Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä tehdä kun elämänilo on kateissa?
12.11.2016 |
Oon havahtunut syksyn aikana siihen, että elämä tuntuu niin tasaisen harmaalta ja tylsältä eikä tulevaisuudessakaan näy valoa.
Olen vuosia elänyt "sitten kun" elämää, mutta tänä vuonna olen tajunnut että se "sitten kun" ei vaan tule toteutumaan minun kohdalla ikinä. Kaikki jatkuu vaan pääosin ihan samana mitättömänä harmaana kuin mitä se on aina ollut, turha edes toivoa mitään tapahtuvaksi kun niin ei kuitenkaan tule käymään.
En oikeastaan tunne enää edes yhtään mitään, tai väärä sanoa etten tuntisi mitään, mutta en tunne iloa, en jaksa kiinnostua asioista ja ne jutut mitkä on joskus tuonut iloa, ei enää tunnu miltään. Monesti mietin miksi teen jotain, kun en aidosti saa siitä enää mielihyvää. Välillä saatan nauraa muiden mukana joillekin jutuille, mutta samalla mietin että mitä hittoa mä nauran kun asia ei ole tuntunut mulla missään ja sitten vain teeskentelen että kyllä kyllä oli hauska juttu.
Päivät menevät siinä että en jaksa tehdä mitään, hirveän korkea kynnys tehdä mitään kun kaikki tuntuu niin turhalta ja yhdentekevältä. Ei tulisi mieleenkään lähteä töiden jälkeen vaikka kaverin kanssa leffaan, syömään tms kun se kaikki tuntuu vaativan niin paljon ponnisteluja. Töissä sentään käyn 5pvää viikossa. Mutta sekin on sellaista että lasken vaan tunteja koska pääsen pois ja koska on viikonloppu jotta voin olla rauhassa. Odotan 5 päivää viikonloppua, jolloin en tee kuitenkaan yhtään mitään ja ne menee ohi hujauksessa ja pian onkin taas maanantai aamu, jota alan ehkä jollain tavalla "pelkäämään" jo lauantai-iltapäivällä.
Työssä itsessään ei siis ole mitään pelättävää, mutta välillä mietin miksi ihmeessä edes menen sinne jos siitä tulee vaan paha olo. Se paha olo tulee lähinnä siitä kun elämä on niin samaa päivästä toiseen, näen työn ikuisena oravanpyöränä joka vaan rullaa päivästä toiseen..
Haaveilen siitä että voisi vaan jäädä kotiin nukkumaan, mutta toisaalta ahdistaa ajatuskin jos oisin työtön tms, että ei tavallaan kuuluisi mihinkään sillä tiedän että kuolisin tylsyyteen jos olisin 24/7 vaan kotona. Ja samalla kun harmittaa töihin lähtö, muistutan itseäni että mitä ihmettä tekisin kotonakaan. Mutta kaikki tuntuisi jotenkin helpommalta kun ei olisi pakko mennä mihinkään.
Tämä saattaa kuulostaa ihan typerältä, mutta toisinaan haavelen salaa suojatiellä että joku auto vaan tulisi ja ajaisi päälleni, mutta en halua missään nimessä kuolla siihen, eikä minulla ole muita itsetuhoisia ajatuksia. Ehkä tuossakin ajatuksena on se että sitten ei olisi hetkeen pakko mennä mihinkään kun satuttaisin itseni.
Mulla on ollut haaveita ja toiveita ja olen uskonut tulevaan, mutta nyt tuntuu että tästä voisi hyvin pyyhkiä vaikka 5 vuotta pois, mikään unelma tai usko paremmasta huomisesta ei ole käynyt toteen tänä aikana. Jotain pientä asioiden edistymistä ehkä on tapahtunut, mutta silti tuntuu että en vaan tule saavuttamaan maalia ikinä.
Kun katson taaksepäin mietin aina että huh onneksi en ole enää siellä, mutta kun yritän katsoa eteenpäin, en näe mitään. Siellä ei ole mitään. Vuodet vaan kuluu mutta mikään ei muutu. Edessä näkyy vaan päämäärätöntä, ikuista harmautta.
En ole onnistunut saamaan unelmieni työtä, en turvattua toimeentuloa, en unelmien kotia, enkä puolisoa ja mahdollisesti lapsia, mitkä nyt on ihan normaaleita saavutettavissa olevia asioita suurimmalle osalle. En vain löydä mitään keinoa millä nämä voisin vielä saavuttaa, yrittänyt olen kyllä.
Miten saisin elämänilon takaisin, että kokisin taas iloa, jaksaisin kiinnostua asioista ja elämä ylipäätänsä tuntuisi joltain?
Kommentit (58)
Miksi jotkut nostaa näitä vanhoja ketjuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just siksi, kun aihe ei vanhene. Lopetetaan tähän, jos elämän ilo palannut.
Eipä se elämä helppoa ole, itekki kaipais parisuhdetta mutta ei vain löydy mistään ja vaikeeta on. Pitäisi käydä usein baareiski ja ei aina huvita, sitte deittailu on mitä on, sitä masentuu kun arki on sitä samaa aina ja mitään uutta ei tapahdu.
Terapiaa ja lääkkeitä on ihan hyvä kokeilla, koska ne auttaa monia. Itselläni terapia kyllä tuhosi uskon mihinkään ulkopuoliseen apuun ja masennus meni todella pahaksi. Lääkkeistä en osaa edes sanoa auttoiko. Paria eri merkkiä söin kai noin vuoden kumpaakin ja lopetin kun ajattelin ettei ne mulle toimi ja oli sivuoireitakin. Terapiasta on varmaan ainakin pari vuotta aikaa ja lääkeistä myös. Tällä hetkelläkään ei ole minkäänlaista elämäniloa. On mulla ihanat lapset onneksi, jotka auttaa jaksamaan.
Terapia oli kyllä tosi iso virhe, olisi pitänyt osata lopettaa se heti alkuunsa. Terapeutti siis oli ammattitaidoton kusipää.
Vähän samaa täälläkin.
Asiat ovat hyvin, mutta mikään ei oikein tunnu miltään.
Olen yrittänyt löytää ja kokeilla erilaisia harrastuksia, tutustua uusiin ihmisiin, liikkua, kehittää itseä jne. Aluksi saatan alkaa harrastamaan jotakin, mutta jossain vaiheessa tulee tunne ettei siinä ole mitään järkeä ja homma tyssää.
Tuntuu kuin olisi kokenut ja nähnyt kaiken, vaikka onkin vielä nuori.
En koe, että olisin masentunutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama fiilis. Olen kylläkin unelma työssäni ja talousasiat ovat ihan hyvin mutta ei ole miestä eikä lapsia. Ei ole rakkautta elämässä. Siksi kaikki on ihan merkityksetöntä. Ei ole hyvä olla yksin. Enää en osaa edes flirttailla miehille. Itsetunto on mennyt.
Niin tutun kuuloista, periaatteessa asiat hyvin, mutta mikään ei ole tuntunut miltään sen jälkeen kun lapset muuttivat aikuistuttuaan kotoa muutama vuosi sitten. Mikään ruoka ei maistu, mitään ei tee mieli.
Työpsykologilla olen käynyt muutaman kerran, eipä siitä ole ollut mitään oikeaa apua. En tiedä, mitä oikein tarvitsisin. Nyt huomaan, että myös maamme itärajan tilannekin ahdistaa, muiden maailman murheiden lisäksi. Ei todellakaan ole kivaa vanheta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoititpa hyvin ja ihan samat on fiilikset mullakin. Bonarina itselläni on vielä se, ettei töitä ole kuin pätkissä ja olen käytännössä yksin aina vapaa-ajalla eli kaikki tekeminenkin on tehtävä yksin eikä juttuseuraakaan ole. Siksi kai sitä täällä palstallakin on että edes jotenkin olisi kontaktia muihin ihmisiin.
Alan olla aivan loppu eikä nämä uutiset parin viime viikon ajalta ainakaan ole elämäiloa kasvattaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eipä se elämä helppoa ole, itekki kaipais parisuhdetta mutta ei vain löydy mistään ja vaikeeta on. Pitäisi käydä usein baareiski ja ei aina huvita, sitte deittailu on mitä on, sitä masentuu kun arki on sitä samaa aina ja mitään uutta ei tapahdu.
Siinä baareilussakin on se, että aikaa aikaansa kutakin. Toisaaltahan sitä nimenomaan kehotetaankin sinkkua olemaan oma itsensä, tekemään niitä asioita joista tykkää ja jotka itselle tuntuu oikeilta niin samalla tavallahan sitä parisuhteessa eläessäkin viihtyisi vapaa-ajalla kotona eikä baareissa.
Ja tuo deittailu, voi huoh! Työlästä joka ei anna mitään, kun tosi moni tuntuu feikkaavan ihan toisenlaista mitä oikeasti on. Lisänä vielä se, että tosi moni mies tuntuu olevan lähinnä seksiä vailla ja se mahdollinen parisuhde olisikin vaan pakollinen paha.
Vierailija kirjoitti:
Vähän samaa täälläkin.
Asiat ovat hyvin, mutta mikään ei oikein tunnu miltään.
Olen yrittänyt löytää ja kokeilla erilaisia harrastuksia, tutustua uusiin ihmisiin, liikkua, kehittää itseä jne. Aluksi saatan alkaa harrastamaan jotakin, mutta jossain vaiheessa tulee tunne ettei siinä ole mitään järkeä ja homma tyssää.
Tuntuu kuin olisi kokenut ja nähnyt kaiken, vaikka onkin vielä nuori.
En koe, että olisin masentunutkaan.
Sama. Aikansa sitä jaksaa aina tsempata ja olla innostunut, mutta sitten motivaatio vaan katoaa kun mikään ei ikinä muutu eikä elämä etene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesuksen seuraajilla sentään on tulevaisuus ja toivo vaikka tässä maailmassa ollaankin ahtaalla (niinkuin kuuluukin). Minun elämällä on merkitys ja tarkoitus, minulla on tulevaisuus ja se on ihan mahtavaa. Tämä maailma ja täällä onnen jahtaaminen on niin surkeaa katsottavaa, mutta muistan kyllä itsekin nuo ajatukset. Tuntuu ihan käsittämättömältä että ihmiset torjuvat Jeesuksen täysin kun kaikille olisi tarjolla se ilo ja riemu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun ihmiset ymmärtäisi miten hyvää aikaa nyt vielä eletään verrattuna tulevaan. Suomi on mennyt alamäkeä ja menee edelleen, mutta silti nyt on paremmin kuin tulevaisuudessa. Joten olkaa tyytyväisiä. Hyvää mieltä tulee pienistä asioista ja toisten auttamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Olen tehnyt muutoksia elämässä. Vaihtanut työtä, hakenut tasapainoa yleensäkin elämään mutta iloa en löydä. Korona heilautti mun elämää ja en tahdo päässä kiinni siihen enään.
Mä olen myös tehnyt muutoksia ja yritin löytää elämääni sisältöä ja hyvinvointia esim elämäntapoja korjaamalla, mutta jotenkin perusarki vie niin multa voimat ettei sitten enää ole energiaa mihinkään isompiin muutoksiin elämässä. Ja nämä pienemmät ei oikein riitä eikä ole avuksi. Sitä kun ei voi ihan vaan lyödä hanskoja tiskiinkään vaan tiettyjen asioiden pitää rullata (etenkin kun on sinkku ja yksinäinen eli itse vastuussa ihan kaikesta) ja sitten sitä onkin ihan loppu, koska työpaikasta/ammatinvalinnasta (tai enemmänkin ammattiin ajautumisesta) lähtien kaikki on itselle epäsopivaa.
Sitä taisin vaan sietää kaikkea väärää ja epäsopivaa ihan liian kauan ja tsemppasin, että kyllä tämä tästä vielä hyväksi muuttuu eikä elämän kuulukaan olla mitään ruusuilla tanssimista. Nyt sitten olen ollut aivan liian kauan jumissa tässä elämässä joka ei tunnu oikealta ettei enää ole voimia (eikä oikein enää kiinnostustakaan) mihinkään vaan sitä vaan tekee sen mikä on pakko ja muun ajan tuijottaa seinää tai tätä ruutua.
Koko ajan on vaan voimakkaammin sellainen tunne, että haluaisi olla ihan rauhassa. Ettei olisi enää minkäänlaista kontaktia keneenkään vaan saisi olla sitten oikeasti erakkona jossain korvessa eikä tällaisessa limbossa jossa ihmisistä saa käytännössä kokea vain huonot puolet ja haitat eikä vastapainona ole ikinä mitään mukavaa yhdessäoloa tuttujen ja oman perheen kanssa.
Tuttua tuo, että elämä on lähtenyt menemään ihan kuin väärillä jengoilla ties jo koska ja sitten kaikki se vähäkin mitä on rakentanut ja saanut aikaan on todellisuudessa ihan väärää itselle. Elämä on tuntunut raskaalta ja oudon hankalalta niin kauan kuin muistan ja nyt vasta ymmärtää, että kenties sen on ollutkin tarkoitus kertoa, että nyt menet väärään suuntaan koska kaikki on pelkkää työlästä tahkoamista. Tyhmänä sen vaan ignoorasi ja toisaalta vaan tsemppasi lisää. Ja syyllisti itseään kun kaikki normaalikin on niin hankalaa.
Ja kun sen vähänkin eteen on joutunut ponnistelemaan eikä sekään ole ilmaiseksi tullut niin sitten tuntuu väärältä sekin, että sitä ei osaa arvostaa eikä mikään teekään elämästä yhtään parempaa. Ihan sellaista hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa joka sitten vaan sitoo tiukemmin kaikkeen sellaiseen väärään mitä ei elämäänsä oikeasti tahtoisi kuuluvan. Silti sekin tuntuu väärältä, että löisi vaan läskiksi tai aloittaisi ihan nollasta jossain muualla.
Monesti sitä kyllä miettii mitä kaikkea sitä olisikaan voinut saavuttaa jos olisi voinut rakentaa oikeasti omannäköistä elämää eikä olisi sinnikkäästi yrittänyt sopeutua itselle vääränlaiseen elämään ja saada sitä tuntumaan omanlaiselta. Lopulta sitten uupuikin aivan kaikkeen eikä toisaalta mikään enää tunnukaan miltään.
Vierailija kirjoitti:
Lapset, se aika menijp ja nyt en enään tekisi, jos olisi vielä mahdollista. Ja kissankin jättäisin ottamatta.
Sama. Surin kyllä lapsettomaksi jäämistä hurjasti, mutta nyt jo jonkin aikaa se on tuntunutkin siunaukselta että niin kävi. Silti se harmittaa, että elämä meni kuten meni ja nyt kun maailma vaikuttaa tulleen aivan hulluksi niin eipä sitä enää mitään hyvää kannata oikein odottaa tapahtuvaksikaan.
Lisäksi aika kuluu hurjaa vauhtia näin keski-iässä ja ihan käsittämätöntä että koronapandemian alustakin on jo pian 4 vuotta. Pikkuhiljaa sitten alkaa tulla jo ikään liittyviä terveysmurheita ja kolotuksia jotka ei nyt varsinaisesti elämäniloa ainakaan lisää. Eikä varsinkaan jos yhtään miettii millaista helwettiä tämä elämä tuleekaan olemaan jos eläkeikään elää. Mitäs sitten kun ei enää pärjääkään yksin? Kammoksuttaa ajatuskin jostain hoivakotiasumisesta jossa ei ole omaa rauhaa ja sitten pitäisi sopeutua johonkin kimppa-asumiseen vaikka muuten on joutunut olemaan aina yksin. Aivan nurinkurista.
Vierailija kirjoitti:
Lohduttavaa että en ole ainut joka tuntee näitä fiiliksiä, vaikka eihän tällaisia fiiliksiä toivoisi kenellekään.
Ehkä tämä on masennusta.. Mutta tätä tämä on ollut jo ainakin 5 vuotta, nyt vaan tänä vuonna entistä voimakkaampana. Sitä ennenkään ei elämässä oo mitään suuria iloja ollut, mutta silloin vielä uskoi huomiseen. Uskoin siihen että vielä jonain päivänä se elämä alkaa ja luulin että minullakin on mahdollisuus saavuttaa ne asiat elämässä mistä olen unelmoinut, silloin elämässä oli jotain mitä odottaa.
Enää ei ole.En vain osaa kuvitella itseäni johonkin terapiaan, en edes tiedä miten sinne pääsisin ja otettaisiinko tilanteeni tosissaan.
Läheisille kun olen yrittänyt jotain aiheesta sanoa, on ajatukseni ignoorattu ja puheenaihetta vaihdettu nopeasti, niinpä en viitsi heille tästä mitään sanoakaan.. Miten minä nyt masentunut voisin olla he kai ajattelevat kun päälisin puolin kaikki on taval
Noooo, harvalla perheellisellä on varaa tai edes mahdollisuutta matkustaa monta kertaa vuodessa, edes vuosittain. Kotiin hankitaan kerran kalusteet ja sitä sisustamista harrastetaan vaan joissain instakodeissa. Elämä on hektistä ja vanhempien harrastus on tyyliin lenkillä käyntiä, koska aikaa tai rahaa ei sen kummempi ole. Sulla on nyt tämän perhehaaveen kohdalla ainakin hieman kiiltokuvamainen mielikuva. Et kerro minkä ikäinen olet, mutta kumppanin löytämiseen ei ole ikärajaa, lasten saantiin valitettavasti on.
Ap:n olotilalle on nimikin: anhedonia
Alue: Aihe vapaa
Lapset, se aika menijp ja nyt en enään tekisi, jos olisi vielä mahdollista. Ja kissankin jättäisin ottamatta.