Uhmaiällä on tarkoituksensa
Uhmaikä mm. auttaa lasta kokeilemaan rajojaan, itsenäistymään ja opetella käsitellä tunteitaan. Välillä tuntuu, että täällä on paljon äitejä, jotka haluavat nujertaa uhmaa. Rajat ovat eriasia, ne pitääkin olla, mutta uhmaikä ei kasvata lasta, jos sitä ei saa käydä läpi.
Minä haluan lapselleni opettaa, että kaikki tunteet on sallittuja ja saa äitiä välillä vastustaakin. Meillä ei suljeta lasta tuulikaappiin itsekseen raivoamaan, kuten joku kirjoitti muinoin. Meillä raivotaan ihan missä huvittaa. Meillä kaikki tunteet ovat opettavaisia. Psykologien vastaanotot ovat tässä maassa täynnä ihmisiä, jotka pelkäävät ja häpeävät negatiivisia tunteitaan. Niitä on opittava ilmaisemaan ja käsittelemään kun on sen aika. Jos aloittaa negatiivisten tunteiden ilmaisun opettelemisen 2-vuotiaasta asti tuulikaapissa, niiden ilmaiseminen aikuisena voi olla hyvin vaikeaa.
En ymmärrä aina näitä kaikkia kovapäisiä vanhempia, jotka ottavat kunnia-asiakseen uhmaisen lapsen tapakasvatuksen. Pitääkö aina olla nujertamassa ja opettamassa kun toisella on kovin huono mieli. Raivoaminen on myös rakastettava piirre lapsessa, eikä siinä ole mitään rangaistavaa tai hävettävää. En siitä huolimatta syötä lapselle jäätelöä aamusta iltaan, vaan otan vastaan raivarit hyvillä mielin jos tarvis. Vanhempien tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä.
Ja te jotka epäilette, että minulla on kiltti pieni tyttö, jonka kanssa on helppoa. Niin onkin, mutta otan myös kunnian siitä itselleni. Tarhassa väittivät tyttöä 3 v 4 kk aika villiksi, minä olin ylpeä. Rajat pitää ehdottomasti olla, mutta myös vapautta, jotta saadaan ylpeitä ja hyvällä itsetunnolla varustettuja tyttöjä.
Kyllä se uhmaikä on älyttömän rasittavaa ja vaikeaa, mutta ottakaa vähän iisimmin, niin uhmaikä vaiheen pääsee oikeasti kokemaan silloin kun sen pitääkin, eikä niin että se nujerretaan kunnes lapsi on isompi ja se tulee vielä voimakkaampana ja rajumpana.
Jään tässä odottelemaan eriäviä mielipiteitä. Niitä varmaan riittää.
Kommentit (33)
Totta kai on uhmalla tarkoituksensa. Ja ei vaan negatiivisten tunteiden ilmaiseminen, vaan myös että sen oppii tekemään yleisesti hyväksyttävällä tavalla. Se kai juuri se paikka, joka Ampiaisakan vanhemmilla meni väärin.
Meidän tasan 2v saa heittäytyä kaupassa lattialle (6v iässä se ei ole enää sallitua), enkä häpeä, mutta en myös ulkoisesti siitä välittää, eli katselen jotain mutta ja puhun miehen kanssa ihan rauhallisesti muista asioista. Ja yleensä on tyttö 10sek:ssa pystyssä ja tulee itse enemmän-vähemmän yhteistyöhaluisena luoksemme. Sitten usein vähän puhun asiasta, yleensä joko nälkä tai väsy, ja yritettään löydä siihen ratkaisu (kärryihin istumaan ja leipäpalanen käteen). Mutta ei saa sitä, mitä on kiukkumalla halunnut. Ei ole kyllä enää moneen kuukauteen mitään vaatinut kaupassa, kun tiedä ettei saa. Vähän sormeilee suklaapatukoita hyllyssä, laittaa takaisin ja kommenttoi " Emme tarvita niitä. Minä vaan tutkin!"
Ja lahjonta joskus harvoi käytän, mutta pyrinsiihen, että tyttö ei tajuaisi sitä lahjontana. Eli kun väsy ja vaikeuksia odotettavissa esim.auttoon lähtemisessä (tyttö ei tykkä yhtään autoilusta), sitten sanon jo etukäteen tyyliin " Äidillä taskussa karamellia (=ksylitolipastillit), olet niin kärsivällinen ja mukava ollut, niin kilteille lapsille annettaan kyllä karamelli kun turvavyöt on kiinni!" -ja pikku uhmuri juoksee autolle. Ei kovin hyväksyttävä tapa, mutta uhmailevan lapsen väkisin autoon survominen vielä pahempi mielestäni.
Tosi hieno ja rohkea kirjoitus, olen samaa mieltä kanssasi. Lisäksi sain taas voimia jaksaa 1,5 v tahtoneidin kanssa.
Toisinaan on kieltämättä aika rankkaa, jaksamista ja ymmärrystä tarvitaan. Lisäksi saa itselleen tosi hyvän mielen, kun jaksaa...
Tsemppiä myös kaikille lapsille kestää vanhempiensa kanssa :)
Eikö itsenäistymisvaihe kuullostaisi paremmalta, kun uhmaikä?!
Hän on saanut kokea kovia.Oma isä on väkivaltainen.Tuttavani erosi miehestään,mutta nyt poika näkee kun isä tönii,ym naisystäväänsä.Tällä naisella on myös lapsia.Poika kertoi äidilleen,mutta äiti ei uskalla sanoa pojan isälle ettei saa nähdä poikaa.En ihmetttele koska tiedän pojan isän luonteen.Hän hakkasi tuttavani kun luuli tämän flirttailleen toiselle miehelle.Poikaan hän ei ole tietääkseni koskaan käynyt käsiksi.No,nyt karkas juttu käsistä,mutta tässä pohjaa. Tuttavani ei anna pojalle rajoja.Meilläkin poika saattaa lyödä tai potkaista jompaa kumpaa lastani ja hän vaan nauraa jos sanon ettei noin saa tehdä.Jos hänellä on nälkä,hän saattaa mennä pakastimelle ja syödä sieltä jäätelöä tai ottaa karkkia kaapista.Kerran hän oli syönyt nälkäänsä laatikollisen suklaata.Siinä tuttavani ihmetteli miksi poika oli kuin duracell-pupu.Hän oli sokerihumalassa.Aina kun he menevät kauppaan poika saa jotain-karkkia tai lelun.Hän saa itse päättää mihin aikaan menee nukkumaan.Yleensä hän valvoo 00.30 asti.Lista on loputon.En viitsi enää sanoa mitään,koska tuttavani loukkaantuu.Minusta rajat tuovat myös turvallisuutta.Meillä aikuiset määrää millon nukutaan ja milloin/mitä syödään ja ulkoillaan.Meillä ei saa satuttaa toista ja toista kunnioitetaan.Karkkia saa karkkipäivänä.Poikkeus on synttärit,yms.En uskalla edes ajatella millaisiin ongelmiin tuttavani joutuu lapsensa kanssa murrosikäisenä.Huh!
Vierestä seuraan kouluikäistä lasta, joka on kiltti ja tottelee, mutta on täysin vaikka omia mielipiteitä. Täydellisen alistettu ja nujerrettu lapsi siis. En tiedä miten se on saatu aikaan. Ilmeisesti just sillä, että oman tahdon ilmaiseminen on ollut kiellettyä, esim. uhma. Ja ettei lasta ole ikinä kuunneltu, vaan aikuinen on aina ollut oikeassa ja päättänyt ja määrännyt lapsen ohi aivan kaikesta.
Sellaisen lapsen kohtaaminen ja hänen kanssaan toimiminen on vaikeaa. Hämmentävää, raivostuttavaa. kun yrittää kysyä jotain, joka vaatisi ratkaisun tekemistä ei kouluikäinen lapsi osaa vastata, sanoo en tiedä. Kyseessä siis ihan tavalliset asiat tyyliin otatko vettä vai mehua, onko jano.
Tämmöinen lapsi ei edes kohtaa omia tunteitaan, ei tiedä niitä, ei tunne niitä.
Hän on hyvin kiltti ja tottelevainen ja nykyään esittää myös empaattista puolta, mutta se ei ole aitoa. Hän toimii näin, jotta saisi aikuisen hyväksynnän, koska käyttäyyy oikein.
Esim. kun aikaisemmin vauva parkui, hän vain tuijotti vieressä. Ei tullut edes sanomaan, että leikki-ikäinen kaatui ja itkee.. tuijotti vain.
Kun pidin nuhdesaarnan, on käytös muuttunut, mutta minä en osaa nähdä sitä aitoa empatiana, vaan että " tekee käskystä," ; " näin kuuluu tässä tilanteessa toimia" .
Ulospäin hän toimii ihan ikätasoisesti ja on siis hvyin kiltti ja kuuliainen lapsi, herttainen ja suloinen. Minä näen nujerretun, alistetun lapsen, jolta puuttuu kosketus omiin tunteisiin ja jolta puuttu omat ajatukset ja mielipiteet.
Juttele siinä sitten semmosen lapsen kanssa!?! :O
Sitten on se toinen ääripää, jossa sallitaan aivan kaikki eikä rajoja aseteta.
Toivottavasti molemmat ääripäät osaavat aikoinaan ajoissa aikuisena hakeutua keskusteluapuun...
jäähypenkillä hetki ihan itsekseen. Suomi on myös täynnä niitä ihmisiä, jotka eivät osaa itsekseen hallita/käsitellä negatiivisia tunteita laisinkaan.
että onpas todella kamalaa ja uskomatonta, että jotain uhmista lahjotaan jäätelöllä... hohhoijjakkaa
Totta kai uhmaiällä on tarkoituksensa, mutta pistipä silmään ap: kirjoituksessa:
Meillä raivotaan ihan missä huvittaa. Meillä kaikki tunteet ovat opettavaisia. Psykologien vastaanotot ovat tässä maassa täynnä ihmisiä, jotka pelkäävät ja häpeävät negatiivisia tunteitaan. Niitä on opittava ilmaisemaan ja käsittelemään kun on sen aika. Jos aloittaa negatiivisten tunteiden ilmaisun opettelemisen 2-vuotiaasta asti tuulikaapissa, niiden ilmaiseminen aikuisena voi olla hyvin vaikeaa.
Meillä ei kyllä raivota missä huvittaa. Totta kai tunteet pitää saada näyttää, mutta yhtälailla on lasten opittava, miten käyttäydytään ja missä. En minäkään saa heittäytyä kaupan lattialle kirkumaan kun joku ottaa päähän, miksi hyväksyisin moista lapseltani? Jos hän näin tekee, kannan hänet ulos kaupasta ja sillä siisti. En siis keskustele, en lahjo, enkä varsinkaan seiso rauhallisena vieressä ja anna hänen raivota. Ei kauppaan mennä raivoamaan, vaan tekemään ostoksia.
Onhan se aika hurjaa, jos ei lapselle osoiteta, miten pitää käyttäytyä ja missä. Ja rajojahan sillä uhmalla nimenomaan haetaan ja testataan, katsotaan, että jos käyttäydyn näin, niin mitä sitten tuo aikuinen tuossa tekee, vai tekeekö mitään. Ja mihin asti voin mennä ennen kuin tulee raja vastaan.
Ja meillä on kaksi villiä ja vilkasta poikaa, jotka kyllä raivoavat välillä ja osoittavat muutkin tunteensa. Mutta ihmisten ilmoilla käyttäydytään, piste. JOs se on jonkun mielestä alistamista, niin hohhoijaa... Katsotaan sitten murrosikäisenä, mitä olette mieltä....
Kuri oli kova ja negatiivisia tunteita ei saanut näyttää. Jopa tänä päivänäkään en kerro vanhemmilleni juurikaan huoliani/negatiivisia tunteita, koska tunnen, ettei heidän mieltään tule pahoittaa. Aika surullista. Murrosikä olikin sitten rankka minulla, kiltistä tytöstä tuli kapinallinen, jonka kanssa vanhemmat olivat helisemässä. Tätä virhettä en tee tyttärelleni! Uhmaikä on tosin vasta edessäpäin, mutta tyttäreni kyllä saa näyttää raivotunteensakin ilman että häntä siitä rankaisen. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Mutta toisaalta, vanhempien pitääkin tehdä virheitä. Mistäs sitten omat lapsemme opppisivat, ellei meiltä, miten toimia oikein tai väärin omien lapsien kanssa..
niin ei minua käytännössä kaapissa pidetty, se oli vertauskuva.
halusin vielä lisätä, että minusta ,esim käyttämässäni esimerkissä kaupasta, ei ole lapsen rankaisemista, että kannan hänet ulos kaupasta, enkä anna raivota lattialla valtoimenaan. Ei siis pidäkään rankaista, mutta osoittaa rajat, mitä voi tehdä ja missä.
Olin perjantaina 3-v neuvolassa, jossa puhuttiin raivokohtauksista. Kerroin tämän esimerkin, miten toimin ihmisten ilmoilla ja että kotona, jos aletaan raivoamaan, ohjaan omaan huoneeseen, olohuoneeseen tms, toiseen tilaan, jossa saa huutaa ja kirkua kunnes rauhoittuu. Sitten kun kohtaus on ohi, otan syliin ja juttelen siitä, miksi pieni raivostui ja mitä tapahtui. Neuvolatädin mielestä juuri näin pitää menetellä, sanoi, että moni lapsi hermostuu vielä pahemmin, jos yrittää pitää sylissä, ja on hyvä, että viedään syrjempään olemaan itsekseen ja otetaan syliin kun raivo laantuu.
Että näin meillä.
... ottaa huomioon, että 3-vuotiaan uhmiskohtauksessa, joka on pahimmillaan täydellinen hysteria on huomattavasti eroa 6-vuotiaan raivoamiseen. Itsensä hallitseminen minusta syntyy sillä, että harjoitellaan siitä hysteriasta selviämistä. Nyt kun lapsi on vielä 3, senkun raivoaa, turha siinä on halia tai selittää tai ojentaa kun toinen on ihan eri planeetalla.
En toki anna lapseni kiljua kirjastossa tai kirkossa (ei me käydä yleensä) tai muulla julkisella paikalla missä se häiritsee. En kuitenkaan myöskään oleta lapsen lopettavan sanallisella ojentamisella julkisella paikalla riehumista. Fyysiseen kurittamiseen en ala. Kun hysteria iskee siinä ei paljon neuvotteleminen ja kasvattaminen auta. Kaupassa annan huutaa, muualla vien pois tai teen jotain muuta tilanteen mukaan, jotta tilanne ei ärsytä muita. Täällä ilmeisesti pitäis aina tarkistaa joka lause, ettei kukaan ota kirjaimellisesti ja selittää joka asia 165451 kantilta... vika voi olla myös ap:ssa...
Nyt jo huomaan uhmaiän jo pikku hiljaa laantuessa pahimmasta vaiheesta, että alkaa olla vaikea pärjätä myös kova tahtoisen lapsen kanssa, silloinkin kun uhmakohtaus ei ole enää ainoa keino yrittää saada tahtoa läpi. Uhmis on oikeastaan vielä aika helppoa, äiti sanoo ei, lapsi raivoaa hysteerisenä hetken, kuivaa kyyneleet ja tilanne on ohi. Nyt täytyy jo neuvotella ja uhkailla ja keksiä uusia keinoja operoida.
Tavallaan olet oikeassakin eli onhan lapselle annettava mahdollisuus näyttää tunteensa eikä näin ollen lasta saisi kieltää itkemästä, jos itkettää yms.
Mutta kun meillä on 4v4kk ikäinen tyttö niin olen huomannut että raivoaminen ei jossain tilanteessa ole johtunutkaan siitä että alunperin olisi raivostuttanut vaan että se alkuperäinen tunne oli jotain muuta esim. ikävää olen kyllä sanonut, että jos sinulla on isää ikävä voit itkeä sitä, mutta raivoaminen ei ole siihen tilanteeseen oikea ratkaisu.
Uhmaikä on aikaa, jolloin lapsi opettelee tunnistamaan tunteita ja kyllä alle 4-vuotiaalla on muitakin negatiivisia tunteita kuin raivo. Ja onko raivo edes tunnetta??? Joskus ehkä on syytäkin raivostua mutta usein tuo raivon tunne tulee jostain tilanteesta tai tunteesta jota lapsi ei koe hallitsevansa. Kyllä meilläkin neiti saa raivota, jos siihen on syytä, mutta monesti puhumalla syy löytyy ihan jostain muualta eli jotain mieltä painavaa asiaa on purettu raivoamalla kun ei ole vielä ollut keinoja toimia toisin.
Jos lapsi saa raivota vain raivoamisen vuoksi, oppiiko hän oikeita tunteita??
Näin siis minun mielestäni.
Juu kun on pienen ikänsä saanut osoittaa tunteitaan ja raivota ilman että on opetettu rakentavampia tapoja, niin sitä tekee aikuisenakin...
Kyllä uhma on tarkoituksenmukaista, mutta se miten uhmaa koordinoidaan onkin eri juttu. Taitolaji, jota minä en ainakaan osaa vielä täydellisesti.
Sitten on vielä arki, kärjistäen on päiviä kun yksi uhmaa ja kiljuu, toinen lapsi yrittää kertoa aikuiselle jotain tärkeää ja vauva vielä kiljuu nälkäänsä ja itse voi olla yöheräämisistä väsynyt. Tälläisinä hetkinä ei aina jaksa olla rakentava, vaan voi olla että kiljuva uhmaikäinen (mikä tahansa tuo ikä nyt onkaan kenenkään mielestä) joutuu siirtymään sivuvasemmalle (tai vietävä, jossei usko), jotta vauvan saa imetettyä ja isomman lapsen tärkeän asian kuunneltua (kun huutavan uhmaikäisen saa vierestä pois, että kuulee mitä toinen sanoo). Vasta tämän jälkeen voi olla uhmaikäisen vuoro ja sitten vasta keskustellaan ja selvitetään tilanne. Ja jos heti tämän jälkeen toinen uhmakohtaus alkaa alusta, niin voi olla että äiti kiljaisee " hiljaa" , eikä jaksa ottaa vastaan koko raivon skaalaa. Siinä vaiheessa jo isompi lapsi voi myös alkaa valittamaan, kun yksi vaan huutaa ja lisäksi vauva pelästyy huutoa jne.
Uhman kanssa meillä on toimivana keinona ollut seuraavat asiat:
*Lapsi nukkuu riittävästi
*Lapsi syö riittävästi
*Päivässä on riittävästi ohjelmaa ja ulkoilua, mutta ei liikaa aktiviteetteja- mitä pienempi lapsi (ja lapsen luonteen mukaan), niin sitä arkisemmat asiat riittävät " virikkeiksi"