Kadonneen jäljillä - Jaakko

Ja jos ja kun se bioäiti oli rappioalkoholisti, osa lapsen oireista on tod näk alkoholiperäistä.

Todella surullinen jakso. Adoptiolapsi on aina erityistarpeinen lapsi. Uskon ja toivon, että adoptioneuvonta ym on kahdessakymmenessä vuodessa kehittynyt. Että kukaan adoptioon ryhtyvä ei olettaisi sen olevan helppo tapa saada lapsi, ja että lapsi automaattisesti sujahtaisi perheeseen ilman ongelmia.

Tässä näkee myös sen, miksi adoptio, varsinkaan kansainvälinen, ei ole ainoastaan positiivinen asia. Kun lapsi on selvästi eri etnistä taustaa vanhempiensa kanssa, aiheuttaa se lapselle indentiteetti- ja itsetunto-ongelmia.

Eipä sitä jakson perusteella voi sanoa, johtuiko perheen ristiriidat vanhemmista vai Jaakosta. Varmaan oikea vastaus on että molemmista.

Toivottavasti biologisen perheen löytäminen täytti jotain aukkoja Jaakon identeetissä. Kaikkea hyvää hänelle!

Ei ole myöskään tavatonta että teinin rauhoituttua ja aikuistuttua välit perheeseenkin palaavat.

Adoptiolapsen murrosikä voi olla tosi rankka ja kahdesta perheestä irtaantuminen olla rajua.

Adoptionruvontojen taso on varmaan edelleen kirjava. Oma neuvontani oli täydellisen yhtä tyhjän kanssa, hysteeristä ja vauhkoa pelottelua ja sellaista juoruämmämäistä kouhkaamista. Jopa muista perheistä juoruiltiin estoitta. Olen tehnyt suunnilleen kaiken toisinpäin kuin mitä neuvottiin.

Vierailija kirjoitti:

Siitä olen samaa mieltä että ei pitäisi laittaa jonnekin tuppukyliin. Me asumme Itä-Helsingissä ja täällä ei erinäköisyys ole koskaan ollut ongelma.

Sen sijaan en näe motään hyötyä noista prosessien pitkittämissistä ja muista kahelokeinoista. Itse olen kärsimätön ihminen mutta hyvä adoptioäiti. Sen sijaan minusta pitäisi alkaa miettiä onko fiksua suosia opettajia, aairaanhoitajia ja muossa vastaavissa ammateissa toimivia ja antaa se adoptioneuvonta psykologeille sossujen sijaan.

Adoptioneuvonta sekä huostaanotot, sijoitukset ym. pitäisi olla psykologien vastuulla, ei sosiaalityöntekijöiden.

Sosiaalityöntekijät eivät useinkaan ymmärrä kiintymyssuhteen vaiheista ja vaikutuksesta yhtään mitään, ihan kotimaiset sijoitukset ja huostaanototkin tehdään lapsen psyykettä rikkoen.

Kylmää ja kovaa on touhu, sääliksi käy kaikki tällaisten asioiden keskelle joutuvat lapset ja joissain tapauksissa aikuisetkin.

Vierailija kirjoitti:

Puhui suomenkieltä kuten useat Helsingissä puhuvat,esim.minä.Raivostutti se adoptioperhe,kun ovat hylänneet,kun vaikeuksia on tullut.Pitäisi osata ennakoida,että niin voi käydä ja kun oli vielä koulukiusaamistakin.Tsemppiä Jaakolle!

Minusta puhe vaikutti paremminkin ihan Antti Tuiskun puheelta. Muutenkin muistutti jotenkin Tuiskua:) Ei Helsingissä sen kummemmin puhuta hyvää suomea kuin muuallakaan. Ihmset jotka asuu monilla eri paikkakunnilla elämänsä aikana (nuorena siis)  ovat monesti niitä joilla ei ole mitään murretta, vaan puhuvat lähinnä yleiskieltä.Omaan korvaan oma puhe kuulostaa helposti kirjakieleltä, mutta vieras erottaa murteen.

Jäikö teillekin sellainen mielikuva, että Jaakko on homo? Siinä alussa oli sellainen valokuva, jossa hän kaulaili jonkun miehen kanssa.

Tällä ei ole mitään merkitystä, paitsi ehkä se on syynä huonoihin väleihin adoptiovanhempien kanssa..

Vierailija kirjoitti:

Todella surullinen jakso. Adoptiolapsi on aina erityistarpeinen lapsi. Uskon ja toivon, että adoptioneuvonta ym on kahdessakymmenessä vuodessa kehittynyt. Että kukaan adoptioon ryhtyvä ei olettaisi sen olevan helppo tapa saada lapsi, ja että lapsi automaattisesti sujahtaisi perheeseen ilman ongelmia.

Tässä näkee myös sen, miksi adoptio, varsinkaan kansainvälinen, ei ole ainoastaan positiivinen asia. Kun lapsi on selvästi eri etnistä taustaa vanhempiensa kanssa, aiheuttaa se lapselle indentiteetti- ja itsetunto-ongelmia.

Eipä sitä jakson perusteella voi sanoa, johtuiko perheen ristiriidat vanhemmista vai Jaakosta. Varmaan oikea vastaus on että molemmista.

Toivottavasti biologisen perheen löytäminen täytti jotain aukkoja Jaakon identeetissä. Kaikkea hyvää hänelle!

Adoptioneuvonnat pitää saada psykologeille. Sosiaalityöntekijöillä ei ole siihen ammattitaitoa.

Ja adoptioperheille pitää saada kunnollista tukea. Nythän se tilanne on se että sosiaalityöntekijöille on iskostunut käsitys että lapsen ongelmat ovat aina vanhempien vika. Biovanhemmilla tämän mallin vielä ymmärtää, mutta adoptiovanhempia kohtaan asenne on kohtuuton. Ei voi syyllistää adovqnhempia siitä että heidän lapsensa oireilee. Lapsi jonka kriittiseen varhaislapsuuteen nämä adoptiovanhemmat eivät mitenkään voineet vaikuttaa.

He tairvitsisibat tukea siinä omassa työssään, eivät syyttöminä syyllistämistä.

Mistä tämä huono englannintaito tuli esille? 

Itse oman vanhempani hylkäämäksi tuleena jäin miettimään, että olisi oikeasti lapselle ja adoptiovanhemmille armollisempaa, että menneisyys olis mennyttä ilman mahdollisuutta nykyisyyteen. Näin ne oikeat vanhemmat surtaisiin ja haudattaisiin mielessä ja keskityttäisiin elämään. Olen joutunut itse tekemään näin ja selvinnyt aika hyvin. Kokisin elämäni ristiriitaisempana, jos olisi jotain toiveita ja kuvitelmia poissaolevaa vanhempaani kohtaan. 

Surullinen tosiasia on sekin, että kaikki adoptiolapset eivät pysty kiintymään, vaikka olisi hyväkin adoptioperhe.