Lue keskustelun säännöt.
Voiko epätasapainoinen ihminen "parantua"?
25.10.2016 |
Jos ei ole sillä tavalla epävakaa että olisi esim. erityisen raskasta seuraa, eli ei pura pahaa oloaan muihin vaan ennemminkin itseensä? Jos on esimerkiksi todella ailahteleva ja normaalissa jaksamisessa ja elämänhallinnassa on suuria vaihteluita (esim. seilaa ääripäästä toiseen, välillä tekee aivan liikaa ja välillä lamaantuu) ja on tunne-elämältään todella herkkä (itkee toisinaan joka päivä ja toisinaan aivan onnen euforinen) onko silloin kyse persoonallisuushäiriöstä vai epätasapainoisuudesta luonteenpiirteenä/ominaisuutena? Voiko tuollaisen ihmisen kanssa seurustella tai perustaa perhettä? Onko siihen lääkettä tai tarvitseeko sille tehdä mitään?
Kommentit (8)
Voi se tasaantua. Iän myötä ja kyllä jostain lääkkeistäkin voi ehkä olla apua. Mä olen vähän tuollainen että mielialat heittelee ja vaikuttaa välillä liikaa toimintakykyyn. Mulla tää johtuu osittain elämäntilanteen aiheuttamasta epätietoisuudesta ja stressistä. Mielialalääkkeet on auttaneet mua jonkin verran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapian avulla voi korjaantua jos jaksaa työstää ja on motivoitunut työstämään. Suurimmalla osalla ikäkin tasoittaa hieman oireilua aikanaan. Haastavia kumppaneita ovat ja lapsethan kasvavat matkimalla. Siis riippuu paljolti oireilun vaikeudesta ja halusta korjata käyttäytymistään.
Olen itse epätasapainoinen. Välillä haluaisin lopettaa itseni ja välillä tuntuu hyvältä. Mielialat on aina tosi "todellisia" eli tunnen kaiken pohjaan asti, mutta tiedän jo myös, että olot menee ohi, joten muut ei edes niin kovasti huomaa minussa mitään. Minulla ei edes ole kaksisuuntaisen tai epävakaan diagnoosia, mutta tiedän, että en ole ihan kuin ns. pitäisi. Toimin melko normaalisti niinäkin päivinä, jolloin oikeasti mietin itsemurhaa jatkuvasti. Myös kuukautiskierto vaikuttaa tosi paljon.
Siinä se haittaa eniten, että en saa mitään kovin pitkäjaksoista tekeille. Tai tekeille saatan nimenomaan saada,mutta en valmiiksi. Myös mun on vaikea uskoa, että kukaan oikein voisi seurustella tällaisen kanssa, mutta ehkä se on mahdollista, kun itsekin iän myötä olen alkanut paremmin kestää itseäni. Olen nimenomaan sellainen, että enimmäkseen en pura toisiin puuskiani, vaan yritän selvitä itseni kanssa muita kunnioittaen.
Havidol-nimisellä lääkkeelä monet ovat parantuneet. Suosittelen!
Miettisin syy-seuraus -suhteita. Onko niin, että kyse on enemmän olosuhteista vai persoonasta... Jos tekee välillä ihan liikaa, siitä seuraa helposti väsymystä. Jos väsymystä ei huomioi, se aiheuttaa sen että tunteet ailahtelevat enemmän kuin levänneenä. Kyseessä on ihan fysiologinen fakta. Jos sinulla on univelkaa, on ihan normaalia, että itkettää paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapian avulla voi korjaantua jos jaksaa työstää ja on motivoitunut työstämään. Suurimmalla osalla ikäkin tasoittaa hieman oireilua aikanaan. Haastavia kumppaneita ovat ja lapsethan kasvavat matkimalla. Siis riippuu paljolti oireilun vaikeudesta ja halusta korjata käyttäytymistään.
Ailahtelevaisuus tulee tunteista. Kun ihminen kokee tunteet voimakkaasti ja on herkkä. Tunteet ei ole vain käytöstä. Paras tie itselle on ollut hyväksyä myös negatiiviset tunteet niin, etten enää lamaannu niiden edessä. Tasapainon ja rutiinien löytäminen elämään auttaa toki, mutta tunnepohjaista ailahtelevaisuutta ei korjaa käyttäytymisen korjaaminen. Käyttäytymisen korjaaminen tulee ailahtelevaiselle tunne-ihmiselle ulkoapäin, ja se on opeteltua, omat todelliset tunteet kieltävää terapiaa. Parasta terapiaa on omien tunteiden hyväksyminen ja tunnistaminen. Olen ollut lapsesta asti voimakkaasti tunnetasolla tunteva, mutta kiltteyden vuoksi "korjasin" käytöstäni ja hillitsin niin hyviä kuin negatiivisia tunteitani jatkuvasti. Se tie päättyi burnoutiin. Voimakkaasti tuntevalle tai ailahtelevaiselle ihmiselle sopii kumppaniksi ennen kaikkea ihminen, joka ei itse pelkää voimakkaita tunteita: joka ei pelkää surua, vihaa, pelkoa, häpeää.. eikä pelkää sitä euforiaakaan. Mulla voi oikeasti olla aamulla olo, että rakastan maailmaa, koska jotain liikuttavan kaunista musiikkia on tehty.. ja myöhemmin päivällä voin itkeä tuskasta, kun katson ihmisten kärsimystä sodan jaloissa. Minusta se kuuluu elämään. Sen olen kuitenkin opetellut, että tunteet tulee ja menee mutta minä ja minuus on pysyvä olotila. Ja se minun pysyvä minuuteni ei tarvitse mielialalääkkeitä, mistä syystä en itse ainakaan niitä ala syömään. Mulle tärkeää on lepo, asioiden rauhallinen käsittely tunnetasolla, ja kiinni pitäminen omista rajoista. Jos kuitenkin joudun esim olosuhteiden pakosta venyttämään rajojani äärimmilleen, kuormitun, jolloin ilmenee ahdistumista ja lamaantumista sekä elämänhallinnan heikentymistä.
Ajatuksena se, että minä en voisi perustaa perhettä ominaisuuksieni vuoksi, on surullinen. Enkä sellaista ajatusta allekirjoitakaan.
Vierailija kirjoitti:
Miettisin syy-seuraus -suhteita. Onko niin, että kyse on enemmän olosuhteista vai persoonasta... Jos tekee välillä ihan liikaa, siitä seuraa helposti väsymystä. Jos väsymystä ei huomioi, se aiheuttaa sen että tunteet ailahtelevat enemmän kuin levänneenä. Kyseessä on ihan fysiologinen fakta. Jos sinulla on univelkaa, on ihan normaalia, että itkettää paljon.
Tämä. Itsellä tunteet ailahtelee nimenomaan kun olen kuormittunut ja venyttänyt omia rajojani, tilanteissa joissa toimin itseäni vastaan. -7
Ainakin epävakaa pershärö paranee parhaiten säännöllisillä rutiineilla ja elämällä. Vanhemmiten helpottaa.
Uskon että nykyään on vaan diagnoosit kaikelle ja epätasapainoinen ihminenkin kuuluu tähän sakkiin, iän myötä helpottaa ja tasapainoinen rutinoitu elämä parasta hoitoa.