Mieheni mielestä tämä on normaali parisuhde ja minusta taas ystävyyssuhde..
olemme olleet yhdessä viitisen vuotta ja pari mukulaa ja kolmas tulossa.
eka puolvuotta oli ihanaa aikaa. vietimme paljon yhdessä kotona peiton alla ja ajelimme autolla ja nautimme toisistamme.. sitten hän petti.
se kun selvisi niin mun elämä romahti.. sitä kesti pari vuotta.
nyt sitten mulla ei juuri ole tunteita toiseen, mutta emme osaa erotakaan vaikka ukko on pakannut vaatteet jo muutamaan kertaan, mutta yksinäisyys ja velat pelottavat, eikä kumpikaan halua muuttaa pois omakotitalosta.
Tällä hetkellä elämme kuin kaverukset. Emme juuri puhu muuta kun lasten kanssa ja välillä jotain toistemme kanssa. emme suunnittele ääneen tulevaisuutta ja sormukset heitimme nurkkaan kuukausi sitten, eikä mua kiinnosta sitä laittamaan sormeenikaan.
meillä ei ole seksiä, ja vähemmän halauksia ja suukkoja.
sanoinkin ukkolle että pitääkö lähteä etsimään suudelmia jostain, kun lapsi syntyy?? niin siihen tokas että kai vissiin.
ja sit eilen kysyin että onko viimeinen kuukausi ollut sen mielestä minkälaista aikaa??
johon vastas että on. että meillä on ollut hauskaa ja mukavia hetkiä...
että kun näin hyvin menee, niin voi olla että sit saa jotain muutakin jossain vaiheessa..
ja mun mielestä meillä on vaan kaverisuhde, ja haluaisin etsiä sellaisen ihmisen joka haluaa mua rakastaa ja näyttää sen päivittäin.
vaikka tässä oli pääpiirteissään vaan asioita niin uskon että pointti tuli selväks. mä haluan rakkautta , halauksia ja huomiota, mutta tuo kihlattu vaan " kunhan asutaan saman katon alla" ja ollaan kavereita- suhteen..
Siis kumpi meistä nyt on oikeessa parisuhteessa ja onko kumpi tapa oikea elää parisuhteessa??
vaadinko liikaa????
Kommentit (6)
parisuhde (eli romanttinen/erottiinen rakkaussuhde) sisältää myös niitä haleja/pusuja tms. kiintymyksen osoituksia ja tottahan toki myös seksiä. Jokainen parisuhde on kuitenkin ainoa laatuaan ja tällöin myös esim. seksin määrä vaihtelee (toisille riittää kerran kuussa, toiset puputtavat kerran päivässä). Ei ole olemassa mitään varsinaista ehtoa, kuinka paljon parisuhteessa pitää olla kiintymyksen osoituksia ja seksiä, mutta jotta sitä voisi kutsua varsinaiseksi romanttiseksi rakkaussuhteeksi, siinä kuintekin PITÄÄ olla jonkun verran edellämainittuja toimintoja.
Ystävyyssuhde voi sisältää rakkautta, niinkuin parisuhdekin, mutta ystävyyssuhteesta puuttuu romantiikka/erotiikka ja intohimo toista kohtaan. Nämä seikat erottavat ystävyyssuhteen parisuhteesta.
Te voitte vielä pelastaa parisuhteenne, mutta minusta tuntuu, että tarvitsette siihen ulkopuolista apua. Terapeutti/parisuhdeneuvoja osaa neuvoa teitä tekemään oikeita ratkaisuja ja osaa auttaa teidät näkemään ongelmat suhteessanne jne. Ensiksi sinun kuitenkin kannattaisi kertoa miehellesi tunnoistasi ja selittää hänelle, miksi sinun mielestäsi suhteenne ei ole kunnossa (ja kenties kaipaa ulkopuolisen apua). Kumppanisi voi olla hämmentynyt, varsinkin jos hänen mielestään kaikki on niin kuin pitääkin olla (joten ei kannata suuttua/loukkaantua, mikäli hän ei heti olekaan valmis terapeutin vastaanotolle tms.). Anna hänelle aikaa, mutta älä jätä omaa näkökulmaasi epäselväksi.
Olemme käyneet terapiassa vuoden verran mutta emme enää. Miehelleni riittää tällainen suhde ja minulle ei. Olemme keskustelleet tästä asiasta. Kiva kun sain tietää muiden mielipiteitä. Mulla on ollu koko ajan sellainen olo että yritän ja tarvitsen liikaa.
Meillä ei kuitenkaan ole haleja pusuja.
Seksiä jos herra haluaa, niin raahaa sänkyyn nykyään ja tekee temput, mutta arvaa haluttaako kun ei ole mitään esileikkejä ennen sitä. Olis niin mukavaa kun toinen härnäisi ensin ja sitten ehottaisi, mutta.....
tai emme muista toista millään tavalla ( minä muistin ekat neljä vuotta, mutta hän ei minua ikinä) ja hänellä oli isä joka oli äidilleen ihan samanlainen. meni omia polkuja miten halusi ( ei kuitenkaan mieheni, tykkää olla kotona) ja ei arvostanut vaimoaan millään tavalla, saati lapsiaan.
se kantautuu sieltä. mutta hänkään ei ole ymmärtänyt isänsä menoja ja käyttäytymistä, niin miksi sitten kuitenkin on kun isänsä?
olen aika loppu ja todellakin kaipaan hellyyttä ja ennenkaikkea intohimoa ja erotiikkaa ja meillä olisi siihen mahdollisuus, vaikka lapsia onkin, mutta hänelle riittää tv ja kaksi erillistä sohvaa..
tätä en ole koskaan halunnut parisuhteelta, vaan jotain ihan muuta..
" Olemme käyneet terapiassa vuoden verran mutta emme enää. Miehelleni riittää tällainen suhde ja minulle ei. Olemme keskustelleet tästä asiasta."
Tässä tilanteessa en osaa antaa mitään pätevää neuvoa. On aivan päivänselvää, että haette suhteelta eri asioita ja teillä on eri " tavoitteet/päämäärät" suhteessanne. Siihen ei oikein terapiakaan auta, jos näkemyksenne parisuhteesta ovat noin erilaiset :/ Olen pahoillani puolestasi.
Me puhuimme juuri mieheni kanssa siitä, kuinka tärkeää parisuhteessa on, ettei kumpikaan osapuoli ole jotunut niin sanotusti tyytymään kumppaniinsa, vaan että molemmat ovat omasta tahdostaan valinneet kumppaninsa ja omasta tahdostaan ovat parisuhteessa. Minusta kenenkään ei tulisi joutua tyytymään parisuhteeseen, vaan jokaisen tulisi saada nauttia siitä! En missään tapauksessa kannusta eroamaan, mutta haluan muistuttaa, että jokainen ihminen on kuitenkin sen arvoinen, että tulisi saada olla omasta tahdostaan suhteessa. Varsinkin jos suhteessa aiotaan olla loppuikä olisi erityisen suotavaa, että molemmat ovat tyytyväisiä suhteeseen eivätkä vain tyytyneet suhteeseen.
(Toivottavasti tekstini ei ole liian sekavaa. Yritän saada mahtumaan paljon asiaa mahdollisimman vähin sanoin ja silloin viesti meinaa muuttua hieman sekavaksi.)
elämä ei ole helppoa. Kunpa tietäisi oikean vastauksen..
niin sitten on tehtävä ratkaisuja suuntaan tai toiseen.
Meillä oli pitkään suunnilleen samanlaista jo ennen lapsen alullepanoa. Ihastuin toiseen mieheen, koska omaltani en hellyyttä riittävästi saanut. Olin jo eroamassa kun yllättäen tulin raskaaksi omalle aviomiehelleni. Nyt poikamme on lähemmäs vuoden. Mieheni on loistava isä ja tulemme muutenkin hyvin toimeen lukuunottamatta hellyyttä, läheisyyttä ja seksin puutetta. En halua erota. Näen kaikesta huolimatta perheemme toimivana yksikkönä, jossa on mukava elää. Olemme kuitenkin jatkaneet suhdettani toisen miehen kanssa, joka omalla tahollaan on myös naimisissa. Elämässä pitää olla joku, joka rakastaa ja hellii aina välillä. Vaikka sitten mutkan kautta.
Kaikkien omatunto ei tällaista kestä, enkä välttämättä rakastajan ottamista suosittelekkaan. Yllättävän hyvin olen itse sopeutunut, vaikka joskus nuorempana ajattelin, " etten voisi ikinä pettää" . On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen.
Hei,
oletteko harkinneet parisuhdeterapiaa? Ymmärsin, että teillä on lapsiakin. Senkin vuoksi kannattaa yrittää ennen kuin pistää lusikat jakoon. Varmasti sinua painaa tuo uskottomuus, oliko näin että hän petti sinua 2 vuotta? Ulkopuolinen keskusteluapu voisi olla ratkaisu siihen, että saisitte sanottua toisillenne mitä suhteelta haluatte, ja kohtaavatko nämä toiveet. Avainsana olisi luottamuksen palauttaminen, sen jälkeen myös läheisyys on helpompi saada takaisin. Jos mielipidettäni kysyt, suhteenne on vakavassa kriisissä: lähellä kämppistouhuja. Mihin se etenee, on teistä itsestänne kiinni. Ei kannata antaa ajan näyttää, vaan tarttua itse toimeen. Jos se ei sitten toimikaan, olette ainakin selvittäneet olisiko se voinut.