ikääntyvät vanhemmat ja ainoan lapsen ahdistus

Sun vanhemmat on sitä ikäluokkaa että heidän pitäisi istua ison rahakirstun päällä ja olla mökkiä jne omaisuutta jonka myydä ja niillä kustantaa apu kotiin.

Niih. Sitten kun ne kurppaantuu niin ne pitäis saada johonkin palvelutaloon, jos eivät itse kykene tekemään asioita.

Tee vanhemmillesi selväksi, että on heidän velvollisuutensa huolehtia itsestään, esim. myydä se talo maalla ja muuttaa keskustaan tai peräti palvelutaloon vielä, kun ajatus juoksee ja jalka nousee.

Nii, jos niillä itsellä ajokortti niin ajelevat itse vielä ainakin 10 vuotta. Isäni ajoi vielä puoltavuotta ennen kuolemaansa. Äitillä ei ajokorttia mutta kulkee kela ja invataksilla, ennen " vammautumistaan" kulki palvelutaksilla. Tuon kelataksin ilmaiskortin saa onneksi (?) melko kevyin perustein tietyn omavastuun jälkeen.

Juuri tämän takia ei ole kivaa olla se ainoa lapsi. Itse en haluaisi jättää tälläistä taakkaa kenellekkään. Onneksi tein lapsia monta ja heistä on iloa ja apua toisilleen aikusena.

Se ilmaiskortti haetaan invalidiliitolta ja sillä keltaisella kortilla saa sitten pärryyttää hupiakin.

Omat vanhempani vanhoja ja jo vähän kipeitä, eronneet, ei uusia puolisoita, itse olen yh ja ainoa lapsi. Joskus tulevaisuus mietityttää, mutta minusta sitä ei kannata vielä murehtia. Asiat menee niin kuin menee, niitä selvitellään sitten aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

olen 35-vuotias, vanhempani ovat 65 ja 62-vuotiaat. olen työtön, minulla ei ole ajokorttia...

ahdistaa ajatus mitä tapahtuu sitten, kun vanhempieni fyysinen ja henkinen kunto huononee? kun he alkavat tarvita kyytiä sinne sun tänne ja apua arkipäivän askareissa?

kaikki on minun harteillani ;(

Olet työtön. Sehän helpottaa tilannetta huomattavasti. Sinulla on aikaa auttaa.

Hankalampiakin vaihtoehtoja on, en ymmärrä valitustasi.

Vierailija kirjoitti:

Juuri tämän takia ei ole kivaa olla se ainoa lapsi. Itse en haluaisi jättää tälläistä taakkaa kenellekkään. Onneksi tein lapsia monta ja heistä on iloa ja apua toisilleen aikusena.

Kuinka monta kertaa tälläkin palstalla on nähty valitus miten ikääntyvien vanhempien hoito on jäänyt sisarussarjassa yhden niskoille?

Oletko tehnyt lastesi kanssa sopimukset, jotta he eivät muuta lapsuuden paikkakunnalta mihinkään. Itse asun töiden perässä muuttaneena 300 km päässä vanhemmista, samoin veljeni. Minä pohjoisessa ja veli etelässä.

Vierailija kirjoitti:

Juuri tämän takia ei ole kivaa olla se ainoa lapsi. Itse en haluaisi jättää tälläistä taakkaa kenellekkään. Onneksi tein lapsia monta ja heistä on iloa ja apua toisilleen aikusena.

Meitä oli kaksi mutta toinen kuoli. You never know.

Turha nyt jo huolehtia. Saatat vaikka itse kuolla aiemmin.

Nykypäivänä 60- vuotiaat ovat yleensä vielä tosi nuorekkaita ja täydesssä vauhdissa. Ei sinulla vielä hätää ainakaan kymmenen vuoteen,

Toki sairastuminen on eri asia. Ja nykyisin saa kyll

Yhteiskunnalta apua mm. taksiseteleitä ja kodinhoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tämän takia ei ole kivaa olla se ainoa lapsi. Itse en haluaisi jättää tälläistä taakkaa kenellekkään. Onneksi tein lapsia monta ja heistä on iloa ja apua toisilleen aikusena.

Meitä oli kaksi mutta toinen kuoli. You never know.

Tuo onkin väkertänyt varmuuden vuoksi monta monta kakaraa, ei haittaa jos yksi tai kaksi kuolee, sittenkin vielä riittää.

Kokeilkaapas sitä taakkaa, kun olette se nuorin, vanhemmat sisarukset asuvat toinen vanhempien kanssa ja toinen lähellä, lapsettomia. Kun äiti kuolee äkkiä, niin selviää, että kukaan ei ole vain katsonut aiheelliseksi kertoa hänen tilansa heikkenemisestä, päivittäisisssä puhelinkeskusteluissa hän ei ole itse ymmärtänyt enää. Itse asutte toisella puolella maata. Saatte heti järjestää ihan kaiken hautajaisista perunkirjoitukseen ja isänkin hoitoon. Kumpikin sisaruksista yrittää vain hyötyä taloudellisesti ja saada auttamaan itseään. Äiti oli palvellut heitä ihan viimeiseen asti.

Voin kertoa, että ajoittain tunnen aika suurta vihaa varsinkin sitä pikkulasten opettajana työskentelevää kohtaan. Toivoisin niin, että olisin ollut ainut lapsi.

Sinun vanhempasihan ovat nuoria, älä siis vielä murehdi. Vasta noin 20 vuoden kuluttua he alkavat tulla ikään, jolloin kunto monella heikkenee.

Naapurini on 91 vuotias, käy päivittäin sauvakävelyllä ja kaksi kertaa viikossa vesijuoksemassa, tykkää ajaa autolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tämän takia ei ole kivaa olla se ainoa lapsi. Itse en haluaisi jättää tälläistä taakkaa kenellekkään. Onneksi tein lapsia monta ja heistä on iloa ja apua toisilleen aikusena.

Meitä oli kaksi mutta toinen kuoli. You never know.

Sama minulla, joten mistään ei ole "takeita"...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen 35-vuotias, vanhempani ovat 65 ja 62-vuotiaat. olen työtön, minulla ei ole ajokorttia...

ahdistaa ajatus mitä tapahtuu sitten, kun vanhempieni fyysinen ja henkinen kunto huononee? kun he alkavat tarvita kyytiä sinne sun tänne ja apua arkipäivän askareissa?

kaikki on minun harteillani ;(

Olet työtön. Sehän helpottaa tilannetta huomattavasti. Sinulla on aikaa auttaa.

Hankalampiakin vaihtoehtoja on, en ymmärrä valitustasi.

Näin on ja laskepa paljonko ajelet taksilla ajokortin, auton ja auton kulujen hinnalla?

siinä ei vanhempiesi ikä riitä.

Riitaudu heidän kanssaan, niin sun ei tarvitse itse hoitaa heitä. Pahempi homma, jos ovat mukavia. Toisaalta eikö mukavien vanhempien hoitaminenkin ole mukavaa? Jos he eivät ole niin mukaviakaan, mutta riitaantuminenkaan ei onnistu, niin sitten on tosiaan hankalaa.

t.toinen ainoa lapsi

On ainokaisena olemisessa hyvätkin puolensa. Toki olisin mieluiten suonut että vanhempani olisivat vielä elossa mutta kyllä lähes 800 000 euron arvoinen perintö (rahaa, 2 asuntoa) ihan kiva on.

Mä olen ajatellut asian niin, että tuo on kaikilla edessä, siis sen pohtiminen, mitä tehdään ja kuinka läheisiään voi auttaa. Olen myös ainokainen, alle nelikymppinen, vanhemmat 62 ja 69. Nuorempi on sairauden vuoksi liikuntarajoitteinen ja avustettava. Avustamisesta vastaa vanhempi. Kotisairaanhoitoa ei ole, kotiapua ei saa (selviävät toistaiseksi keskenään) ja ostopalveluja ei olla käytetty, vielä, koska kumpikaan heistä ei sitä halua.

Olen molempien edunvalvoja. Minulla on avain heidän luokseen ja auto käytettävissä, mutta myös aikaavievä työ toisella paikkakunnalla. Aikaa ei siis ole rajattomasti. Enemmän tuskaa kuitenkin tuottaa ajatus mahdollisesta laitoshoidosta - olen itse aiemmassa ammatissani ollut töissä kunnallisessa vanhainkodissa, silloin, kun siellä vielä oli jollain lailla siedettävä henkilöstömitoitus, ja silloinkin se oli kamalaa. Nykyään olosuhteet eivät ole ainakaan parantuneet.

Minulla on puoliso eläkkeellä ja lapsi aikuistumassa. Molemmista olen tällä hetkellä kiitollinen, samoin kuin mahdollisuudesta lyhentää työmatkaa ja tehdä osin etätyötä. Olemme harkinneet muuttoa isompaan asuntoon, jonka yhteydessä olisi toinen. Miehen suvussa omat on hoidettu loppuun saakka, ja se tuntuu tällä hetkellä huonoista vaihtoehdoista inhimillisimmältä... En pystyisi edes harkitsemaan asiaa, jos olisimme molemmat työelämässä tai lapsi olisi vielä pieni.