Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kysely oliko lapsuutesi helpompi, kuin mulla? Vastaa kyllä jos oli ja jos oli mielestäsi vaikeampi niin vastaa kyselyyn ei. No alan kertoa nyt lapsuudestani...
15.10.2016 |
Kotona asiat olivat hiukan huonosti. Vanhemmilla oli kauheasti riitoja jotka kiusasivat minua. Oltiin eroamassa ja palaamassa yhteen. Oli lievää väkivaltaa joka tietenkin pikkulapsen mielestä näytti tosi pelottavalta. Isä rikkoi lautasia ja paiskoi tavaroita. Ryntäili agressiivisesti kohti äitiä ja välillä ravisteli ja ties mitä.
Äiti myös tahallaan ärsytti isää ja välillä oli paidasta hiha revittynä.
Kaikenlaista painimista oli joka näytti aika pelottavalta.
Ketään ei kuitenkaan oikesti sattunut ikinä, mutta pelkäsin aina, että jtn tosipahaa käy.
Isäni on narsisti ja kontrolloi äitiä kaikesta. Kielsi alkoholin käytön ja baareissa käymisen, kun itsellään oli alkoholisti perheestä traumoja jäännyt.
Isä myös saattoi illalla sanoa, että nyt kaikki käyvät nukkumaan ja pakotti hiljaisuuden tulemaan koska halusi itse nukkumaan.
Ja määräili kaikessa. Kuitenkaan miesten velvollisuuksia ei hoitanut.
Äidillä on myös mielenterveysongelmia ja kilahteli ja uhkaili itsemurhalla ja kännissä kerran yritti sitä, kun hänellä oli todella huonokausi eikä ollut ottanut lääkkeitään.
Asuimme pienessä kämpässä jossa alkoi tuntua aika ahtaalta.
Vanhempani eivät käyneet töissä joka hävetti minua sillä muiden vanhemmat tekivät töitä.
Koulussa mulla ei ollut oikein kavereita ja koin lievää kiusaamista ja syrjintää.
En voinnut oikein tehdä mieleisiä asioita ja aloin olla teininä aika ahdistunut.
Noniin nyt tässä alla on kysely. Eli oliko lapsuutesi helpompi, kuin mulla vai ei:
Kommentit (22)
"Kotona asiat olivat hiukan huonosti"
Tuon kohdan luettuani tiesin jo vastata, että lapsuuteni oli paljon helpompi, koska se oli loistava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi et korjannut vanhempiesi parisuhdetta, kuten kunnon lapsen kuuluu tehdä? Ihan itseäsi saat syyttää.
En tiedä kaipailitko kokemuksia, mutta minulla oli alkoholisti-isä, vanhempani erosivat kun olin 5v. Vuoden päästä äitini tapasi uuden miehen, menivät naimisiin ja siitä alkoi 5 vuoden perhehelvetti. Uusi isäpuoli hakkasi meitä ja teki seksuaslista väkivaltaa minulle kun olin 6-11v. Sitten he erosivat. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin rikki henkisesti että aloin oireilla. 8-vuotiaana olin sairastunut anoreksiaan. 12-vuotiaana vaivuin psykoosiin ja minulla oli pakonomaista seksuaalista käytöstä vanhempia miehiä kohtaan. Hakeuduin jatkuvasti 2-3-kymppisten miesten seuraan ja harrastin seksiä joidenkin kanssa. 12-vuotiaana jouduin lasten psykiatriselle osastolle. 12-13-vuotiaana karkailin kotoa ja kun olin 13v, poliisi haki minut erään miehen luota ja vei suoraan nuorten psykiatriselle osastolle. Olin siellä 3kk kunnes minut sijoitettiin lastenkotiin.
Veljelläni meni vähän paremmin, mutta hänkin joutui samaan lastenkotiin parin vuoden päästä kun jäi kiinni alkoholin varastamisesta.
Lastenkodissa elämä alkoi sujua, koulunkin sain käytyä, tosin rimaa hipoen ja jäin luokallekin, mutta sain peruskoulun suoritettua.
No ei tuo mikään normaali lapsuus ole ollut ap! Olet elänyt sairaas ympäristössä josta tervettä ihmistä kasva. Kai olet joskus puhunut noista jossain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai hiukan huonosti? Teillä oli ap asiat todella huonosti. Elit sairaassa kasvuympäristössä ja olisi ihme jos tuosta ei olisi jtn seurauksia. Mm kaikenlaista traumaa ja ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osin helpompi, osin yhtä vaikea, mutta siis kaikenkaikkiaan helpompi. Silti aikuisena on todella vaikeaa. Pahinta on ehkä se arvottomuuden tunne, joka on jäänyt siitä, kun tuollaisissa oloissa minä olin aina se, joka joustin. Naurahdin tuolle, joka sarkastisesti ainakin toivottavasti sanoi, että mikset korjannut vanhempiasi? Niin. Mäkin olisin takuulla nyt ihan onnellinen menestyjä ja siemailisin drinksua Karibialla, jos oisin siinä onnistunut. Tuollaisissa oloissa kasvaneelle lapselle jää usein päähän se "viritys", että sinussa vika kun hommat ei skulaa. Mitkä tahansa hommat. Kaveri on vittumainen, niin aha, mitä mä tein? Töissä syrjitään, niin aha, kai mä en sit riitä, jne. Ja koko ajan kuitenkin tavallaan tiedät, ettet ole sen huonompi kuin muutkaan, muttet silti vain usko siihen. Tai näin ainakin mulla.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kaipailitko kokemuksia, mutta minulla oli alkoholisti-isä, vanhempani erosivat kun olin 5v. Vuoden päästä äitini tapasi uuden miehen, menivät naimisiin ja siitä alkoi 5 vuoden perhehelvetti. Uusi isäpuoli hakkasi meitä ja teki seksuaslista väkivaltaa minulle kun olin 6-11v. Sitten he erosivat. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin rikki henkisesti että aloin oireilla. 8-vuotiaana olin sairastunut anoreksiaan. 12-vuotiaana vaivuin psykoosiin ja minulla oli pakonomaista seksuaalista käytöstä vanhempia miehiä kohtaan. Hakeuduin jatkuvasti 2-3-kymppisten miesten seuraan ja harrastin seksiä joidenkin kanssa. 12-vuotiaana jouduin lasten psykiatriselle osastolle. 12-13-vuotiaana karkailin kotoa ja kun olin 13v, poliisi haki minut erään miehen luota ja vei suoraan nuorten psykiatriselle osastolle. Olin siellä 3kk kunnes minut sijoitettiin lastenkotiin.
Veljelläni meni vähän paremmin, mutta hänkin joutui samaan lastenkotiin parin vuoden päästä kun jäi kiinni alkoholin varastamisesta.
Lastenkodissa elämä alkoi sujua, koulunkin sain käytyä, tosin rimaa hipoen ja jäin luokallekin, mutta sain peruskoulun suoritettua.
Mitä ihmettä oikein ajattelit? Et sano sitä ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli kutakuinkin yhtä huono lapsuus. Mutta aikuisena olen silti "menestyjä", mulla on hyvä koulutus ja ura, ihanat lapset, ihana parisuhde. Olen onnellinen. Olen työstänyt lapsuuttani paljon, käynyt terapiassa ja päässyt irti vahingollisista ajatusmalleista. Vaikeasta lapsuudesta voi toipua. Toki se vaatii halua siihen. Asiat pitäö käsitellä, oppia ja sitten päästää irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli kutakuinkin yhtä huono lapsuus. Mutta aikuisena olen silti "menestyjä", mulla on hyvä koulutus ja ura, ihanat lapset, ihana parisuhde. Olen onnellinen. Olen työstänyt lapsuuttani paljon, käynyt terapiassa ja päässyt irti vahingollisista ajatusmalleista. Vaikeasta lapsuudesta voi toipua. Toki se vaatii halua siihen. Asiat pitäö käsitellä, oppia ja sitten päästää irti.
Sua ei ole sitten estäneet lapsuutesi tapahtumat. Turha tulla sanomaan, että kyllä estivät, ehkä korkeintaan harmittivat tai vituttivat, mutta eivät estäneet toimimasta ja saamasta apua. Toisilla on sellaisia vaurioita, ettei niihin oikein saa apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kaipailitko kokemuksia, mutta minulla oli alkoholisti-isä, vanhempani erosivat kun olin 5v. Vuoden päästä äitini tapasi uuden miehen, menivät naimisiin ja siitä alkoi 5 vuoden perhehelvetti. Uusi isäpuoli hakkasi meitä ja teki seksuaslista väkivaltaa minulle kun olin 6-11v. Sitten he erosivat. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin rikki henkisesti että aloin oireilla. 8-vuotiaana olin sairastunut anoreksiaan. 12-vuotiaana vaivuin psykoosiin ja minulla oli pakonomaista seksuaalista käytöstä vanhempia miehiä kohtaan. Hakeuduin jatkuvasti 2-3-kymppisten miesten seuraan ja harrastin seksiä joidenkin kanssa. 12-vuotiaana jouduin lasten psykiatriselle osastolle. 12-13-vuotiaana karkailin kotoa ja kun olin 13v, poliisi haki minut erään miehen luota ja vei suoraan nuorten psykiatriselle osastolle. Olin siellä 3kk kunnes minut sijoitettiin lastenkotiin.
Veljelläni meni vähän paremmin, mutta hänkin joutui samaan lastenkotiin parin vuoden päästä kun jäi kiinni alkoholin varastamisesta.
Lastenkodissa elämä alkoi sujua, koulunkin sain käytyä, tosin rimaa hipoen ja jäin luokallekin, mutta sain peruskoulun suoritettua.
Mitä ihmettä oikein ajattelit? Et sano sitä ollenkaan.
En muista yhtään mitä olen ajatellut. En muista noista ajoista oikeastaan mitään muuuta kuin että äiti itki aina. Jotain yksittäisiä muistoja tulee mieleen joskus seksin aikana, mutta ne liittyvät lapsuuteen. Silloin alkaa kuvottaa ja oksettaa ja inhoan itseäni. Päiväkirjaa pidin ja sieltä löytyi jotain ajatuksiani. Sosiaalityöntekijä otti haltuunsa päiväkirjani enkä ole itse sitä lukenut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kaipailitko kokemuksia, mutta minulla oli alkoholisti-isä, vanhempani erosivat kun olin 5v. Vuoden päästä äitini tapasi uuden miehen, menivät naimisiin ja siitä alkoi 5 vuoden perhehelvetti. Uusi isäpuoli hakkasi meitä ja teki seksuaslista väkivaltaa minulle kun olin 6-11v. Sitten he erosivat. Olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin rikki henkisesti että aloin oireilla. 8-vuotiaana olin sairastunut anoreksiaan. 12-vuotiaana vaivuin psykoosiin ja minulla oli pakonomaista seksuaalista käytöstä vanhempia miehiä kohtaan. Hakeuduin jatkuvasti 2-3-kymppisten miesten seuraan ja harrastin seksiä joidenkin kanssa. 12-vuotiaana jouduin lasten psykiatriselle osastolle. 12-13-vuotiaana karkailin kotoa ja kun olin 13v, poliisi haki minut erään miehen luota ja vei suoraan nuorten psykiatriselle osastolle. Olin siellä 3kk kunnes minut sijoitettiin lastenkotiin.
Veljelläni meni vähän paremmin, mutta hänkin joutui samaan lastenkotiin parin vuoden päästä kun jäi kiinni alkoholin varastamisesta.
Lastenkodissa elämä alkoi sujua, koulunkin sain käytyä, tosin rimaa hipoen ja jäin luokallekin, mutta sain peruskoulun suoritettua.
Mitä ihmettä oikein ajattelit? Et sano sitä ollenkaan.
En muista yhtään mitä olen ajatellut. En muista noista ajoista oikeastaan mitään muuuta kuin että äiti itki aina. Jotain yksittäisiä muistoja tulee mieleen joskus seksin aikana, mutta ne liittyvät lapsuuteen. Silloin alkaa kuvottaa ja oksettaa ja inhoan itseäni. Päiväkirjaa pidin ja sieltä löytyi jotain ajatuksiani. Sosiaalityöntekijä otti haltuunsa päiväkirjani enkä ole itse sitä lukenut.
Okei. Aika järkyttävää. Toivottavasti saat elää nyt elämääsi rauhassa eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi et korjannut vanhempiesi parisuhdetta, kuten kunnon lapsen kuuluu tehdä? Ihan itseäsi saat syyttää.
Voi vittu mikä kommentti! Vaikka olisikin provo, niin mauton, että sinut pitäisi tukehduttaa omaan paskaasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi et korjannut vanhempiesi parisuhdetta, kuten kunnon lapsen kuuluu tehdä? Ihan itseäsi saat syyttää.
Voi vittu mikä kommentti! Vaikka olisikin provo, niin mauton, että sinut pitäisi tukehduttaa omaan paskaasi.
Ei vaan tuossa kommentissa juuri nähdään, mitä tällaiset vanhemmat vielä kaiken muun päälle saattavat saada lapsen tuntemaan, että häneltä odotetaan. On ihan hyvä tunnistaa se, että sille voi tehdä jotain. Eli päästää irti, ettei ole aina ja kaikesta vastuussa.
Asuimme Espoossa 300 neliön omakotitalossa, vanhemmat hyvissä töissä ja kotona taloudenhoitaja. Vanhemmat ottivat ahkerasti yhteen ja syyllistivät toinen toisiaan uransa jarruttamisesta. Rahaa oli reilusti joka mittapuulla.
Vanhemmat erosivat ja muutimme äidin kanssa rivariin kotiapulainen mukana. Isää nähtiin joka toinen viikonloppu ja kerran aina viikossakin. Vanhemmat eivät edelleenkään sietäneet toisiaan. Äiti pisti lapset usein hoitoon mummolaan, isä vei meitä ympäri maailmaa matkoille.
Kotiapulaisesta luovuttiin ja muutettiin isoon omakotitaloon äidin kanssa. Äiti tuli työttömäksi ja suuri osa ansiosidonnaisesta meni taloon, rahasta oltiin tiukempia. Saimme kuitenkin kaikki muotivermeet ja olimme edelleen varakkaita moneen muuhun verrattuna 90-luvun lamassa. Välillä minua yritettiin kiusata ja ottaa silmätikuksi koulussa, mutta sanavalmiina ja itsevarmana tyrmäsin yritykset alkuunsa. Äiti joi arkenakin olutta yksinäisyyteensä, joten harrastuksiin kuskaamiseen hänestä ei ollut, eikä hän ollut kiinnostunut millään lailla tukemaan koulunkäyntiäkään. Olin silti hyvä koulussa ja kannoin vastuun itsestäni muutenkin yksin.
Myöhemmin nuoreksi aikuiseksi kasvettuani kuulin, että sekä äidillä että isällä oli sivusuhteita liiton ajan ja isä sai lehtolapsenkin.
Vastasin kysymykseesi, että lapsuuteni oli paljon helpompi.
Olen itse ollut uraorientoitunut maailmanmatkaaja. Hyvän miehen tavattuani olen oppinut parisuhteesta, luottamuksesta ja rakkaudesta paljon. Saatuamme esikoisemme jouduin käymään läpi kipeitä lapsuuden kokemuksia ja pidän omaa äitiäni surkeuden huippuna, vaikka mitään mielenterveysongelmia tai itsarilla uhkailua ei meillä todellakaan ole ollut. Pidän itse lastani ja miestäni maailman tärkeimpinä asioina, ja olemmekin todella onnellisia.
Itse olen 14-lapsisen perheen esikoinen ja jo 3-4-vuotiaana jokapäiväiseen elämääni kuului lastenhoito ja kotityöt. Koulun jälkeen sain erittäin harvoin leikkiä, tai nähdä kavereita, koska kotona minua odotti joukko taaperoita, sekä pyykkäämistä, imurointia, kaupassakäyntiä ja pihatöitä. Koti oli iso, joten äiti ei selvinnyt töistä yksin kun isä paiski palkkatöitä aamusta iltaan ja vanhempani olivatkin tosi usein vihaisia ja stressaantuneita.
Perheemme oli uskonnollinen, joten kuri oli kova ja etenkin pojat saivat vitsaa pienistäkin kolttosista, jopa vahingoista. Myös helvetti-kortti vedettiin esille harva se minuutti, jotta meidät saatiin tanssimaan vanhempien pillin mukaan (Tottele äitiäsi ja isääsi) ja pikkukoululaisena elin koko ajan hirveässä kuolemanpelossa, koska pelkäsin joutuvani kadotukseen.
Kavereita saimme olla vain muiden lestadiolaisten kanssa. Tätä ei ääneen sanottu, mutta kyllä sen silti tajusi, kun äiti ja isä eivät suostuneet päästämään ei-uskovaisia penskoja kotiimme, eivätkä meitä heidän kotiin ja, jos olimme ulkona, niin vanhemmat käskivät meidät jonkun verukkeen varjolla äkkiä kotiin. Vaikka enhän minä edes ehtinyt juuri ketään tavata, kun kotona oli aina kauhea kasa hommia. Viikonloputkin oli pyhitetty kotitöille, paitsi sunnuntaina käytiin kyllä myös seuroissa. Kärsin yläasteella burn outista, koska iän myötä harteilleni oli kasaantunut ihan järkyttävästi hommia; läksyt pääsin tekemään vasta keskiyön jälkeen, vaikka yleensä ne jäivät kyllä tekemättä ja olin lähes koko ajan rättiväsynyt.
Alle 18-vuotiaana ei saanut seurustella ja ennen riparia oli oltava täysin viaton aseksuaali. Pidin itseäni sairaana pervona, kun yläasteen alussa ihastuin rinkkuluokan poikaan ja häpesin itseäni suuresti. Vaikka yksi häpeän pilkahdushan se vain oli sen kaiken häpeän, pelon, uupumuksen, ja lopulta myös masennuksen, joukossa, joita sain tuntea koko lapsuuden ja nuoruuden ajan.
Lahkosta en kuitenkaan ole eronnut, vaikka enää harvoin seuroissa käyn. Olen senkin asian kanssa pallotellut jo siitä asti, kun lapsuudenkodista muutin, mutta jotenkin en vain uskalla ja pysty päästämään irti.
Alue: Aihe vapaa
.