Lue keskustelun säännöt.
MIKÄ tätä ihmistä vaivaa? (SIS. ESIMERKKEJÄ)
20.10.2016 |
Käytös siis sisältää mm. seuraavia asioita:
- Positiivisten tunteiden ilmaisu on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Positiivisiin asioihin kommentoi laimeasti ja epäkiinnostuneesti.
- Raivokohtaukset täysin yllätäen aivan absurdeista asioista: esim. että lakkasin kynteni mustaksi, ikää tuolloin 30. Meikkaamisessa sinänsä ei ole koskaan ollut hänen mielestään mitään väärää, päinvastoin.
- Suuttuminen tilanteissa, joissa normaali ihminen tuntee empatiaa, esim. toisen jätetyksi tuleminen.
- Kaiken kääntäminen itseen: miten toisen epäonni rasittaa itseä (vaikka siitä ei ko. ihmiselle edes puhuisi muuten kuin mainiten asiasta).
- Välittämisen käyttäminen aseena: en välitä sinusta enää/toivon, että sinua ei olisi, koska *sain raivokohtauksen jostain em. syystä*.
- Vähättely: "eihän tuo nyt mitään" -kommentit vakavasta sairaudesta sen sijaan, että osoittaisi jonkinlaista empatiaa.
- Ihmisten jakaminen pahoihin ja hyviin. Lapsista esim. joku on hyvä ja joku paha. Tällä ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa, mitä lapsi tekee, sama asia tulkitaan eri lapselta toisin kuin toiselta lapselta.
Kyseessä on äitini, noin 60-vuotias nainen. Olen itse noin 40, perheen vanhin tytär. Meitä on 4. Kaksi lasta on "huonoja", toinen heistä minä, kaksi "hyvää". Keskenämme olemme ihmetelleet tätä asetelmaa, se ei ole onneksi rikkonut sisarusten välejä. Äidillä on selvästi jokin vialla henkisesti, tiedän että hänellä on todella vaikea tausta (väkivaltaa kotona, päihteita jne.). Diagnoosia ei ole. Pidän etäisyyttä, koska en jaksa käytöstä, eikä varmaan yllätä että jouduin paikkailemaan itseäni lapsuuden jälkeen pitkään, että aloin edes pitää itsestäni. Olemme näennäisen hyvissä väleissä mutta joudun pitämään etäisyyttä, en kestä tuota sekoilua kovin usein.
Kokemuksia tällaisesta? Voisiko olla kyseessä jokin trauman aiheuttama persoonallisuushäiriö tms.? En kuvittele saavani täältä diagnoosia, mutta olisi kiva kuulla muiden kokemuksia tai ajatuksia.
Kommentit (13)
Kuulostaa ihan yleiseltä ongelmalta tuon ikäisillä naisilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asperger, autismi
Tiedän että olo tuntuu kädettömältä kun ei voi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan yleiseltä ongelmalta tuon ikäisillä naisilla.
Tätä on ollut siitä asti kun muistan MITÄÄN, ei ole alkanut vasta nyt.
Kuulostaa kroonistuneelta masennukselta. Tai epävakaa persoonallisuushäiriö. Tai molemmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan yleiseltä ongelmalta tuon ikäisillä naisilla.
Tätä on ollut siitä asti kun muistan MITÄÄN, ei ole alkanut vasta nyt.
Ups, tarkoitin että tuon ikäluokan naisilla (etenkin 50-luvulla syntyneillä), ei muuten sen ikäisillä.
Mun mutsilla noi samat, diagnoosina skitsofrenia ja bipolaarinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Epävakaalta kuulostaa, olin itse tuontyyppinen nuorena (ennen hoitokontaktia ja diagnoosia). Nyt kolmekymppisenä naurattaa ja hirvittää omat reaktiot, paljon olen niitä pyydellyt anteeksi lähipiiriltä.
Narsistinen persoonallisuushäiriö. Todella hyvä että te sisarukset pidätte yhtä. Minun sisareni otti hyvän asemansa itsestäänselvyytenä. Lapsena, ihan jo ravinnonsaannin takia palvelin narsistiäitiä ja hänen lempitytärtään, mutta samalla punoin oman elämäni suunnitelman mielessäni. Kun pääsin irtaantumaan lapsuudenkodistani, rajasin heidät pienen pieneen lokeroon, johon menen heitä tapaamaan tasan 2 kertaa vuodessa.
Meni monta vuotta että he sieltä lokerostaan yrittivät minua alistaa ja määrätä, ottaa elämäni haltuun, mutta opettelin pitämään oman elämäni täysin omana tietonani, ja käänsin aina keskustelun heitä koskeviin asioihin, sellaisiin josta he haluavat puhua.
Nykyään, nelikymppisenä, olen kuin kuka tahansa kaukainen tuttava. Näemme sen pari kertaa vuodessa, ja lopun aikaa he saavat keskenään haukkua minut juuri niin kuin itse haluavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa 10 kauhealta lapsuutesi, voin vain kuvitella millaista olisi jos sisarukset olisivat kääntyneet toisiaan vastaan. :(
Ilmeisesti kyseessä voi siis olla monikin asia, kuten oletinkin.
Äiti on myös ollut aina kateellinen mm. koulumenestyksestäni, lapsena en tätä tajunnut mutta aikuisena kyllä. Se on raskasta, kun pitäisi esittää elämänsä niin, että toinen ei pahastu kun menee "liian hyvin".
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan yleiseltä ongelmalta tuon ikäisillä naisilla.
Tätä on ollut siitä asti kun muistan MITÄÄN, ei ole alkanut vasta nyt.
Ups, tarkoitin että tuon ikäluokan naisilla (etenkin 50-luvulla syntyneillä), ei muuten sen ikäisillä.
Missä olet törmännyt näihin naisiin? En siis epäile, mutta itsellä on aika yksinäinen olo kun muilla tuntuu olevan ihan normaalit ja kivat äitisuhteet. Omani pyörii äidin hyvinvoinnin ympärillä, on aina pyörinyt. Hän ei näe asioita kuin itsensä kautta, ikävä kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa ihan yleiseltä ongelmalta tuon ikäisillä naisilla.
Tätä on ollut siitä asti kun muistan MITÄÄN, ei ole alkanut vasta nyt.
Ups, tarkoitin että tuon ikäluokan naisilla (etenkin 50-luvulla syntyneillä), ei muuten sen ikäisillä.
Juhuu, missä näitä naisia olet nähnyt?
Kuulostaa etäisesti tutulta. Oma äitini epäilee itsellään epävakaata parsoonallisuushäiriötä.