Voivatko mies ja nainen olla hyviä ystäviä?

Voi tietenkin, kaikissa elämänvaiheissa ja tilanteissa. Mulla ainakin on ja mun miehellä on. Molemmilla ystäviä sinkkuja ja varattuja, joka lähtöön.

Olis outoa jos ei voisi olla.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä pystyy olemaan.

Oma paras ystäväni on mies, on ollut jo nopeasti laskettuna 23 vuotta paras ystäväni.

Molemmat ollaan tahoillamme naimisissa ja molemmilla on lapsia. Koskaan meillä ei keskenämme ole ollut minkäänlaista teerenpeliä, ei ole ollut, eikä tule olemaan. Nuorena reissattiin ja tehtiin yhdessä vaikka mitä hauskan hulluja juttuja, reppureissattiin aasiassa, sekoiltiin festareilla, saunottu yhdessä ja ties vaikka mitä.

Me olemme aina suhtautuneet toisiimme kuin sisarukset, ja sillä tavalla ollaan välillä tapeltukkin ja pidetty mykkäkoulua, ei toki enää tälleen vanhempana samassa mittakaavassa =D Edelleen ollaan monta kertaa viikossa yhteydessä, ja edelleen juorutaan toisillemme kaikki asiat.

Kun minä menin naimisiin tämä miespuolinen ystäväni oli minulle kaasona, ja kun hän meni naimisiin, olin hänen best maninsa. Ja olemme myös kummeja toistemme lapsille.

Ainoa vaan, että moni omia kumppaneitamme lukuunottamatta, ei ihan oikeasti usko ettei meillä oikeasti ollut keskenämme mitään. Emme ole koskaan tunteneet mitään seksuaalista vetoa toisiamme kohtaan. Ajatuskin on suoraan sanoen ällöttävä. =D

Mulla on vähän samanlainen suhde yhden miehen kanssa, ystävystyivät ensin mieheni kanssa, mutta lopulta minä olen ollut enemmän tämän miehen kanssa tekemisissä. Hänen vanhin ystävänsä on nainen, minä tulen siinä hännillä hyvänä kilpailijana. ;) Koskaan ei meillä ole ollut mitään muuta kuin ystävyyttä, eikä tule olemaankaan. Olen läheinen myös hänen vaimonsa kanssa.

Mun lähimmät ystävät ovat kahta lukuunottamatta olleet miehiä ihan teiniajoilta lähtien. 

Eivät voi olla, jossain vaiheessa tunteet tulevat pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Eivät voi olla, jossain vaiheessa tunteet tulevat pintaan.

Joo ja menevät ohi viimeistään parissa vuodessa joten kuka oikeasti välittää. Ihan kuin se olisi joku dramaattinen kohtalon käsi että aivot nyt sattuvat tekemään sitä mitä ihmisaivot tekevät. Oli minullakin ihastus ystävään ja siinä ei oikeastaan mitään pakotettua ydinräjähdystä tapahtunut, sen vaan huomasi väliaikaisesti siinä mitä oman pään sisässä tapahtui mutta en varsinaisesti reagoinut siihen muuten. Nykyisin tuosta tunteesta ei ole mitään jäljellä, ja koko tuon ajan ennen ja jälkeen suhde on muuten ollut täysin sama. Niin että.... Ihminen päättää ihan itse mitä tekee ja kenen kanssa haluaa olla suhteessa ja miten. Jos päätös on ystävyys, se on ystävyys.

Vastaus ap:n kysymykseen on monimutkainen. Lyhyesti sanottuna: kyllä voivat. Monissa tapauksissa ystävyyssuhteeseen voi kuitenkin sisältyä säröjä, jotka rehellinen ja kypsä ihminen pystyy tunnustamaan.

Yksi parhaista ystävistäni on mies, joka oli nuorena rakastunut minuun. Itse en ole koskaan ollut rakastunut häneen, en sinne päinkään. Tapasimme nuorena ollessamme samalla työpaikalla. Sittemmin jätimme molemmat työpaikan ja toinen meistä muutti eri kaupunkiinkin. Ystävyytemme säilyi.

Jo vuosien ajan meille molemmille on ollut selvää, että hänen rakastumisensa jäi nuoruusvuosille.

Olemme ystävinä samalla aaltopituudella ja kiinnostuneita monista samoista asioista. Huumorintajumme on saman kaltaista. Meillä on kaiken kaikkiaan ystävyydelle hyvät perusteet.

En kuitenkaan halua antaa kiiltokuvamaista esitystä ystävyyssuhteestamme. Vaikka n. 90 prosenttisesti  ystävyytemme on hyvää, "tunteellinen ja seksuaalinen valtaepäsymmetria", joka sävytti ystävyys- ja työtoveruussuhteemme alkuvaiheita, on jättänyt jälkensä ystävyyteemme.

Joskus harvoin, kun mies sanoo puhelinkeskustelussa jotain tai kirjoittaa jonkin lauseen sähköpostiviestiinsä, minulle tulee hetken mielijohteesta ajatus, oliko lause epäsuora viittaus siihen, että torjuin hänet kauan sitten.

Tilanne on monimutkainen. En nimittäin ikinä voi saada varmuutta epäilyistäni koskien hänen motiiviaan sanoa edellä mainittuja lauseita. En voi kysyä sitä koskaan, en voi aktivoida epäluottamusta välillämme. En voi 100 prosenttisesti luottaa, että hän ei koe minua sinä naisena, joka joskus torjui hänet. Onko edes mahdollista, että hän ei kokisi minua niin?

Mies on älykäs ja tietoinen epäilyistäni. Tunnen hänet niin hyvin että pystyn sanomaan tämän varmuudella. Emme voi koskaan vapautua tästä ei-tietoisen tason säröstä, vaan minun kysymykseni tulee aina olemaan "tarkoittiko hän viitata tuolla siihen, että torjuin hänet aikoinaan?" ja hänen kysymyksensä tulee aina olemaan "luulikohan hän minun viittaavan siihen, että hän torjui minut aikoinaan?".

Toki epäilys aktivoituu vain harvoissa tilanteissa, n. parissa prosentissa vuorovaikutustilanteita, mutta se kulkee ystävyytemme mukana. :(

Vierailija kirjoitti:

Vastaus ap:n kysymykseen on monimutkainen. Lyhyesti sanottuna: kyllä voivat. Monissa tapauksissa ystävyyssuhteeseen voi kuitenkin sisältyä säröjä, jotka rehellinen ja kypsä ihminen pystyy tunnustamaan.

Yksi parhaista ystävistäni on mies, joka oli nuorena rakastunut minuun. Itse en ole koskaan ollut rakastunut häneen, en sinne päinkään. Tapasimme nuorena ollessamme samalla työpaikalla. Sittemmin jätimme molemmat työpaikan ja toinen meistä muutti eri kaupunkiinkin. Ystävyytemme säilyi.

Jo vuosien ajan meille molemmille on ollut selvää, että hänen rakastumisensa jäi nuoruusvuosille.

Olemme ystävinä samalla aaltopituudella ja kiinnostuneita monista samoista asioista. Huumorintajumme on saman kaltaista. Meillä on kaiken kaikkiaan ystävyydelle hyvät perusteet.

En kuitenkaan halua antaa kiiltokuvamaista esitystä ystävyyssuhteestamme. Vaikka n. 90 prosenttisesti  ystävyytemme on hyvää, "tunteellinen ja seksuaalinen valtaepäsymmetria", joka sävytti ystävyys- ja työtoveruussuhteemme alkuvaiheita, on jättänyt jälkensä ystävyyteemme.

Joskus harvoin, kun mies sanoo puhelinkeskustelussa jotain tai kirjoittaa jonkin lauseen sähköpostiviestiinsä, minulle tulee hetken mielijohteesta ajatus, oliko lause epäsuora viittaus siihen, että torjuin hänet kauan sitten.

Tilanne on monimutkainen. En nimittäin ikinä voi saada varmuutta epäilyistäni koskien hänen motiiviaan sanoa edellä mainittuja lauseita. En voi kysyä sitä koskaan, en voi aktivoida epäluottamusta välillämme. En voi 100 prosenttisesti luottaa, että hän ei koe minua sinä naisena, joka joskus torjui hänet. Onko edes mahdollista, että hän ei kokisi minua niin?

Mies on älykäs ja tietoinen epäilyistäni. Tunnen hänet niin hyvin että pystyn sanomaan tämän varmuudella. Emme voi koskaan vapautua tästä ei-tietoisen tason säröstä, vaan minun kysymykseni tulee aina olemaan "tarkoittiko hän viitata tuolla siihen, että torjuin hänet aikoinaan?" ja hänen kysymyksensä tulee aina olemaan "luulikohan hän minun viittaavan siihen, että hän torjui minut aikoinaan?".

Toki epäilys aktivoituu vain harvoissa tilanteissa, n. parissa prosentissa vuorovaikutustilanteita, mutta se kulkee ystävyytemme mukana. :(

Tämä on minusta koko ketjun paras ja kuvaavin vastaus asiaan tähän asti.

"Eivät voi olla, jossain vaiheessa tunteet tulevat pintaan."

- No itseasiassa minulla on ollut ilo jakaa naispuolisten kavereiiteni ja ystävieni kanssa monen laisia tunteita ja fiiliksiä jo nyt. On asioita, jotka kuuluvat vain ja ainoastaan parisuhteeseen eivätkä kuulu kenellekään muulle. Ei esimerkiksi kummankaan vanhemmille, ystäville tai vaikka lapsille. Sitten minulla on asioita, jotka ovat vain minun ja ystväni välisiä. - Jokainen ystävä on oma yksilönsä. 

Ei ystävyyteen, tai parisuhteeseen minusta kuulu se, että kaikki pitäisi jakaa.

Toiseen täytyy tai minä haluan ainakin luottaa ja uskoa kumppaniini niin paljon, ettei hänen tarvitse raportoida jokaista sanomaansa sanaa tai elettään, mitä on ystänsä kanssa on tehnyt. - Jos sitten jostain syystä alkaa "hälytys kellot" soida, niin sitten odotan, että kertoo. Mutta jatkuva kyttääminen ja utelu mitä tai miten saati mssä ja milloin tekimitäkin saati sanoi ystävälleen olisi jotenkin mnusta vasten mielistä.

Kyse on minusta toisen yksityisyyden kunnioituksesta ja luottamuksesta. Ei parisuhde voi hyvin jos vallalla on jatkuva epäluuloisuus toista, tai hänen tekemisiään kohtaan      

Tarkoitin pitkälti avauksellani tätä säröä mitä viestissä 25. mainittiin, että voiko ystävyyssuhde koskaan kehittyä enää samanlaiseksi lämpimäksi ja tärkeäksi suhteeksi, mitä se oli pari-/tapailusuhteen aikana, ja jos suhteessa ei ole ollut mitään ongelmia. Säilyykö jätetyksi/hylkäämiseksi tulemisen tunne läpi elämän ja pystyykö jättäjä käyttäytymään enää normaalisti ihmisen kanssa, jonka on jättänyt? Itse uskon siihen, että suhteen voi pelastaa ystäväsuhteeksi, jos yhdessä käydään läpi eron syyt, pystytään keskustelemaan normaalisti ja voidaan olla toisille avoimia kuten ennen eron.

-Ap

Youtubessa oli joskus joku video jossa jenkki kyseli ihmisiltä tuota kysymystä ja kaikki naiset sanoivat että voivat olla ystäviä ja kaikki miehet että eivät :Dd naisethan tästä aina eniten toitottaa. Varmasti poikkeuksia mahtuu mukaan, mutta aika harvinaistahan tuo on. Ja nyt puhutaan siis ystävistä joille jaetaan henkkoht asioita ja vietetään aikaa kahdenkesken.

Vierailija kirjoitti:

Joskus harvoin, kun mies sanoo puhelinkeskustelussa jotain tai kirjoittaa jonkin lauseen sähköpostiviestiinsä, minulle tulee hetken mielijohteesta ajatus, oliko lause epäsuora viittaus siihen, että torjuin hänet kauan sitten.

Tilanne on monimutkainen. En nimittäin ikinä voi saada varmuutta epäilyistäni koskien hänen motiiviaan sanoa edellä mainittuja lauseita. En voi kysyä sitä koskaan, en voi aktivoida epäluottamusta välillämme. En voi 100 prosenttisesti luottaa, että hän ei koe minua sinä naisena, joka joskus torjui hänet. Onko edes mahdollista, että hän ei kokisi minua niin?

Mies on älykäs ja tietoinen epäilyistäni. Tunnen hänet niin hyvin että pystyn sanomaan tämän varmuudella. Emme voi koskaan vapautua tästä ei-tietoisen tason säröstä, vaan minun kysymykseni tulee aina olemaan "tarkoittiko hän viitata tuolla siihen, että torjuin hänet aikoinaan?" ja hänen kysymyksensä tulee aina olemaan "luulikohan hän minun viittaavan siihen, että hän torjui minut aikoinaan?".

18 on se joka lopulta tuli torjutuksi seurustelumielessä. En ole koko asiaa ajatellut sen jälkeen kun asian hyväksyin, ei se vaikuta meillä nykyisiin väleihin mitenkään. Mutta me on aina pystytty puhumaan näistäkin keskenämme, varmaan siitä välillä vähän naljaillaankin. Mutta en tullut torjutuksi ystävyydessä, enkä edes "jonkinlaisessa rakkaudessa"... ainoastaan siinä ettemme perustaneet perhettä keskenämme.

Voivat, jos toinen on homo

Naisten denialismi on hellyttävää. Fiksuimmat sentään älyävät sanoa, että arvaavat mitä miehen mielessä liikkuu vaikka eivät halua välittää siitä.

Jätetyksi tulleella ei varmaankaan ole helppoa. Ja kannattaako sen jälkeen enää vaivautuakkaan.

Minulla on useita ystävämiehiä, joiden kanssa en ole koskaan seurustellut tai harrastanut mitään siihen viittaavaa. Pitkäaikaisin ystäväni on mies, hänen kanssaan olemme matkustelleet, saunoneet, nukkuneet samassa sängyssä. Eikä koskaan edes suudelmaa vaihdettu 15 vuoden aikana. Puhun hänelle miesasioistani ja hän minulle naisasioistaan. Olemme molemmat sinkkuja.

Myös toinen erittäin hyvä ystäväni on mies. Hänen kanssaan ystävyyden alkuaika oli hieman vaikeaa, koska hän on naimisissa ja tuli epäilyksiä pettämisestä. Nykyisin olen ystävä myös hänen vaimonsa kanssa, joten ongelmaa ei ole. Yleensä tavataankin kolmestaan. Ollaan tunnettu pian 10 vuotta.

Sen sijaan omien eksieni kanssa en ole ystävä, joskaan en pahin vihamieskään. Aina ystävinä säilymistä on yritetty, mutta se ei vain ole onnistunut. Eroihin on liittynyt niin paljon kaikenlaista loukkaamista sun muuta, että toiseen on vaikea enää luottaa ystävänä. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on useita ystävämiehiä, joiden kanssa en ole koskaan seurustellut tai harrastanut mitään siihen viittaavaa. Pitkäaikaisin ystäväni on mies, hänen kanssaan olemme matkustelleet, saunoneet, nukkuneet samassa sängyssä. Eikä koskaan edes suudelmaa vaihdettu 15 vuoden aikana. Puhun hänelle miesasioistani ja hän minulle naisasioistaan. Olemme molemmat sinkkuja.

Myös toinen erittäin hyvä ystäväni on mies. Hänen kanssaan ystävyyden alkuaika oli hieman vaikeaa, koska hän on naimisissa ja tuli epäilyksiä pettämisestä. Nykyisin olen ystävä myös hänen vaimonsa kanssa, joten ongelmaa ei ole. Yleensä tavataankin kolmestaan. Ollaan tunnettu pian 10 vuotta.

Sen sijaan omien eksieni kanssa en ole ystävä, joskaan en pahin vihamieskään. Aina ystävinä säilymistä on yritetty, mutta se ei vain ole onnistunut. Eroihin on liittynyt niin paljon kaikenlaista loukkaamista sun muuta, että toiseen on vaikea enää luottaa ystävänä. 

Oletko ollut yleisimmin jättäjä vai jätetty eksiesi kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on useita ystävämiehiä, joiden kanssa en ole koskaan seurustellut tai harrastanut mitään siihen viittaavaa. Pitkäaikaisin ystäväni on mies, hänen kanssaan olemme matkustelleet, saunoneet, nukkuneet samassa sängyssä. Eikä koskaan edes suudelmaa vaihdettu 15 vuoden aikana. Puhun hänelle miesasioistani ja hän minulle naisasioistaan. Olemme molemmat sinkkuja.

Myös toinen erittäin hyvä ystäväni on mies. Hänen kanssaan ystävyyden alkuaika oli hieman vaikeaa, koska hän on naimisissa ja tuli epäilyksiä pettämisestä. Nykyisin olen ystävä myös hänen vaimonsa kanssa, joten ongelmaa ei ole. Yleensä tavataankin kolmestaan. Ollaan tunnettu pian 10 vuotta.

Sen sijaan omien eksieni kanssa en ole ystävä, joskaan en pahin vihamieskään. Aina ystävinä säilymistä on yritetty, mutta se ei vain ole onnistunut. Eroihin on liittynyt niin paljon kaikenlaista loukkaamista sun muuta, että toiseen on vaikea enää luottaa ystävänä. 

Oletko ollut yleisimmin jättäjä vai jätetty eksiesi kanssa?

Olen seurustellut kolmessa suhteessa, joissa yhdessä olin jätetty, kahdessa jättäjä. En näe siinä eroa, kummassa tilanteessa olisi omalta kannaltani helpompi säilyttää ystävyys. Ne tilanteet missä olen ollut jättäjä, ovat sisältäneet vähintään yhtä karmeita loukkauksia (ja syitä miksi olen joutunut jättämään toisen) kuin suhde, jossa tulin itse jätetyksi (ja loukatuksi). 

Pahimpien myrskyjen jälkeen on aina oltu sillä linjalla, että pysytään kavereina. Mutta ei se vaan ole toiminut kun toista ei voi sillä tavalla enää arvostaa ja kunnioittaa mitä ystävyys vaatisi.

Mulla toimii vain perhetutut, joita tapaamme perheenä. Kaikki muut ystävyyttä halunneet miehet olisivat halunneet vakavan suhteen. En edes halua ystävyyttä ja asioitten jakamista miesten kanssa. On paljon helpompaa näin.

Vierailija kirjoitti:

Naisten denialismi on hellyttävää. Fiksuimmat sentään älyävät sanoa, että arvaavat mitä miehen mielessä liikkuu vaikka eivät halua välittää siitä.

Ei siihen liity minkään kieltämistä. Jos söisin taikapillerin joka muuttaisi minut lesboksi ja ruumiini reagoisi yhtäkkiä puoleen ystävistäni, olisiko puolet naispuolisista ystävistäni yhtäkkiä ei-ystäviä? No ei. Ei seksuaalinen halu yhtäkkiä muuta ihmisiä ja heidän välistään vuorovaikutusta joksikin muuksi kuin mitä se on. Ystävyyden tunnistaa kyllä täysipäinen ihminen eikä se kutiaako toisen genitaalit jossain yhteydessä määritä asiaa mitenkään. Mitä väliä sillä edes on jos asia ei ole sille jonka alapää on kyseessä mainitsemisen arvoinen eikä hän aja sitä asiaa eteenpäin mitenkään....

Ei koske liikaa, ei kiehnää millään epäilyttävällä tavalla, ei yritä tehdä vaikutusta, on yhtä ääliö kuin muut. Ylipäätään koskee lähinnä vain silloin kun meinaan liukastua tai päätyä pää edellä puuhun. Ei sano että olen unelmanainen joka kerta kun on rakkausongelmia, tai mitään muutakaan imelää ja omituista. Suuttuu joskus, saattaa jopa kadota välillä jos sitä ottaa päähän. Tekee oman mielipiteensä hyvin selväksi ja jos suutun siitä kohtauttaa olkia. Valittaa tekemisistäni ajoittain. Joskus hengaa mieluummin muiden kaverien kanssa. Harrastaa toisinaan kohtuullisessa määrin ärsyttävää narinaa. Lahjoja ja palveluksia tai muuta ylenpalttista ei sada mutta jouluna ja synttärinä muistaa kortilla vähintään. Käyttäytyy samoin kuin muutkin kaverit, juttelee miesasioista mun kanssa kiusaantumatta ja omista naisasioistaan myös jos sitä aihetta edes sivutaan. Enimmäkseen jutut on yhteisestä harrastuksesta. Joten millä ihmeen perusteella se ei ole ystävyys?  Mitä muuta ko. tyyppi kyseisestä suhteesta saa....

Up

Minulla ei ole koskaan ollut miespuolista omaa ystävää, eikä miehelläni naispuolista omaa ystävää. Ja vaikka kuinka mietin laajaa tuttavapiiriäni, niin en kyllä tiedä yhtään naimisissa olevaa, jolla olisi toista sukupuolta oleva ystävä.

Perheystävät ovat asia erikseen.