin seiniä raivokohtauksen aikana yms.

Maanis-depressiivisellä taas sitten ne maniat ja depressiot, kun ei sitä lääketasapainoa löytynyt.

Mutta tässä minä nyt olen. Joudun olemaan lapsuudestani aikalailla hiljaa, koska se enemmän se kuulija on ollut noista järkyttynyt ja sen jälkeen joudut aina vakuuttelemaan, että olet ihan fine etkä tarvitse itkuolkapäätä.

Toiseksi opiskelen ammattiin, jossa autetaan ihmisiä. Taustani ovat sellaiset, että joko ne tekevät käytännössä työkyvyttömäksi, tai sitten tekevät sellaisen ihmisen joka ei ihan vähästä hätkähdä. Onneksi kuulun siihen jälkimmäiseen ryhmään.

Koen, että on paljon annettavaa koska tiedän mitä ne asiat konkreettisesti ovat, eivätkä vain tenttikirjoista päntättyjä.

Että tässä yksi näkökulma tähän asiaan.