Onko ok olla loppuikänsä tällainen juntti?

Olen perheellinen kolmekymppinen nainen. Olen laitoshuoltaja.

Asuntovelka on parin vuoden sisällä maksettu ja lapset alkavat olla isoja koululaisia jo. Miehellä on töitä, ihan perusduunari hänkin.

Elämä on oikeastaan aika onnellista, koti ei ole kummoinen ja auto on vanha, mutta voimme ostaa hyvää ruokaa kaupasta ja rahaa riittää elokuvissa käymiseen yms. ihan tavalliseen *kivaan*. :) Olen (ainakin toistaiseksi) hyvässä kunnossa ja nuorekas, työt eivät jatkuvasti stressaa. Välillä toki on todella kiire töissä jne., mutta mikään valtava vastuu ei paina.

No, mutta toisaalta olen aina pitänyt itseäni ihan fiksuna tyyppinä, voisin hyvin tehdä jotain merkittävämpää työtä, jotain oikeasti arvostettua. Tunnen itseni välillä ihan pohjasakaksi kun teen työtäni. Voisin vielä hakea yliopistoon ja kouluttautua, olisi enemmän rahaa ja hieno talo.

Mutta toisaalta parin vuoden päästä rahaa jäisi enemmän käteen ja voisimme perheen kanssa nauttia vain elämästä! Käydä matkoilla ja syödä ravintoloissa ja kaikkea. Tämä taas on haave vain jos alan opiskella, avoin yliopistokaan ei olisi helposti toteutettavissa joten olisin ihan kokopäiväisesti opiskelijana ja ehkä tekisin siinä sivussa siivoustyötä. Eli kova työ sen eteen että saisi enemmän kunniaa ja arvostusta - vaikka nytkin on tuhansia korkeakoulutettuja työttömiä??

Olen kieltämättä laiska ihminen eli siinä mielessä en arvostusta juuri kaipaa, mutta Tottakai sitä tässä iässä alkaa miettiä jatkuuko elämä näin ja jos jatkuu niin kaduttaako myöhemmin.

Onko ok olla ihan tavallinen juntti, joka tykkää käydä lauantaisin saunassa, käyttää kesät feikkikrokseja ja pääsee Helsinkiin kerran viidessä vuodessa? Katselee Frendien uusintoja ja käy ravintolassa lähinnä Ruotsin risteilyllä?
Siivoaa työkseen?