Lue keskustelun säännöt.
Asiat voivat muuttua myös paremmaksi. Olin 4 vuotta sitten itsemurhan partaalla, mutta nyt onnellinen
26.11.2016 |
Tajusin tällä viikolla, että oon todella pitkään aikaan oikeasti onnellinen. Asiat ovat pikkuhiljaa lutviutuneet uomiinsa,
Nelisen vuotta sitten olin vielä masentunut ja itsemurhan partaalla eikä toivoa ollut lainkaan. Sinnittelin ja kärsin ja pienistä muutoksista on alkanut uusi elämä.
Neljän vuoden takaiseen oon muuttanut lähes kaiken: suurimpana työpaikan vaihtaminen ja uusi koulutus/ammatti työn alla. Parisuhde jäi pois (nyt oon sinkku) ja osa kaveripiiristä vaihtui.
Koen, että itselläni on jälleen "arvoa" tälle planeetalle, en ole enää turha ihmisriekale ja muiden tiellä. Nyt mulla on taas unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia <3
Tsemppiä kaikille masentuneille, joskus ne valoisammat ajat koittaa. Päästä irti niistä, mitkä ahdistaa ja masentaa ja keksi tilalle jotain mistä nautit. Ikinä ei oo liian myöhäistä muutokselle.
Kommentit (23)
Voitko avata hieman?
Olen yksinäinen, arvoton ja en näe itselläni tulevaisuutta :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnea onnestasi ja kaikkea hyvää! :)
Tärkeä viesti, tällaisia toivon tuojia tarvitaan näinä aikoina, kun moni kamppailee masennuksen kanssa.
No onneksi olkoon, mutta kaikilla se ei käy noin. Suurtyöttömyys, ei näköaloja, ei mitään. Käänne voi käydä myös vielä huonompaan. Ja monella käykin.
Olen kyllä sun puolesta onnellinen, mutta tasan ei mee nallekarkit. Itse tuskin olen koskaan enää onnellinen, enkä muista milloin olin viimeksi.
Yltiöpositiiviset tsemppiviestit saa vain itsemurhan partaalle.
Hienoa kuulla, että masennuksesta voi toipua! Tsemppiä sinulle ja meille kaikille joilla on joskus ollut hankalaa! Elämä voittaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämähän voi muuttua muutamassa kuukaudessa, jopa viikoissa, uuden työpaikan myötä. Kokemusta on.
Lyhyesti: vanha kunnon "ota itseäsi niskasta kiinni, siitä se lähtee" -viesti pähkinänkuoressa.
Entä jos ei ole työpaikkaa eikä parisuhdetta josta lähteä, ei mitään.
Hyvä kuitenkin että sulla menee hienosti. Älä silti yleistä. Mua tollaset viestit - kuten kaikkia vakavasti masentuneita - masentavat ja syyllistävät lisää. Siitä vahvistuu se arvottomuuden tunne, että mitäs sairastat, tee muutos itse!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä ikäinen ap on, kun väittää että ikinä ei ole liian myöhäistä muutokselle? Onko vielä takana edes puolet keskimääräisestä eliniästä?
Vierailija kirjoitti:
Elämähän voi muuttua muutamassa kuukaudessa, jopa viikoissa, uuden työpaikan myötä. Kokemusta on.
Niitä työpaikkojahan onkin todella paljon ja samalla hallitus leikkaa entisestään työttömyysturvaa. Jojon päähän, sillon kirkastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua tollaset viestit - kuten kaikkia vakavasti masentuneita - masentavat ja syyllistävät lisää. Siitä vahvistuu se arvottomuuden tunne, että mitäs sairastat, tee muutos itse!
Sairaus on sairaus, se pitää (ensin?) yrittää parantaa. Mutta terveenä voi saada olosuhteet muuttumaan paremmaksi hyvin nopeasti yllättävän vähälläkin. :)
Mä olin viisi hirveää vuotta jatkuvasti itsemurhan partaalla, kaksi vuotta sitten tapahtui yllättävä käänne parempaan ja elämäni rupeaa olemaan viimein järjestyksessä, masennus ei ole vielä kadonnut kokonaan, mutta parempia hetkiä on jatkuvasti enemmän. Toki monivuotisen sairastamisen jälkeen opiskelut on kesken, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin lääkäritkin ajattelevat, että minulla voi olla tulevaisuus. Olin ainakin kymmenen kertaa osastolla hoidossa, nyt en ole ollut enää kahteen vuoteen. Itsepäisyys auttoi, mutta vasta nyt olen ruvennut tajuamaan miten lähellä oli, etten olisi enää olemassa ja se on erittäin raastavaa, ja se hirvittävä tunne niistä kaikista upeista ihmisistä, joille ei välttämättä käynyt niin hyvin.
Tsemppiä kaikille, jotka ovat syvällä pohjamudissa, älkää luovuttako. Teillä on hirveä sairaus, se syö elävältä ja se tuska ei tunnu helpottavan, mutta aina on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sain itse kerran hyvän neuvon yrittää kirjoittaa jokaisen päivän lopuksi 10 positiivista asiaa vihkoon, vaikka ne olisivat kuinka mitättömiä kuten "minua ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin yleensä", niin ne ovat kullanarvoisia huomioita. Yrittäkää saada jotain positiivista elämäänne ja hakekaa hoitoa sekä menkää mukaan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun toimintaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei,
Mulla oli syöpä neljä vuotta sitten, se oli levinnyt jo, ja sain solumyrkkyjä, tukka lähti, mutta mä tsemppasin tosi paljon ja oon nyt täysin terve! Tee perässä, säkin syöpäsairas voit parantua, se on susta kiinni! Se on täysin mahdollista, teet vaan pienin askelin muutoksia sun elämässä. 😊
Hymyjä ja tsemppejä teille syöpäpotilaat, seuratkaa mun esimerkkiä ja elämä on ihanaa! 😊😊😊😊
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti: vanha kunnon "ota itseäsi niskasta kiinni, siitä se lähtee" -viesti pähkinänkuoressa.
Entä jos ei ole työpaikkaa eikä parisuhdetta josta lähteä, ei mitään.
Hyvä kuitenkin että sulla menee hienosti. Älä silti yleistä. Mua tollaset viestit - kuten kaikkia vakavasti masentuneita - masentavat ja syyllistävät lisää. Siitä vahvistuu se arvottomuuden tunne, että mitäs sairastat, tee muutos itse!
Eihän asialla ole sun kanssa suoraan tekemistä. Kirjoittaja kertoi omasta elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mua tollaset viestit - kuten kaikkia vakavasti masentuneita - masentavat ja syyllistävät lisää. Siitä vahvistuu se arvottomuuden tunne, että mitäs sairastat, tee muutos itse!
Sairaus on sairaus, se pitää (ensin?) yrittää parantaa. Mutta terveenä voi saada olosuhteet muuttumaan paremmaksi hyvin nopeasti yllättävän vähälläkin. :)
Kaikkea ei voi parantaa, ellei ole sikarikas. Kyllähän me kaikki tiedetään että terveenä elämä olisi parempaa, mutta esim. mulla ei ole 30 000 euroa laittaa rahaa terveyteni parantamiseen, vaikka käyn töissäkin. Ei paljon elämä enää nappaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti: vanha kunnon "ota itseäsi niskasta kiinni, siitä se lähtee" -viesti pähkinänkuoressa.
Entä jos ei ole työpaikkaa eikä parisuhdetta josta lähteä, ei mitään.
Hyvä kuitenkin että sulla menee hienosti. Älä silti yleistä. Mua tollaset viestit - kuten kaikkia vakavasti masentuneita - masentavat ja syyllistävät lisää. Siitä vahvistuu se arvottomuuden tunne, että mitäs sairastat, tee muutos itse!
Eihän asialla ole sun kanssa suoraan tekemistä. Kirjoittaja kertoi omasta elämästään.
Kirjoittakoot sitten omaan päiväkirjaansa. Kaikkien tilanne ei tule koskaan parantumaan, ymmärtäkää edes se.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin viisi hirveää vuotta jatkuvasti itsemurhan partaalla, kaksi vuotta sitten tapahtui yllättävä käänne parempaan ja elämäni rupeaa olemaan viimein järjestyksessä, masennus ei ole vielä kadonnut kokonaan, mutta parempia hetkiä on jatkuvasti enemmän. Toki monivuotisen sairastamisen jälkeen opiskelut on kesken, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin lääkäritkin ajattelevat, että minulla voi olla tulevaisuus. Olin ainakin kymmenen kertaa osastolla hoidossa, nyt en ole ollut enää kahteen vuoteen. Itsepäisyys auttoi, mutta vasta nyt olen ruvennut tajuamaan miten lähellä oli, etten olisi enää olemassa ja se on erittäin raastavaa, ja se hirvittävä tunne niistä kaikista upeista ihmisistä, joille ei välttämättä käynyt niin hyvin.
Tsemppiä kaikille, jotka ovat syvällä pohjamudissa, älkää luovuttako. Teillä on hirveä sairaus, se syö elävältä ja se tuska ei tunnu helpottavan, mutta aina on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sain itse kerran hyvän neuvon yrittää kirjoittaa jokaisen päivän lopuksi 10 positiivista asiaa vihkoon, vaikka ne olisivat kuinka mitättömiä kuten "minua ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin yleensä", niin ne ovat kullanarvoisia huomioita. Yrittäkää saada jotain positiivista elämäänne ja hakekaa hoitoa sekä menkää mukaan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun toimintaan.
Oon miettiny lääkärille menoa "masennuslääkkeet kiitos". Töihin pääsyn myötä viikonloppujen yksinäisyys ja ahdistus on lisääntynyt huomattavasti. Muutenkin elämäni on pelkkää työtä ja kotona olemista. Rahaa ei ole, koska velat. Onneksi ne on kohta maksettu ja pakko yrittää aloittaa harrastaa jotain.
Hienoa kuulla, että sulla menee hyvin :)
t. 2
Vierailija kirjoitti:
Mä olin viisi hirveää vuotta jatkuvasti itsemurhan partaalla, kaksi vuotta sitten tapahtui yllättävä käänne parempaan ja elämäni rupeaa olemaan viimein järjestyksessä, masennus ei ole vielä kadonnut kokonaan, mutta parempia hetkiä on jatkuvasti enemmän. Toki monivuotisen sairastamisen jälkeen opiskelut on kesken, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin lääkäritkin ajattelevat, että minulla voi olla tulevaisuus. Olin ainakin kymmenen kertaa osastolla hoidossa, nyt en ole ollut enää kahteen vuoteen. Itsepäisyys auttoi, mutta vasta nyt olen ruvennut tajuamaan miten lähellä oli, etten olisi enää olemassa ja se on erittäin raastavaa, ja se hirvittävä tunne niistä kaikista upeista ihmisistä, joille ei välttämättä käynyt niin hyvin.
Tsemppiä kaikille, jotka ovat syvällä pohjamudissa, älkää luovuttako. Teillä on hirveä sairaus, se syö elävältä ja se tuska ei tunnu helpottavan, mutta aina on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Sain itse kerran hyvän neuvon yrittää kirjoittaa jokaisen päivän lopuksi 10 positiivista asiaa vihkoon, vaikka ne olisivat kuinka mitättömiä kuten "minua ei ärsyttänyt yhtä paljon kuin yleensä", niin ne ovat kullanarvoisia huomioita. Yrittäkää saada jotain positiivista elämäänne ja hakekaa hoitoa sekä menkää mukaan mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun toimintaan.
Masennus ei ole mielisairaus. En ikinä, vakavasti masentuneena, tai edes siitä toipuvana (JOS niin joskus käy) menisi mihinkään " mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun ohjelmaan" askartelemaan vessapaperirullista villakoiria ja kutomaan patalappuja. Olen erittäin älykäs, korkeasti koulutettu ihminen eikä joku "mielenterveyskuntoutujien ohjelma" todellakaan tule koskaan olemaan minua varten. Mieluummin tapan itseni, ja se on Jumalan tosi.
Usein sanotaan, että masentunut näkee itsensä ja maailman sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Muut elävät itsepetoksessa. Uskon näin olevan. Olen työelämässä mukana ja syön lääkkeitä. Minusta ei näy päältä, että olisin masentunut. Diagnostiset kriteerit kuitenkin täyttyvät, enkä näe elämässäni mitään hyvää enkä toivoa tulevaisuuden suhteen. Kutsun sitä realismiksi. Unelmia eli harhakuvitelmia ei ole.
Ap:lle kuitenkin onnittelut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lyhyesti: vanha kunnon "ota itseäsi niskasta kiinni, siitä se lähtee" -viesti pähkinänkuoressa.
Entä jos ei ole työpaikkaa eikä parisuhdetta josta lähteä, ei mitään.
Hyvä kuitenkin että sulla menee hienosti. Älä silti yleistä. Mua tollaset viestit - kuten kaikkia vakavasti masentuneita - masentavat ja syyllistävät lisää. Siitä vahvistuu se arvottomuuden tunne, että mitäs sairastat, tee muutos itse!
Eihän asialla ole sun kanssa suoraan tekemistä. Kirjoittaja kertoi omasta elämästään.
Kirjoittakoot sitten omaan päiväkirjaansa. Kaikkien tilanne ei tule koskaan parantumaan, ymmärtäkää edes se.
Juuri näin. Mutta sitä ymmärrystä on turha toivoa.
Itse olen päälle kolmekymppinen, yhden lapsen yh. Elämä alkaa tuntua niin vaikealta että en näe oikein mitään valoa:/ huomaan eläväni enää vain lapseni kautta joka tietenkin on kaikki kaikessa. Jos minulla ei olisi tuota lasta niin en keksi mitään syytä olemassaololleni, vihaan tätä maailmaa ja en näe ylipäänsä mitään järkeä koko elämällä. Surettaa ja pelottaa tulevaisuus todella paljon. Olen aina ollut tämmönen syvissä mietteissä oleva, ainoa varmaan mihin kykenen ehkä vielä, on taide tai kirjottaminen mutta taiteen tekemiseenkään en saa oikein rahaa. Vuosi sitten ero, se oli helpotus, mutta pikkuhiljaa olen mennyt todella alas.. Olen työtön, eikä töitä ole näköpiirissä. Pitäisi lähteä kouluttautumaan, mutta sitäkin ennen on monta mutkaa matkassa. Fyysinen terveys reistailee pahasti. Mutta kaikkein hirvein ja eniten alas vievä voima on tämä loputon rahattomuus, ja päivästä ja kuukaudesta toiseen rahojen epätoivoinen laskeminen ja miettiminen. Olen luopunut omasta elämästäni, en liiku edes etten kuluta muuta kuin vien lasta harrastukseen tai jonnekin, ei ole varaa liikkua. Kukaan ei ikinä arvaisi miten paljon istun neljän seinän sisällä yksin ja mietin että tämä maailma ei voi olla totta. Miksi tämä on niin eriarvoinen paikka.
♡