Asiat voivat muuttua myös paremmaksi. Olin 4 vuotta sitten itsemurhan partaalla, mutta nyt onnellinen

Vierailija kirjoitti:

Hienoa kuulla, että masennuksesta voi toipua! Tsemppiä sinulle ja meille kaikille joilla on joskus ollut hankalaa! Elämä voittaa :)

Täydellinen ymmärtämättömyys masennuksesta sairautena. "Kaikki me, joilla on joskus ollut hankalaa." Eli kaikki ihmiset.

Depressio on potentiaalisesti tappava ja usein parantumaton sairaus, ei satunnainen mielipaha tai harmitus. Elämä EI voita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olin viisi hirveää vuotta jatkuvasti itsemurhan partaalla, kaksi vuotta sitten tapahtui yllättävä käänne parempaan ja elämäni rupeaa olemaan viimein järjestyksessä, masennus ei ole vielä kadonnut kokonaan, mutta parempia hetkiä on jatkuvasti enemmän. Toki monivuotisen sairastamisen jälkeen opiskelut on kesken, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin lääkäritkin ajattelevat, että minulla voi olla tulevaisuus. Olin ainakin kymmenen kertaa osastolla hoidossa, nyt en ole ollut enää kahteen vuoteen. Itsepäisyys auttoi, mutta vasta nyt olen ruvennut tajuamaan miten lähellä oli, etten olisi enää olemassa ja se on erittäin raastavaa, ja se hirvittävä tunne niistä kaikista upeista ihmisistä, joille ei välttämättä käynyt niin hyvin.

Tsemppiä kaikille, jotka ovat syvällä pohjamudissa, älkää luovuttako. Teillä on hirveä sairaus, se syö elävältä ja se tuska ei tunnu helpottavan, mutta aina on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sain itse kerran hyvän neuvon yrittää kirjoittaa jokaisen päivän lopuksi 10 positiivista asiaa vihkoon, vaikka ne olisivat kuinka mitättömiä kuten "minua ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin yleensä", niin ne ovat kullanarvoisia huomioita. Yrittäkää saada jotain positiivista elämäänne ja hakekaa hoitoa sekä menkää mukaan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun toimintaan.

Masennus ei ole mielisairaus. En ikinä, vakavasti masentuneena, tai edes siitä toipuvana (JOS niin joskus käy) menisi mihinkään " mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun ohjelmaan" askartelemaan vessapaperirullista villakoiria ja kutomaan patalappuja. Olen erittäin älykäs, korkeasti koulutettu ihminen eikä joku "mielenterveyskuntoutujien ohjelma" todellakaan tule koskaan olemaan minua varten. Mieluummin tapan itseni, ja se on Jumalan tosi.

Usein sanotaan, että masentunut näkee itsensä ja maailman sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Muut elävät itsepetoksessa. Uskon näin olevan. Olen työelämässä mukana ja syön lääkkeitä. Minusta ei näy päältä, että olisin masentunut. Diagnostiset kriteerit kuitenkin täyttyvät, enkä näe elämässäni mitään hyvää enkä toivoa tulevaisuuden suhteen. Kutsun sitä realismiksi. Unelmia eli harhakuvitelmia ei ole.

Ap:lle kuitenkin onnittelut.

20 vielä: just tuo tunne mulla on aina ollut. Joku poikkeava tietoisuus ja realismi.. Ei ole lappuja silmillä näin uskon. On erittäin vaikea repiä tarkoitusta. Ennen toivo oli uskossa (olen ent vl) mutta sekin matto kun vedettiin jalkojen alta niin kyllä tämä on täysin merkityksetön elämä.

Itselläni täysin samanlainen kokemus ja yhtä lohduttava tarina jaettavana! Olin usean vuoden vaikeasti masentunut, itsetuhoinen ja aivan loppu. Olin itseni ja tarkoitukseni kanssa aivan hukassa ja syrjäytymisvaarassa, myöskään osa läheisistä ei enää uskonut että voisin radikaalisti enää muuttua. Mutta menin terapiaan ja muutin yksittäisiä pieniä asioita, yhden kerrallaan, niin pitkään että voin tällä hetkellä sanoa olevani niin onnellinen kuin vain ihminen voi olla.

Luulen, että aika usealla masentuneella tilanteen täytyy joko kääntyä tarpeeksi pahaksi (joskus pohjakosketus itsessään voi olla niin pysäyttävä kokemus, että siinä herääkin yhtäkkiä joku perimmäinen taisteluvietti - kun ei ole enää muita vaihtoehtoja eikä suostu kuolemaan, on pakko tehdä jotain radikaalia) tai sitten elämässä täytyy tapahtua jokin yksi positiivinen käänne, jonka myötä asiat alkavat pikkuhiljaa saamaan uutta suuntaa. Se yksittäinen hyvä asia voi olla esimerkiksi hoitopaikka, hyvä terapeutti, inspiroiva ystävä tai muu esikuva, joku tietty mahdollisuus, ehkä uusi työpaikka, onnistunut liikunnan aloitus, uusi paikkakunta tai mitä vaan, edes jokin pysäyttävä/käänteentekevä kokemus. Kun saa edes jostakin hieman kiinni, voi saada intoa alkaa muuttamaan myös kaikkea muutakin. Ja ennen kuin huomaakaan, positiivisista muutoksista tulee uusi positiivinen kierre. Mutta sille pitää antautua ja valitettavasti ne mahdollisuudet kaiken uuden hyvän löytämiselle täytyy luoda itse. Täytyy uskaltaa hakea apua, täytyy uskaltaa ajatella uudella tavalla. Se ei vaadi välttämättä edes kovin paljon, mutta se vaatii sen vaivautumisen. Ja ainakin omalla kohdallani voin käsi sydämellä sanoa että jokainen aluksi epämukavalta ja pelottavalta tuntuva muutos on ollut sen arvoista, jokaista ikävää asiaa tai rutiinia kohden olen saanut uuden paremman tilalle. Oli kyse sitten ystävistä, elintavoista, asenteesta tai työpaikasta. Mutta ensin täytyy uskaltaa luopua, vaikka usein se uusi, tuntematon parempi/terveempi vaihtoehto tuntuukin aluksi vieraalta. Eikä helvetti soikoon kannata luovuttaa elämässä ennen, kuin on on edes kokeillut tätä. Ei vaikka siihen menisi kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Täytyy myös muistaa, että ne masennusta ylläpitävät syyt ovat ihmisillä hyvin erilaisia. Itselläni henkinen paine alkoi helpottaa heti, kun uskalsin viimein karsia negatiiviset asiat ja ihmiset elämästäni. Se oli ehkä vaikeinta mitä olen tähän asti itseni vuoksi tehnyt, sillä joukossa oli paljon läheisiä, aiemmin rakkaina pitämiäni ihmisiä. Se missä seurassa vietämme aikaa vaikuttaa meihin ihan valtavasti, ja on hyvin vaikea muuttaa itseään jos ihmiset ja ympäristö tahtoisi pitää siitä entisestä, pahoinvoivasta sinusta kiinni. Esimerkiksi jos haluat vähentää päihteidenkäyttöä, sinun täytyy ehkä lopettaa suhde päihteitä käyttäviin ihmisiin. Jos haluat parantaa itseluottamustasi ja ajatella myönteisesti, on ainoastaan haitallista päästää vaikutuspiiriin ihmisiä joilla on tapana arvostella ja mollata sinua tai muita ihmisiä. Toisena merkittävimpänä tekijänä oli myös koko arkeni muuttaminen - lopetin paskan työn (vaikka se oli monen mielestä hullua, ja vaikka moni luulee ettei pienellä tuella voi selvitä), muutin kivempaan paikkaan, aloitin ne harrastukset ja intohimot joista olin koko ikäni haaveillut.

En ole rikas, mutta saan maanantai aamuisin herätä tekemään ilmaiseksi niitä asioita, joista nautin aidosti, samalla kun muut lähtevät tekemään rahan takia jotain mistä eivät edes tykkää. En ole suosittu, mutta ympärilläni on juuri ne oikeat ihmiset. Minulla ei ole "kaikkea", minulla on vain se millä oikeasti on itselleni jotain väliä. En kelpaa enää kaikille, mutta kelpaan ja olen oman onnellisuuteni velkaa ainoastaan itselleni ja se on kaiken ydin.