Lue keskustelun säännöt.
Miten voin ikinä laihduttaa, kun laihdutus laukauisee aina ahmimisen? (BED)
13.10.2016 |
Kysymys otsikossa.
Ylipainoa 20 kiloa, mutta ilmeisesti kärsin syömishäiriöstä kun kaikenlaisesta ruoan rajoittamisesta seuraa välitön ahmiminen. Joskus selviän pari päivää siistimmin syöden, mutta yleensä repsahdan ja ahmin sitten kuukauden päälle.
Vain salliva suhtautuminen ruokaan auttaa, mutta valitettavasti myös lihottaa... En jaksa enää jojoilla ja haluaisin vaan syödä normaalisti ja olla normaalipainoinen. Apua :(
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
VHH:ta ehdottaneelle: olen ollut niin ketoosilla kuin hyväkarpillakin ja paino kyllä putoaa, mutta ahmiminen triggeröityy rajoitusten takia pahaksi...
Onnea sinulle painonpudotuksesta kuitenkin!AP
Et ehkä ole ymmärtänyt vhh-ruokavaliota. Se ei ole millään tavalla rajoitettu ruokavalio.
En kuitenkaan väitä sen sopivan kaikille.
No kyllä siinä jää aika paljon ruokia pois ihan vaikka lempiruoastani pastasta alkaen.
Joo, jos noin ajattelee, mutta oletko miettinyt mitä saat tilalle?
Voisko lempiruoka vaihtua?
Vhh:ta ei voi edes ajatella, jos miettii vain mistä jää paitsi.
Ohis, mutta et taida tietää ahmimishäiriöstä paljoa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni BED, siihen lääkitys (jota nyt puretaan) sekä psykoterapia. Omin päin ei kannata laihduttaa.
Tsemppiä
Hei! Toivottavasti olet vielä täällä lukemassa tätä kommenttia, ap!
Minä sairastuin BED-syömishäiriöön 14-vuotiaana. En tajunnut olevani syömishäiriöinen kolmikymppiseksi asti. Tiesin anoreksian ja tiesin bulimian, eikä minulla ollut kumpaakaan. Minä ahmin salaa kaikki ne vuodet.
Vasta kolmikymppisenä törmäsin yhteen artikkeliin syömishäiriöistä ja siinä tajusin ensimmäistä kertaa, että minulla on BED. Otin yhteyttä terveyskeskukseen, pääsin terveydenhoitajan puheille ja sain lähetteen Syömishäiriöklinikalle. Kävin siellä puoli vuotta, eikä se auttanut yhtään mitään. Masensi vain entistä enemmän, kun tuntui, etteivät ne ravintoterapeutit ja muu henkilökunta tajunnut ollenkaan, miltä TUNTUU olla minä, miltä TUNTUU olla ruoan armoilla, ja miten on ylitsepääsemättömän vaikeaa olla vastustamatta ahmimiskohtausta. Ajattelin, etten parane ikinä.
Minulle jäi kuitenkin takaraivoon kytemään se ajatus, että säännöllinen ruokailurytmi vähentää ahmimistarvetta. Pari vuotta tuon terapiajakson jälkeen astuin vaa'alle ja kun se oli 40 kiloa yli normaalipainon ylärajan, minä yksinkertaisesti päätin aloittaa sen säännöllisen syömisen. Enää ei ollut tavoitteena laihtuminen, vaan normaali syöminen ja oma terveys.
Aloin syödä aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Piilotin vaa'an. Välillä ahmin. Jatkoin sinnikkäästi seuraavana päivänä aamupalasta, vaikkei edellisillan ahmimisen jäljiltä ollut nälkä. Sitten lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Pikku hiljaa normaali näläntunne alkoi tulla ja kun ateriavälit eivät kasvaneet 3-4 tuntia pidemmäksi, ahmimistarve vähentyi. Sitä kuitenkin tuli vielä säännöllisesti. Mutta jatkoin!
Nyt tuosta ahaa-elämyksestä on aika tarkkaan kolme vuotta. Olen laihtunut 30 kiloa, eli 10 kiloa on vielä siihen normaalipainon ylärajaan. En voi todellakaan sanoa, ettenkö olisi silloin tällöin vielä ahminut, mutta määrällisesti ahmittu ruoka on vähentynyt murto-osaan. Aivot laittavat stopin aiemmin. Tiedäthän sen tunteen, kun on syönyt itsensä niin ähkyyn, ettei vain enää fyysisesti kykene syömään mitään? Minulle tulee se nyt jo aiemmin.
Syön normaalisti, tavallista terveellistä ruokaa. Herkkujen syöminen on edelleen vaikeaa, koska se usein laukaisee sen ahmimishalun. Mutta kun en yritä tasapainottaa ahmimista paastolla tai kitudieeteillä tai kamalilla juoksulenkeillä, vaan normaalilla syömisellä, yksi ahminta ei johda enää viikon kestävään ahmimiskierteeseen.
Tiedän, että jokainen meistä ahmijoista haluaisi päästä ahmimisesta taikaiskulla eroon, haluaisi pudottaa kilot äkkiä ja olla tavallinen ja normaali. Se vain ei mene niin. Pikku hiljaa. Vähitellen, pienin askelin! Sinä pystyt siihen, jos minäkin pystyin.
Tsemppiä!