Iloitsetko siitä mitä sinulla on vai suretko sitä mitä ei ole?

Suren. Minulla ei ole perhettä, ei työtä eikä asuntoa. Minulla on suht uudet kengät.

Molempia!

Olen optimisti.

Tyypillisen av-mamman elämän ainoa ilo on vahingonilo. Kun naapuri tai sukulainen oikein epäonnistuu, niin siitä av-mamma saa edes pienen lohdun synkkään elämäänsä.

Valitettavasti enemmän suren ja kaipaan mitä minulla ei nyt ole. Jopa upeiden treffien jälkeen en odaa nauttia vaan koen epävarmuutta ja odotan milloin tämäkin ilo loppuu.

Mutta myös iloitsen: mulla on ihana työ, perhe, terveys, kavereita, potentiaalia... Ja pian toivottavasti seurustelusuhde.

Kumpaakin. Iloitsen, että minulla on ihana koti ja rakastava puoliso. Suren sitä, ettei minulla ole terveyttä.

Iloitsen siitä mitä minulla on. Kaikkea ei voi elämässä saada. Minulla ei ole paljoa rahaa ja materiaa, mutta minulla on paljon läheisiä, ystäviä ja rakkautta sekä olen onnellinen. Joten ei minulta mitään puutu.

Mulla on kaikkea, mutta nyt on alkanut tulla pikku hiljaa mieleen, että jotain voisi vähentää. Tehdä elämästä yksinkertaisempaa.

Iloitsen

Olen iloinen siitä mitä on. Surkuttelen kuitenkin sitä, mitä voisi olla, jos vain saisin aikaiseksi! Siis sellaisia asioita, joiden puuttuminen on vain omaa laiskuutta ja saamattomuutta, esim alan vaihtaminen mieluisaan.

Sekä että. Toivon etä osaan kuitenkin enemmän iloita siitä mitä minulla on, koska ne ovat asioita, jotka ovat omassa arvoasteikossani kaikkein tärkeimpiä eli puoliso, lapset, terveys, koti,lähipiirin ihmiset ylipäätään, kiinnostuksen kohteita (harrastuksia ja yleistä uteliaisuutta eri elämän asioita kohtaan) sekä kyky iloita ja nauttia pienistä elämän asioista kuten hyvä ruoka, takkatuli, kirjat ja kaikki esteettinen kauneus ympärillä. Pyrin katsomaan elämää ja arkea odottavan kiinnostuneena, mitähän tämä päivä tuokaa tullessaan...Synkkinä hetkinä manaan joskus kun työelämä kohdallani on mitä on, kuitenkin kiitollisena siitä että minulla on kuitenkin työ, jossa viihdyn kohtalaisen hyvin huonosta palkasta ja osa-aikaisuudesta huolimatta. Onnekseni työkaverini ovat tosi kivoja ja työyhteisö hengeltään terve ja kannustava. Rahan riittämisen kanssa on oltava tarkkana, mutta sekin käy jo luonnostaan kun sitä on vuosikaudet tehnyt. Kyllä tästäkin päivästä tulee hyvä!

Enimmäkseen suren sitä mitä ei ole,ja harrastan ärsyttävää "sitten kun" ajattelua.Olen onnellinen sitten kun laihdun/saan töitä/parisuhde on kunnossa...

Suren sitä mitä ei ole.

Nuorena olin elämää janoava, energinen, pulppuavan iloinen ja elämään luottava. Kun menetin terveyden kolmekymppisenä pysyvään työkyvyttömyyteen asti, niin samalla meni myös työelämän lisäksi mahdollisuudet lapsiin ja elinvoimakin jäi vähiin. Sairaana minua ei tuntunut huolivan kukaan kumppanikseen, vaikka nuorempana oli ihan toisin.

Paljon menetyksiä vaan ollut. Vaikea iloita.

Riippuu päivästä. Yleensä olen hyvin kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Olen terve, minulla on ihanat lapset ja hyvä mies, välit muutenkin rakkaisiini kunnossa ja ihan mukava koti. Kiva harrastuskin. Mutta joskus tulee sellaisia päiviä, että rypee ihan pohjamudissa eikä siihen auta muu kuin se, että antaa sen itkun ja pahan olon tulla ulos. Työtä, rahaa ja sitä myöten oman arvon tuntoa ei ole. Eikä kyllä ystäviäkään. Kaikesta hyvästä huolimatta minun on vaikea nähdä, että tulevaisuus olisi jotenkin parempi. Pelkään koko ajan, että asiat menevät huonommalle tolalle.

Kauheita kun joutuu suree sitä mitä On.

Kummallinen jako. En kumpaakaan.

Kyllä se on alkanut kallistua ilon puolelle, vaikka vielä välillä masentaakin :) Olen aika lailla jo tyytynyt siihen mitä mulla on enkä jaksa enää haikailla muuta. Se on kuluttavaa