Oma elämä menee isovanhemmista ja vanhemmista huolehtimiseen
Kannoin taas eilen mummolleni ruokakasseja tämän kotiinsa, sadan kilometrin päässä omasta kodistani. Asun itse kaupungissa, mummo pienessä taajamassa, ei suostu muuttamaan lähemmäs minua. Hän on kotipalvelun varassa, pudottivat käynnit kahteen, koska lähes 100 vuotias mummoni kuulema on niin pirteä. Mummo on ihana jos osaa ja rakas minulle, mutta vaativa ja itsekäs hän on ollut aina.
Sitten oli jo kiire äidin luokse, jolla on dementia ja monen eri tason tuki-ja liikuntaelin sairauksia. Äiti asuu hänkin eri paikkakunnalla ja hän asuu avustetun palveluasumisen talossa.
Kun äidin juoksevat asiat oli hoidettu, piti rientää vielä katsomaan, hän on lievästi kehitysvammainen ja asuu palvelutalossa. Veli on juuri muuttanut äidin luota pois, ja potee kovaa ikävää. Veli on 30 vuoden kotona asumisen jälkeen repäisty äidin luota ja totutetaan nyt väkisin elämään yksin. Veljen suru on lohdutonta, tuntui pahalta hylätä hänetkin sinne.
Kun reissu oli ohi ja ajelin kotiin niin muistelin, että tämä kaikki alkoi jo kun olin 12 vuotias. Isä loukkaantui auto-onnettomuudessa ja ei halunnut sairaalassa olla, joten minä hoidin häntä yhden kesän kotona. Kannoin häntä tupakalle, puin vaatteita päälle. Kun isä tervehtyi, paljasti hän äidille salasuhteensa ja jätti meidät. Äidin mielenterveys järkkyi ja hän meni sekaisin, takertui vammaiseen veljeeni. Sen jälkeen minusta ei huolehtinutkaan kukaan, mutta pärjäsin kyllä.
Sitten halvaantui mummo, ja minut vietiin sinne asumaan vuodeksi. Hoidin mummoani ja yläasteen jälkeen en mennyt kouluun, koska mummo tarvitsi apua. Menin töihin, että sain maksettua mummolle vuokraa asumisesta. Minua kehuttiin kovasti, koska olin reipas.
Sen jälkeen olen yrittänyt rakentaa omaa elämää ja kouluttautua, mutta jatkuva syyllisyys siitä, että apuani oletetaan ja vaaditaan painaa. Olen tehnyt irtiottoja, mutta syyllisyys on ajanut takaisin. Olen kohta 40 vuotias ja tunnen masennusta, väsymystä, riittämättömyyttä ja surua, olisipa yksi iso talo johon mahtuisivat nämä kaikki ihmiset kerralla.
Mikään määrä vierailuja ei riitä, edes mummon luokse muuttaminen ei riitä, vaan aina pitää tehdä enemmän. Ostokset on vääriä, kaikki on pahaa, näin on ollut kohta 30 vuotta, tajusin senkin vasta eilen. Isä kuoli onneksi, ei ole hänestä huolehdittavaa. Toivon salaa, että mummoni ja äitini kuolisivat pian, sitten olisin vapaa ja veli olisi vapaa.
Kun ajoin eilen omaan kotiini ja väsytti kovasti niin tajusin, että minun ei olisi koskaan pitänyt joutua hoitamaan vanhempiani, heidän olisi pitänyt hoitaa minua. Kun nyt hoidan heitä, hoivaan sitä pientä lasta minussa, joka haluaa tulla hoidetuksi. Hoivaan siis itseäni.
Pistin nyt kännykän kiinni ja arvelin pitää viikon lomaa vaatimuksista. Jos tämä kaikki ei olisi alkanut jo lapsuudestani niin jaksaisin iloita mummon näkemisestä ja äidistä, veisin heille iloa mukanani. Nyt vien ärtymystä, turhautumista ja väsymystä, enkä halua olla sellainen.
Kohtalotovereita?
Kommentit (25)
Opiskelen itse nyt aikuisiällä yliopistossa ja käyn samalla silloin tälloin töissä, mutta en pysty keskittymään niihin kokonaisvaltaisesti ja opinnot laahaavat jäljessä. Sain aikanaan ammattikoulututkinnon joten kuten, ja pääsykokeistä pääsin sisään yliopistoon. Olen ulospäin sosiaalinen, puhelias ja en usko, että kukaan ikinä kuvailisi minua masentuneeksi. En ole klikkiytynyt opiskelijakavereiden kanssa, koska ovat puolet nuorempia ja eivät taatusti ymmärtäisi tilannettani.
Välillä lamaannun täysin, enkä jaksa mennä luennolle koska pitää lähteä taas viemään mummoa lääkäriin, viemään hänelle ruokaa ja askartelutarpeita yms.
Terapeutillakin olen käynyt ja olen saanut sieltä neuvoja olla itsekäs, mutta sitä ei ole koodattu minuun. En osaa olla itsekäs, koska kun olen itsekäs, olen ihan paska, joka ei välitä vanhemmistaan.
Mediassa rummuttavat yksinäisistä vanhuksista, kehitysvammaisten palveluista ja siitä, miten itsekkäät omaiset hylkäävät vanhemmat palvelutaloihin. Kadehdin ihmisiä, joilla on pokkaa rakentaa oma elämä mieleisekseen ja jättää kaiken maailman käden ojentajat taakseen.
Ketkä nämä syyllistäjät ovat? Onkohan heillä koko suku yhtä sairas kun meillä ja ymmärtävätkö nämä syyllistäjät, että jos teen kaiken kun neuvotaan niin olen kohta yksi siitä toisesta ryhmästä, jotka sairastuvat ja jäävät työkyvyttömiksi kuormittamaan järjestelmäämme..?
Kuinka kauan on käytännössä mahdollista tehdä ihan kaikki yksin ja samalla rakentaa oma, hyvä elämä?
ap
Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka pitkii päähän ja niitä joita muut potkivat päähän. Arvaa kumpi olet?
Kuulostaa elämältä. Haastavalta kyllä, jos kokee itsensä uhriksi, mutta suurimman osan elämään kuuluu myös muiden ihmisten hoivaaminen. Luonnollisimpana siinä jatkumossa ensin omat lapset, sitten omat ja puolison vanhemmat ja mahdollisesti myös ikääntyvä oma puoliso.
Minä hoidan ennen kaikkea omia sairaita lapsiani loppuelämäni. Voin kuvitella, että mies liittyy siihen joukkoon elämäntavoillaan. Myös minun vanhempani sairastuivat, kun olin 12. Otin vastuun nuoremmistani.
Ajoittain väsymys tuo masennusta ja muuta reaktiota, mutta etsin jatkuvasti keinoja saada vastapainoksi iloa ja mielihyvää. Olen löytänyt urheilun, musiikin ja laulamisen, kulttuurin ja iloisten ystävien seuran.
Vaikka vapaata onkin vähän, nautin siitä sitten antaumuksella jokaisen minuutin tiedostaen. Ja kun avuntarve on ollut suurin, olen hakenut sitä ammattilaisilta.
Autat minkä jaksat, jossain vaiheessa saat nostaa kädet pystyyn ja sanoa että on muiden (yhteiskunnan) vuoro. Voimia!
Lopeta se uhrautuminen ja tee elämässäsi tarvittavat muutokset. He ovat vastuussa omasta elämästään, sinä omastasi. Kuulostat marttyyriltä.
Sikäli kun oikein kirjoituksesi ymmärsin, niin kaikki läheisesi ovat jo avun piirissä. Toisin sanoen mitään katastrofaalista tuskin tapahtuisi, vaikka hölläisit vähän.
Sinun kannattaa kysyä itseltäsi, ketä varten sinä oikein suostut käskytettäväksi ja kynnysmatoksi? Kuka sinua vaatii näin tekemään, vaikka et oikein jaksaisikaan?
Ei kannata olla liian tunnollinen oman mielenterveyden kustannuksella. Ikäihmiset ovat mestareita syyllistämään, mutta ei kannata syyllistyä.
Joten sulje vaan se puhelin, tai laita soitonestot kaikille "vaatijoille".
Kyllä jollain tavalla varmaan pitäisi olla itsekkäämpi ja olla potematta siitä huonoa omatuntoa. Ja ennen kaikkea sinä auttajana/hoivaajana olet kyllä oikeutettu tekemään sellaisia päätöksiä,joilla voit helpottaa taakkaasi. Eli mummolle ulkopuolista apua ja kaikki autettavat samalle paikkakunnalle. Ei se valitettavasti ole järkevää käyttää ajeluun aikaa ,jos muutenkin menee paljon aikaa. Hankalahän ulkopuolisen on alkaa neuvoa tai sanoa mitään. Tuskin myöskään ap kuuntelet ulkopuolisten neuvoja, koska olet omaksunut tuollaisen roolin ja tietyllätapaa varmaan marttyyrimäisesti toimit. Minun äitini uhraa parhaillaan elämäänsä hoitamalla työnsä ohella sairaita vanhoja vanhempiaan eikä kuuntele yhtään mitään. Surettaa, että saattaa pahimmillaan mennä vielä reilu 10 vuotta ja sitten onkin jo itse eläkkeellä ja huonossa kunnossa.
Miten 12 v kantaa aikuista tupakalle?
Sano EI.
Et sinä tuota tee päivittäin. Siis käy kaupassa ja moikkaa veljeäsi.
Vatvot 30 vuotta tai 25 vuotta vanhoja asioita, ihmisten sairastumisia. Taidat tarvita terapiaa.
Auta vaikka kerran viikossa. Muun ajan elät omaa elämääsi. Ei se ole itsekkyyttä. Se on tervettä. Jos ei kelpaa, niin voit sanoa ettet enää tule ollenkaan. Alussa varnmasti näyttvät mieltään, mutta jatka samaan malliin vaan. Ei sinullakaan ole montaa elämää. Kun äitisi ja mummosi kuolevat, kadut jos olet elänyt vain heille. Tee päätös ja pitäydy siinä. Tsemppiä <3
Eipä tuo maininnut kuinka usein joutuu kyläilemään mummollaan kauppakassin kanssa. Eikä sitä, käykö itse töissä, onko lapsia tai muita velvotteita.
Ihan äkkiä en usko myöskään, että 80-90-luvulla teini olisi joutunut maksamaan mummon vuokran omalla työllään.
Tulee ihan mieleen Riikka Pulkkisen surkeat kirjat.
Niin ja kuka siellä muka on vaatimassa mitään, kun koko suku on kukkupöönä dementikkona?
Tulevaisuuden kuva monille. Siihen havahdutaan vasta sitten, kun homma leviää omille silmille, että vanhainkotipaikkoja ei enää ole, kotihoitoa ei saa ja vammaisetkin heitetään omaisten niskaan. Tervetuloa Suomeen 2020- ja 2030-luvuille ja siitä eteenpäinkin. Edes rahalla ei saa, ja rahattomana vasta mahdotonta onkin.
Kuinka usein joudut viemään mummon ruokakassin? Entä poikkeamaan äidin tai veljen hoivalaitoksessa vierailulla?
Mitä teet muina aikoina?
Minulla samantapaisia kokemuksia. Liian varhain olet joutunut kohtaamaan liian suuria vaatimuksia. Nyt ne käynnit aktivoivat tuota ahdistusta. Yritä tehdä pieniä muutoksia vähitellen. Terapiassa käyn itse ja siitä on ollut minulle apua.
Älä ainakaan haaveile isosta talosta, jossa voit huolehtia kaikista.
Minä otin äitini meille asumaan kun väsyin huoleen ja matkustamiseen, ja nyt koko elämä pyörii hänen oikkujensa ympärillä.
Oma huone ei riitä, vaan koko kotimme on nyt täynnä hänen tavaroitaan, yöllä On oltava hiirenhiljaa, kaikki on huonosti. Entisestä kivasta mummista on tullut musta varjo koko perheeni elämään.
Muut voivat paeta töihinsä ja kouluihinsa ja harrastuksiinsa, itse olen lievästi liikuntavammainen ja lähes jatkuvasti teen pientä kuolemaa kotona. Pakenen yleensä lukemiseen tai kuulokkeet korvilla musiikkiin.
Ei itseään oikein voi muuttaa. Toimii jotenkin automaatilla, ja samalla vain haaveissaan karkaa ja jättää kaiken.
Neuvoja minulla ei ole antaa, en osaa auttaa itseänikään. Terapeutin mielestä olisi ihan ok, että häipyisin vain jonnekin joksikin aikaa tai jopa muuttaisin pois ja jättäisin kaiken.
Sinuna yrittäisin vain lopettaa nuo käynnit, tai ainakin harventaa huomattavasti. Tavalla tai toisella, pakottaa itsensä ottamaan elämä takaisin itselleen.
Ap, olet tehnyt, ja teet arvokasta työtä sairaiden ja ikääntyneiden läheisesi eteen. Ymmärrän väsymyksen, riittämättömyyden ja kiukun tunteesi.
Vanhat ihmiset, (kuten mummosi) osaavat usein olla kamalan vaativia, tyytymättömiä ja vanhoihin kaavoihinsa lukkiutuneita. Se turhauttaa kun parhaansa tekee ja yrittää auttaa, ja silti ollaan tyytymättömiä.
Veljesi tilanne surettaa enemmän kuin äitisi tai mummosi. Jos mahdollista käy hänen kanssaan vaikka jossain reissussa tai muuta kivaa tekemistä ja olemista hänen kanssaan koska hän tarvitsee nyt tukea.
Yritä kuitenkin edes vähän ottaa omaakin aikaa ja levätä. Voimia!
Isovanhemmista? Monikossa...
No lopetat sen, mummo hoivakotiin. Piste.
Minä muutin pois lasten kanssa ja erosin miehestäni sen jälkeen kun anoppi muutti meille asumaan. 4 huonetta ja keittiö, olisi pitänyt oma makuuhuonekin luovuttaa anopille, jaksaa raskas vuorotyö, omat lapset ja vielä liikuntarajotteinen anoppi, joka on vielä häijy kuin sanonko mikä.. Ei kiitos, minusta ei tehty anopin piikaa. Hän muuttikin sitten palvelutaloon kun ex mies ei jaksanut hoitaa.. Ihmeellistä.
Tsemppiä. En voi muuta sanoa.