Vaikea perhetausta ja isänpäivävierailu :(

Ei isänpäivää ole pakko viettää. Meillä ihan normipäivä. 

Juhlapäivät on vaikeita muutenkin, saati sitten isänpäivä. Itse istun täällä soittolakossa, en aio ottaa yhteyttä ja koen siitä syyllisyyttä. Kuitenkin mieluummin viestin näin kuin valehtelemalla. Saatan hävetä jälkikäteen, isä ei välttämättä elä enää monta isänpäivää. Mutta en vain osaa toimia toisinkaan, kun toinen sivuuttaa kaikkien kehotukset pyytää anteeksi tyttäreltä.

Tää on monelle meistä liiankin tuttua ja vaikea aihe puitavaksi. Aina ne muistot nousee pintaan, vaikka vanhemmat olis selvinpäin vierailun ajan. Kotimatkalla valtaa alakulo ja suru. Juttele miehellesi, kyllä se ymmärtää.

Mmm. Tajusin tänään, että jos vanhempani olisivat eronneet, en varmaan tapaisi isääni. Ei mulla olisi mitään tarvetta tai motivaatiota asettaa itseäni taas siihen haavoittuvaan asemaan jossa on huomattava pilkatuksi ja väheksytyksi tulemisen riski. Toistaiseksi otan sen riskin kerta toisensa jälkeen koska haluan tavata äitiäni ja viettää esim. joulua myös veljen perhettä tavaten. Mut tämän viikonlopun jälkeen tuntuu taas että onko se sen arvoista.

Sen verran on edetty, että kun itsellä oli hankala tilanne lapsen kanssa ja isä tuli siihen vitsailemaan mun kustannuksella, nii uskalsin jopa sanoa (!!!) että ei nyt, nyt mulla ei ole hauskaa. Mitä sain vastaukseksi? En "sori", en vaikka ärtynyttä mulkaisua, vaan väheksyvää naurua.

Mun isä ei ole alkoholisti, mutta ei olla oltu yhteyksissä vuosiin. Joskus jossain sukujuhlissa tavataan, vaihdetaan pari peruskohteliasta sanaa, siinä kaikki. Häntä ei vaan kiinnosta lastensa elämä. Tuntuisi todella oudolta mennä käymään isänpäivänä, tai edes soittaa, ei minulla mitään asiaa hänelle ole. Harmillista että asia on näin, mutta minulle tämä päivä on samanlainen sunnuntai kuin muutkin. Muut ihmiset tätä voivottelevat ja kauhistelevat, itse en asian takia enää itkeskele. Mulla meni liian monta vuotta hukkaan sitä harmitellessa enkä halua velloa asiassa enää, joten olen joutunut siirtymään elämässä eteenpäin. Joskus mietin millaista olisi jos olisi isä jolta kysyä neuvoa tms. mutta kun en tiedä mistä olen jäänyt paitsi niin ei niin harmitakaan.

Minä pistin välit poikki omiin vanhempiini jo yli vuosikymmen sitten. Päivääkään en ole katunut, sinne jäi ahdistukset ja muu paska. En ole myöskään tekemisissä enää siskonikaan kanssa, joka ei millään pysty hyväksymään ratkaisuani, ja sitä mäkätystä ja suoraa vittuilua kuuntelin viime vuoteen asti,  en vaan yksinkertaisesti enää.

Sinällään ristiriitaista oli kuunnella tuon siskon mäkätystä ja arvostelua, kun seuraava asia hänen listallaan joka kerta olikin sitten valittaa, kuinka kamalia, ilkeitä ja inhottavia ihmisiä vanhempamme ovat, ja kuinka hän ei enää jaksaisi sitä arvostelua ja vähättelyä ja ainaista riidanhaastamista heidän puoleltaan... Mutta tietenkin jos minä satuin muistelemaan jotain itselleni hyvin kipeää asiaa, niin vastaus oli aina valmiina, "anna olla, ei kannata niin vakavasti ottaa, ei ne varmaan sitä tarkoittanut, sun on helpompi olla kun annat anteeks"  Eli toisin sanoen, häneen saa sattua, mutta minuun ei.

Nyt on paljon parempi olla. Vaikka kyllä pakko myöntää että ainakun joku noista yrittää lähestyä niillä haukkumisviesteillä, olen ahdistunut koko viikon. Jos he haluavat kerta välit kuntoon, niin musta on aika outoa että se tehdään sitten kirjeiden muodossa, jossa nimenomaan käytetään hyvin loukkaavaa kieltä, ja luetellaan pitkä lista vikojani...

En vastaa näihin koskaan mitään, koska se on nähty, ettei siitä saa aikaiseksi kuin lihavamman riidan. Eli jos teet jotain --> iso riita, jos et tee mitään --> silti iso riita.

Olen nyt 42 vuotias, ja odotan sitä päivää kun saan olla lopullisesti rauhassa.

Ap täällä, kiitos ihmiset. :) 3, just tuo kotimatkan alakulo, kyyneleet valuu ja mies kyselee vieressä että eikö se mennyt ihan hyvin. No, tänään meni, mutta pidemmän ajan keskiarvosta en ole niinkään varma. Tsemppiä kaikille samoissa tunteissa velloville. 4, tuli mieleen että olisikohan se sun isän väheksyvä nauru ollut ainakin osittain nolostunutta naurua. Mun isällä ainakin tuntuu olevan sitä että kun ei osaa eikä pysty toimimaan sosiaalisesti fiksusti ja jotenkin tajuaa sen itsekin, niin häpeää ja on sitten vielä kömpelömpi. :( mutta mun isäkin osaa olla parhaimmillaan myös todella kiva ja fiksu.

Tässä on kohtalontoveri. Ei tosin alkoholisteja mutta kuitenkin. Isän- ja äitienpäivät on aina aika kurjia päiviä itselle. Tsemppiä kuitenkin sulle!

Minullakin on alkoholisti-isä, joka ei yli 20 vuoteen ole muistanut syntymäpäivääni mitenkään. Olisin onnellinen pelkästä tekstarista. Silti vielä onnittelen tekstarilla isääni isänpäivänä joka vuosi, vaikkemme juurikaan näe. Muuten tuntisin syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä, kiitos ihmiset. :) 3, just tuo kotimatkan alakulo, kyyneleet valuu ja mies kyselee vieressä että eikö se mennyt ihan hyvin. No, tänään meni, mutta pidemmän ajan keskiarvosta en ole niinkään varma. Tsemppiä kaikille samoissa tunteissa velloville. 4, tuli mieleen että olisikohan se sun isän väheksyvä nauru ollut ainakin osittain nolostunutta naurua. Mun isällä ainakin tuntuu olevan sitä että kun ei osaa eikä pysty toimimaan sosiaalisesti fiksusti ja jotenkin tajuaa sen itsekin, niin häpeää ja on sitten vielä kömpelömpi. :( mutta mun isäkin osaa olla parhaimmillaan myös todella kiva ja fiksu.

Alkoholisteilla on aina kahdet kasvot. Selvänä ne on fiksuja, ihania ja rakastettavia. Humalassa ollessaan heille kasvaa pirunsarvet päähän. Puhu miehelles kaikki lapsuuden traumat, älä sulje niitä sisääsi äläkä ainakaan tunne häpeää. Halaukset. T:3

Minulla myös on alkoholisti-isä. Lähes kaikki seurustelukumppanit, joita minulla on ollut, ovat painostaneet minua soittamaan isälle isänpäivänä: "Se on kuitenkin sun isä."

Sellainen, joka ei ole elänyt päihdehelvetissä lapsuuttaan, ei voi ymmärtää, miten kipeä asia on. Yritin vuosia pitää yllä jonkinlaista isäsuhdetta, mutta kun ei koskaan tiennyt, missä kunnossa toinen on, kun menee kylään tai vastaa puhelimeen, lopetin. Kun on löytänyt isänsä oksennuslammikon keskeltä juopporemmin majaillessa tämän asunnossa, yrittänyt vaihtaa puhelimessa kuulumisia sössöttävän ja sopertavan, seuraavana päivänä koko puhelun unohtaneen isän kanssa riittävän monta kertaa, ei jaksa enää yrittää.

Olen päässyt asian yli. Asutaan samalla paikkakunnalla edelleen. Tänään kävin päiväkahviaikaan, mutta siellä nukkui sekä isä että äiti, kaljatölkkejä oli pöydällä. En herättänyt. Jätin leipomani sienipiirakan (iskän herkkua) jääkaappiin ja kirrjoitin pöydälle lapun, että hyvää isänpäivää.

Ei tuntunut oikeastaan missään. Aikani olen itkenyt ja raivonnut, nyt vaan totean, että nuo nyt on mitä on, minkä minä sille voin. Käyn taas toisenä päivänä, ja tulevat nuo sitten käymään meillä, kunhan siitä selviävät. Ilahtuvat varmasti piirakasta.

Kuitenkin vanhempasi ilmeisesti yrittävät korjata välejä ja isäsi on selvinpäin isänpäivänä nykyään. En vietä merkkipäiviä kuten isänpäivää tai joulua, vanhempani ovat kuolleet.

Mun isä oli alkoholisti,meillä oli silti läheiset välit hänen kuolemaansa asti,kävin hänen tukihenkilönä juttelemassa moneen otteeseen hänen lapsuudestaan josta ei koskaan päässyt yli.isänä oli ihana ja maailman paras pappa.omien lasten nähden en lle ikinä,eikä miehenikään käyttänyt alkoholia.molemmat koettiin sen takia turvattomuutta lapsuudessa ja on tunnettu ylpeyttä että toimimme itse toisin.alkoholistilla on usein joku trauma mitä ei osaa käsitellä ja tunteita ja ahdistusta paetaan alkoholiin,mikä on loputon oravanpyörä.itse annoin isälle alkoholismin anteeksi jo hänen eläessään ,nyt jäljellä muistot hyvistä hetkistä.

ja mä kaipaan isääni, alkkista, hän ei ik,inä vastaa mun kirjeisiin tai viesteihin...

Vierailija kirjoitti:

Minä pistin välit poikki omiin vanhempiini jo yli vuosikymmen sitten. Päivääkään en ole katunut, sinne jäi ahdistukset ja muu paska. En ole myöskään tekemisissä enää siskonikaan kanssa, joka ei millään pysty hyväksymään ratkaisuani, ja sitä mäkätystä ja suoraa vittuilua kuuntelin viime vuoteen asti,  en vaan yksinkertaisesti enää.

Sinällään ristiriitaista oli kuunnella tuon siskon mäkätystä ja arvostelua, kun seuraava asia hänen listallaan joka kerta olikin sitten valittaa, kuinka kamalia, ilkeitä ja inhottavia ihmisiä vanhempamme ovat, ja kuinka hän ei enää jaksaisi sitä arvostelua ja vähättelyä ja ainaista riidanhaastamista heidän puoleltaan... Mutta tietenkin jos minä satuin muistelemaan jotain itselleni hyvin kipeää asiaa, niin vastaus oli aina valmiina, "anna olla, ei kannata niin vakavasti ottaa, ei ne varmaan sitä tarkoittanut, sun on helpompi olla kun annat anteeks"  Eli toisin sanoen, häneen saa sattua, mutta minuun ei.

Nyt on paljon parempi olla. Vaikka kyllä pakko myöntää että ainakun joku noista yrittää lähestyä niillä haukkumisviesteillä, olen ahdistunut koko viikon. Jos he haluavat kerta välit kuntoon, niin musta on aika outoa että se tehdään sitten kirjeiden muodossa, jossa nimenomaan käytetään hyvin loukkaavaa kieltä, ja luetellaan pitkä lista vikojani...

En vastaa näihin koskaan mitään, koska se on nähty, ettei siitä saa aikaiseksi kuin lihavamman riidan. Eli jos teet jotain --> iso riita, jos et tee mitään --> silti iso riita.

Olen nyt 42 vuotias, ja odotan sitä päivää kun saan olla lopullisesti rauhassa.

Olen nyt 48-vuotias ja ollut vuoden rauhassa. Jännä, että joku koukku sisältäni vaan irtosi. Kertaheitolla ja lopullisesti. Tiesin heti, että olen vapaa ja niin olen ollutkin. Mitkään manipulointi- ja kontrollointiyritykset eivät enää ota tulta alleen, ne eivät vaan herätä enää mitään tunteita. Minua ei enää satuta se, ettei minua lapsena eikä myöhemminkään rakastettu. Tottakai se on surullista, mutta siinä kaikki. Varmaan se oli lopullinen sisäinen lähtö lapsuudenkodista - ei syyllisyyttä, ei muuta kuin vapaus.

Täälläkin yksi alkoholisti-isän lapsi, joka kuuliaisesti käy isää tapaamassa ja soittelee, vaikkei mulla ole hänelle mitään sanottavaa eikä oikein tunnesidettäkään. Isäni on jo vanha ja monella tapaa sairas ja entistäkin itsekeskeisempi. Lapsuuden ikävät muistot tulevat pintaan kun tapaamme. Helpompaa olisi olla käymättä, en tiedä miksi käyn. Velvollisuudentunnosta?

Itsellä ei alkkistaustaa mutta todella vaikealuonteiset vanhemmat. Viimeksikin kun nähtiin lähdin itkien (en ikinä muiden nähden itke). Sisarukseni ei ole ollenkaan tekemisissä ja ymmärrän sen täysin. Itse olen vaikka en todellakaan tunne syyllisyyttä tunteistani. Olen kai vain niin alistettu. Olen monta kertaa  luvannut jumalalle että koko perintö menee hyväntekeväisyyteen jos vapaudun niistä. Aina olen antanut deadlinen esimerkiksi 18-vuotissyntymäpäiväni, mutta ei nyt enää antaisi kun omakin elämä on ohi ja mahdollisen perinnön säästän eläkettä varten. Samaistun vahvasti tuohon että olisi kiva jos voisi keskustella kuten aikuiselle ja nuorempana saada ohjausta päätöksiin. En ole älykäs mutta joskus tulee vastaan tilanteita että joutuu tekemisiin selkeästi alemman äo:n omaavan ihmisen kanssa ja se nostaa minussa jotenkin vihaisuuden tunteita. En tietenkään näitä näytä jos vaikka töissä on opiskelija (ne vihaisuutta aiheuttaneet jättivät ihan perus ammattitason tutkinnot kesken huom.), ja luulen että perhetaustani vaikuttaa sietokykyyni.