Oliko sinulla onnellinen lapsuus vai onneton? Millainen persoonallisuus sinulla on nyt aikuisena?

Hiukan onneton lapsuus. Ei kuitenkaan ehkä pahimmasta päästä, mutta tunnekylmä ja tunteet piti pitää sisällään. Olen ehkä tuolta väliltä, ajoittain masennukseen taipuvainen, mutta sitten sisuunnun ja tsemppaan aktiivisempaan elämään. Olen opiskellut ja Käyn oman alan töissä. Näytän ulospäin, että mulla olis hyvä itsetunto, vaikka oikeesti se on aika huono. Haluan olla rempseä, pärjäävä ja oman arvon tunteva, jota ei kiinnosta muiden mielipiteet. Oikeesti pelkään koko ajan, että kun ihmiset tutustuu muhun paremmin niin ne tajuaa kuinka tyhmä ja ällöttävä mä oon.

Masennukseen sairastuminen on monista eri tekijöistä kiinni. Onneton lapsuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että sairastuu masennukseen tai että tulee jotenkin immuuniksi masennukselle. Geenit voivat altistaa sairastumiselle tai toisaalta myös suojata siltä. Elämässä on myös voinut olla muita masennukselta suojaavia tekijöitä, vaikka lapsuudenkodissa olisikin ollut ongelmia, esim. hoivaavat isovanhemmat tai hyvät kaverisuhteet. Onnettoman lapsuuden haavat voivat myös parantua aikuisempana, jos henkilö löytää itselleen terveitä ihmissuhteita. Toisaalta taas onnellisen lapsuuden saanut voi sairastua masennukseen myöhempien elämäntilanteidensa vuoksi. Voi esim. olla hankalia ihmissuhteita, eroja tai muita pettymyksiä elämässä, läheisten menehtymistä tms.

Onneton lapsuus. Olen kärsinyt masennuksesta pitkään mutta olen selviytyjä. Jo yläasteiässä päätin että selviän ja minusta tulee parempaa kuin juopot vanhempani. He kyllä yrittivät nitistää minua parhaansa mukaan. Olen hankkinut korkeakoulututkintoja, kaksikin, olen aina ollut töissä, olen tullut aina toimeen omillani.

Alkoholistiperheessä opin aistimaan ihmisten mielialat ja osaan käyttäytyä tilanteen mukaan liiankin hyvin. Osaan myös esittää iloista vaikka sisus huutaa tuskaa. Itsetunto on välillä tosi heikko, minun pitää suorittaa kaksi kertaa enemmän kuin toisten jotta voin uskoa itseeni.

Aika usein elämä on suorittamista ja selviytymistä päivästä toiseen. Vain mies ja lähimmät ystäväni tietävät sen. Suurin osa ihmisistä pitää minua hauskana, huumorintajuisena, ystävällisenä ja rentona. Olen näyttelijä :(

Hyvä asia on se että osaan nauttia tosi pienistä asioista. Vaikka vain siitä miten talitintti syö lintulaudalla siemeniä tai aurinko paistaa. Pienistä ei jaksa marista.

Minulla oli onnellinen lapsuus.

Kaikki meni elämässäni putkeen, kunnes sain kroonisen sairauden, en ole korkeakoulututkinnostani huolimatta saanut oman alan työpaikkaa enkä mitään työtä, sain kai synnytyksen jälkeisen masennuksen koska lapseni oli vaativa (ja taitaa olla diagnosoimaton ADD?) ja tuo masentuneisuus, alavireisyys, saamattomuus sekä ahdistus jatkuu edelleen, vaikka lapsikin on jo 12-vuotias. Loppuelämä näyttää surkealta, koska en ole saanut vieläkään töitä ja eläke jää mitättömäksi. No, ehkä se eutanasia on silloin vanhuusiässäni jo laillinen.

Eli onnellisesta elämästäni luisuin paskakuiluun.

Onpa mielenkiintoinen havainto. Voi hyvinkin olla jotain perää tossa.

Voi johtua siitä, että onnettoman lapsuuden jälkeen on saanut kokemuksen, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan, mikä luo toiveikkuutta, että huominen on parempi. Toiveikkuus on masennuksen ehkä suurin vastavoima.

Onnellinen lapsuus muuten, mutta koulukiusaaminen teki ala-asteesta onnetonta. Sen seurauksena sairastuin syömishäiriöön ja kärsin jatkuvasta masennuksesta 25-vuotiaaksi asti. Nyt 31-vuotiaana en ole enää masentuvaista sorttia ja olen ihan tyytyväinen elämääni. Minulla siis lapsuuden trauma vaikutti koko elämääni pitkään, mutta ei onneksi enää.

Onneton lapsuus. Nyt täällä ketjuissa vaan haukun julkkiksia, ja ketä sattuu. Haukun kaikki narsistiksi. Olen kateellinen kauniisiista naisista, ja heidän pukeutumisista ym. Näin lapsuus vaikutti.

Vierailija kirjoitti:

Onneton lapsuus. Nyt täällä ketjuissa vaan haukun julkkiksia, ja ketä sattuu. Haukun kaikki narsistiksi. Olen kateellinen kauniisiista naisista, ja heidän pukeutumisista ym. Näin lapsuus vaikutti.

Mulla sama. Täällä meitä on paljon. 🙄

Kotona oli hyvä olla, koulussa ei. Kiusaamista ei saatu loppumaan koulun vaihdollakaan.

Aikuisena puhkesi estynyt ja epäluuloinen persoonallisuushäiriö. En voi luottaa kuin alle viiteen ihmiseen maailmassa.

Minulla oli onneton ja väkivallan täyttämä lapsuus. Olin masentunut lapsi, nuori ja aikuinen. Aikuisena pääsin onneksi psykoterapiaan. Nyt reilut 20 vuotta terapian päättymisestä voin hyvin, eikä minusta voisi ikinä kuvitella, millaista pahuutta olen joutunut joskus kokemaan.

Oli ihan onnellinen lapsuus, en ole ollut masentunut tai muuten mt-ongelmia, mutta lukio jäi kesken ja jäin pitkäksi aikaa aika tyhjän päälle. Poikaystävällä oli huono lapsuus alkoholistiäiteineen ja huostaanottoineen, sillä on ollut yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja masennus.

Minulla oli onneton lapsuus, olin ahdistunut lapsi ja jo silloin masentunut. Olen elänyt silti normaalia elämää mutta opiskeluaikoina jätin hakeutumatta hoitoon mikä harmittaa. Seurasi vaikeita vuosia. Terapioin kuitenkin itse itseäni ja vuosien saatossa oloni parani. On jo useamman vuoden tuntunut että selätin vaikeudet. En koskaan haluaisi olla nuori enää, oli niin vaikeaa, kiusaavia kavereita ja vaikea perhe. Elämäni muuttuu koko ajan vaan paremmaksi. On ihana kumppanikin lopulta rinnalla huonojen jälkeen, mikä liittyy varmasti siihen että tunnistan nykyään toksiset ihmiset. Nautin pikkuasioista ja olen lopulta vahvistunut ja ymmärrän ihmisluonnetta paremmin. Viihdyn kyllä omissa oloissani enkä luota helposti muihin. Työelämässä on ollut vaikeaa, mutta olen optimistinen välillä. Tiedän että saan vain pienen eläkkeen mutta elämä on tässä ja nyt. Se stressaa siis ettei korkeakoulutuksesta huolimatta työllisty mutta opiskelen uutta ja sopeudun.

Onneton mutta siellä oli myös onnellisia aikoja. Mummuni oli tärkeä tuki ja voimavara muuten rikkinäisellä jalustalla. 

Olen kokenut elämässäni niin paljon asioita jo nuotena, että olen saanut myötäelämisen taidon sekä myös, kuten aikaisempi kirjoittajakin niin osaan tunnistaa ihmsten tuntemuksia, ilmapiiriä erittäin hyvin.

Se on joskus jopa väsyttävää ja saa oloni huonoksi ihmisistä riippuen mutta toisaalta osaan myös kohdata erilaisia ihmisiä ja mukautua sen mukaan miten voimavarani silloin riittävätkin. Löydän paljon vahvuuksia ikävistäkin asioista mutta pakko myöntää, että poden kuitenkin kroonista masennusta, olen herkkä ja vahva samaan aikaan. 

Elän elämää sivustaseuraajana enkä aina tiedä minne kuulun tai minkälaiset ihmiset olisivat hyväksi minulle. Erilaiset persoonat kun tulevat itsestäni esille tilanteen mukaan ja oikeat arvoni voivat kadota niiden alle. 

No, oppimista ja paljon on joutunut henkisesti kasvamaan - tai saanut. 

Ap

Pipo kiristää niin maar saatanasti.

On nuppi hurvoksissa

Ruikuta lisää

Pissit tulee housuun nyyyyhhhhh

Faith kirjoitti:

Voi johtua siitä, että onnettoman lapsuuden jälkeen on saanut kokemuksen, että asiat ovat menneet parempaan suuntaan, mikä luo toiveikkuutta, että huominen on parempi. Toiveikkuus on masennuksen ehkä suurin vastavoima.

Niin totta. Olen ajatellut näin pitkän aikaa, mutta en ole saanut puettua sitä sanoiksi. 

Itselläni oli onneton lapsuus, ongelmia oli sekä perheen kesken että koulussa, köyhyyttä ja väkivaltaa, seksuaalista häirintää jne. Teini-iässä mielenterveysongelmat kulminoituivat, ja olin pari vuotta työkyvytön. Aikuistumisen kynnyksellä jotenkin vain "päätin", että aion menestyä ja tulla paremmaksi ihmiseksi kuin omat vanhemmat, ja paremmaksi kuin kukaan pahoinpitelijä tai hyväksikäyttäjä odotti. Muutuin vahvasti a-tyyppiseksi, suunnittelin kaikkea pitkälle, kirjoitin listoja kaikesta mahdollisesta jne jne. Siitä on ollut hyötyä, nykyään kaikki onkin oikein hienosti, mutta olen neuroottinen enkä oikein osaa nauttia mistään. En osaa olla kotona kaikessa rauhassa, vaan minun on pakko treenata, suunnitella, siivota, järjestellä, opiskella jne. Toisaalta menneisyys on tuonut valtavan resilienssin, ajattelen että oikeastaan mikä tahansa on mahdollista kun tarpeeksi yrittää. En ole koskaan tavannut itseäni optimistisempaa ihmistä, mutta siinä optimismissa on jotain synkkää ja pimeää. Tuntuu paha sisu ja näyttämisen halu ovat syy siihen miksi olen päässyt näin pitkälle. 

Minulla oli onneton lapsuus ja sitä on seurannut onneton aikuisuus. En suosittele onnetonta lapsuutta kenellekään.

Ja millä tavalla onneton: Äitini sairastelun ja pikkuveljen syntymän takia en koskaan saanut sitä huomiota, mitä olisin halunnut. Ei ketään kiinnostanut tekemiseni. En osannut hankkia kavereitakaan, joiden kanssa jutella. Itsetuntoni jäi heikoksi ja on sitä edelleen. Kadehdin muita, ja vihaankin, mutta eniten vihaan tietysti itseäni.