Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu että minut on unohdettu...
12.10.2016 |
Ystävien erottaminen hyvänpäiväntutuista on helppoa, sillä minulla ei ole ystäviä. Yhteydenpito on lakannut kaikkien osalta vaikka itse yritänkin nykiä muita hihasta edes sen verran että "hei, mitä kuuluu". Vastausta ei joko tule tai vastaus on tympeää sorttia ja keskustelu kuolee pian.
Olen kärsinyt masennuksesta taas tämän vuoden. Käynyt itsemurhan partaalla, ravannut lääkäreillä ja nyt etsin psykoterapeuttia. Olen vetäytynyt myös itse sivuun, koska häpeän sairauttani ja selitellä miksi olen työtön (sitä useimmat heti kysyvät). Toiseksi en jaksa häiritä ketään usein, koska selkeästi en ole mieluisaa seuraa.
En tiedä mistä saisin uusia ystäviä. En tiedä miten pysyä edes jotenkin mukana tässä maailmanmennossa, tuntuu kuin aaveelta vaikka en teknisesti olekaan kuollut. Pidän jo hälyttävänä, että tuntuu ontolta kun keskusteluni hautautuu muiden alle! Tälle on pakko tulla loppu!
Anteeksi sekava avautuminen, mutta tunteeko kukaan muu olevansa näkymätön?
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Monet tuntemani ihmiset ovat kyllä mukavia vaikka tykkäävät eri asioista, mutta itselle tulee sellainen nolous että mistä nyt puhuisi... samat kiinnostuksen kohteet yhdistävät ja antavat keskustelulle pohjan!
Minä olen tuo, jota lainasit. Minun ainoa ystävää muistuttava ihminen on tekniikan alalla. Minä kasvatusalalla. Moni ei kyllä tiedä, että me jutellaan niin paljon, mutta ne jotka tietävät voivat ihmetellä mistä me oikein jutellaan. No me ei jutella tekniikasta eikä kasvatuksesta ollenkaan. Me jutellaan tuntikausia elämästä, tunteista, omasta olosta, kokemuksista, ideoidaan elämää eteenpäin... Sellaisia asioita, joita ei kenenkään muun kanssa puhuta. Ei meillä ole mitään yhteistä, ollaan ihan eri elämäntilanteissa, erilaiset kiinnostuksen kohteet. Jokin meitä täytyy kuitenkin myös yhdistää, mutta en sitä osaa muille kuvailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
21 on hyvä esimerkki. Jos ystävät ajattelevat noin, niin kuka heitä oikeasti ystäväkseen kaipaakaan. Parempiakin ystäviä on olemassa, he eivät vain ole vielä löytäneet sinua. Ja 21 saa varmasti alapeukkuja, mutta minusta on hyvä, että hän tuli rehellisesti kertomaan toisen puolen näkökulmaa.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi sekava avautuminen, mutta tunteeko kukaan muu olevansa näkymätön?
Minulla on tuttu, joka on ihmisille näkymätön. Siis aivan käsittämättömällä tavalla, vaikka hän seisoisi siinä vieressä värikkäissä vaatteissaan, niin häntä vaan ei noteerata, jopa käännetään selkä. Olen pöyristynyt ihmisten käytöksestä tätä hiljaista ujoa ihmistä kohtaan.
Toki tuossa on hyvätkin puolensa. Hän saa rauhassa tarkkailla tilanteita eikä moni ymmärrä, että hän oikeasti näkee ja kuulee kaiken. Sanookin joskus kuulevansa meheviä juttuja, kun muut vain eivät tajua hänen olevan siinä lähellä.
Tiedätkö, minusta oli todella mukavaa, kun olin eräässä tapahtumassa töissä asiakaspalveluhommissa. Se sujuu minulta kyllä, mutta vie valtavasti voimia, joudun keskittymään siihen enemmän kuin mitä luontevasti menee. Se mukava juttu oli, että tämä näkymätön tuttava oli paljon siinä minun pisteen lähellä. Hänen ansiostaan minulla ei ollut niin orpo olo siinä. Ja asiakkaitahan tämä näkymätön tukihenkilö ei tietenkään haitannut!
Itselläni sama tilanne. Tosin,kaveripiirini on aina ollut pieni. Oikeastaan siihen on kuulunut vain omat sisarukseni ja mahdolliset kumppaninsa/ avokkinsa. Aina oltu tosi tiiviisti yhdessä ja olen ollut tuki ja turva heille kaikille, myös näille puolisoille. On käyneet luonani vähintään kerran viikossa viettämässä iltaa. On nähty arkena muuten vaan tai jonku homman merkeissä. Myös puhelin on käynyt kuumana puolin ja toisin. Kesäisin ollaan aina mökkeilty yhdessä. Mutta...Neljä vuotta sitten oma elämäntilanteeni alkoi muuttumaan ( minusta riippumattomista syistä ).
Muutos ei tapahtunut kovin nopeasti, mutta lopputulos oli aika "yllättävä". Tämän jälkeen huomasin, että kyläilyt loppui kuin seinään, muukin yhteydenpito alkoi olla melko yksipuolista eli lähinnä vain minun aloitteestani. Pahin oli eräs joulu, kun taas perinteiden mukaan kokoonnuttiin äidin luokse. Huomasin siinä yllättäen jääväni täysin ulkopuoliseksi kaikesta, ei oikein tahtonut millään päästä mukaan muiden juttuihin, ja joulupöydässä olikin erittäin vaivaantunut olo. Tuntui, etten edes tunne heitä. Ennen olin kuitenkin melkein porukan keskipisteenä oman iloisen ja huumorintajuisen luonteeni takia. Enkä ole muuttunut ihmisenä tästä yhtään, vain silloinen elämäntilanteeni muuttui. Niin, no, tämä sama toistui taas seuraavana jouluna, moikattiin kyllä, mutta seuraa minulla oli vain lähinnä kissoista. Mikäs siinä, mukavaa seuraahan nekin :) Mutta se ahdistus, kun tajuaa, että ei oikein kuulu enää "porukkaan". Ja ei, en ole ujo enkä hiljainen, päinvastoin. Mutta sen vain huomaa milloin ei seura kiinnosta, silloin en väkisin tuppaa. Voin kyllä kysellä ja jutella, mutta jos se tuntuu tyrehtyvän heti alkuunsa, niin olkoon. Minulta vain kysellään, että "jokos löysit töitä, mitäs töitä etsit? ", siinäpä se oikeestaan, muut asiat ei kiinnosta. No, nyt en olekkaan kahtena viimeisenä jouluna jäänytkään kylään, jättänyt vain lahjakassit ja morjenstanut ne, ketkä paikalla ovat. Tulen mieluummin omaan kauniiseen kotiin herkuttelemaan oman mieheni kanssa jouluruuista.
Ja mitä tähän tämän hetkiseen yhteydenpitoon tulee: viimeiseen 1½ vuoteen ei kukaan ole edes yrittänyt ottaa yhteyttä, lukuunottamatta pakollisia synttäri-joulutoivotuksia. Siis heistä kuudesta vain yksi kyselee puolen vuoden välein, mitä minulle kuuluu. Olen kyllä päivittäin facessa. Ja yksi heistä jätti jopa viime synttärit kokonaan onnittelematta, vaikka ennen ollut heistä jo ensimmäisten joukossa toivottamassa. Ja tiedän, että hän EI niitä unohda. Pahalta tuntuu,erittäin pahalta. Kyse kuitenkin omasta suvusta ja vieläpä sisaruksista. Ja mikä kurjinta, kaikki me asutaan n. 10km säteellä toisistamme. Tiedän, että he kyläilevät toistensa luona aina kun töiltään/harrastyksiltaan ehtivät, senkin olen "selvittänyt" facen kautta. Jatkuu.....
Ja 25 vielä siis jatkaa....
Mitään pahaa en ole kenelläkään sanonut, enkä tehnyt. Ilmeisesti silloinen elämäntilanteen hetkellinen romahtaminen oli heille niin iso ja kipeä asia..En tiedä, kuulostaa tyhmältä. En ole viitsinyt udella syitä moiseen "hylkäämiseen". On niin järkyttävän iso ero tässä nyky- ja entisessä tilanteessa, että vaikea edes ymmärtää. Mutta kyllä se lähes päivittäin mielessä pyörii, että mitä tässä oikein on taustalla. Ehkä se joskus selviää, tai sitten ei. Meidän suvussa tätä hylkäämistä on ollut aiemminkin, mutta en olisi omista sisaruksitani uskonut..Melkein jopa hävettää heidän puolestaan, jos nyt voi näin rumasti sanoa. Mutta minun mielestäni KETÄÄN ei pitäisi jättää yksin.
Ja sen verran jukuripää olen minä, että en aio enää olla aloitteentekijä, se aika meni jo. Nyt odotan ja katson, kuka minuun ottaa ekana yhteyttä, odotan sitten vaikka hamaan loppuun asti.
Sinulle ap, toivon kovasti paljon tsemppiä tulevaisuuteen ja lämpöä kylmiin syysiltoihin :) Kyllä sinäkin vielä kavereita löydät :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, 25 unohtikin tässä mainita, että tänä päivänä menee suhteellisen mukavasti. Olen töissä ja töiden kautta saanut sekä duunikavereista että jopa asiakkaista uudenlaista seuraa. Vietetään siis ihan oikeesti aikaa yhdessä, eikä todellakaan pelkästään netin kautta tai työpaikalla. Seuraani siis ihan hakeutumalla hakeudutaan ja tiettyjen ihmisten kanssa on tapana ihan kyläillä, viettää yhteisiä baari-iltoja, lenkkeillä, shoppailla ( jos lompakko sallii ), käydä jopa sienimetsässä. Työpaikallekin on mukava mennä, kun siellä on niin hyvä ilmapiiri.
Semmoista vain mietin : onko olemassa yksinäisille sellaista fb-ryhmää, mihin voisi mennä mukaan esim.anonyymina ( sitä varten luodun käyttäjätunnuksen turvin ) ? Siellähän olisi näppärä jakaa omia ajatuksia, tuntemuksia, kuviakin kenties.... Jos sellaista ei vielä ole, niin siinähän olisi aika hyvä idea. Se voisi pitemmän päälle poikia ihan oikeita kaverisuhteita....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
25: Mikä tämä elämäntilanteen romahtaminen oli? Tai edes jokin vastaava ilmiö, että voisi vähän ymmärtää tuota sinun tarinaasi.
Tuttua. Viime talvena kun jäin työttömäksi, "ystävät" alkoivat halveksia minua. Kuulin jatkuvasti kommentteja "Oletko edes hakenut töitä" "entäs työkokeilu" "Kukaan ei ole työtön, jos oikeasti haluaa töitä" "Eikö ole tylsää" "Nukutko vain päivät vai teetkö oikeasti jotain" "Ethän sä pääse, kun tuskin sulla on rahaa" "eikö harmita ostaa aina halvinta"
Silloin kun olisin eniten tukea tarvinnut, arvostelivat eniten. Aina kun näimme oli sama juttu ja nuo lauseet jäivät kummittelemaan päähäni. Lopullisesti katkaisin välit kun puhuivat seurassani omista jutuistaan ja kun kysyin mistä puhuivat, esittivät etteivät kuulleet. Olimme ystäviä noin kymmenen vuotta, joten loukkasi todella paljon ja loukkaa edelleen. Toisaalta tunnen lähinnä sääliä näitä entisiä ystäviä kohtaan. Ovat osa-aikaisina siivoojina ja kaikki rahat menee merkkivaatteisiin ja päihteisiin.
Yksinäisyys syö todella syvältä ja tunnen että olen liian tylsä ihminen, eikä kukaan tahdo tutustua minuun. Yritän elää päivä kerrallaan ja nauttia pienistä asioista.
N22
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, 25 unohtikin tässä mainita, että tänä päivänä menee suhteellisen mukavasti. Olen töissä ja töiden kautta saanut sekä duunikavereista että jopa asiakkaista uudenlaista seuraa. Vietetään siis ihan oikeesti aikaa yhdessä, eikä todellakaan pelkästään netin kautta tai työpaikalla. Seuraani siis ihan hakeutumalla hakeudutaan ja tiettyjen ihmisten kanssa on tapana ihan kyläillä, viettää yhteisiä baari-iltoja, lenkkeillä, shoppailla ( jos lompakko sallii ), käydä jopa sienimetsässä. Työpaikallekin on mukava mennä, kun siellä on niin hyvä ilmapiiri.
Semmoista vain mietin : onko olemassa yksinäisille sellaista fb-ryhmää, mihin voisi mennä mukaan esim.anonyymina ( sitä varten luodun käyttäjätunnuksen turvin ) ? Siellähän olisi näppärä jakaa omia ajatuksia, tuntemuksia, kuviakin kenties.... Jos sellaista ei vielä ole, niin siinähän olisi aika hyvä idea. Se voisi pitemmän päälle poikia ihan oikeita kaverisuhteita....
Kuulostaa kyllä aivan uskomattomalta ja suoraan sanoen sairaalta toiminnalta tuo perheesi toiminta...
Voi kuule, olen juuri viime aikoina miettinyt, että koskakohan joku olisi kysynyt minulta, mitä minulle kuuluu. Siis mitä minulle oikeasti kuuluu, ei vain sellaista nopeaa ohimennen kysyttyä. Itselläkin takana vaikea elämänvaihe ja viimeisen vuoden aikana käynyt terapiassa. Tiedän, että en ole niin iloinen ja aktiivinen, kun silloin vuosia sitten, koska vaikeudet ovat vaatineet veronsa, mutta tällä hetkellä kohti parempaa mennään. Ulkoisesti vaikuttaa varmasti, että elämässäni ei ole sen kummempaa meneillään, koska opiskelen ja harrastan ja elän muutenkin tavallisen nuoren aikuisen elämää. Kuitenkin ystävät ympäriltä ovat vähentyneet. Eivätkä he tiedä ahdistuksestani tai terapiastani. Olen valinnut ainakin tähän mennessä siten, että en aio kertoa niistä, koska olen jo aikaisemmin huomannut, että vaikeista asioista puhuminen ahdistaa näitä kavereitani.
Tällainen tietysti on tuntunut ikävältä, kun huomaa ihmisten suhtautumisen muuttuvan. Ehkä kielteisten ja haastavien asioiden kohtaaminen on vaikeaa.. Kaveriporukasamme muille on tapahtunut niitä normaaleita elämän käännekohtia (lapsen saaminen, omistusasunnon ostaminen, maailmalla matkustelu, koulusta valmistuminen, hyvän vakityön saaminen jne jne). Minun ja avopuolisoni elämässä näitä asioita ei taasen ole tapahtunut. Ymmärrän, että elämät menee ihmisillä eri suuntiin, josta aiheutuu ihan normaalia välien "viilentymistä" ja tapaamiskerrat vähenee. Silti olen pohtinut paljon sitä, että miksi suuret vaikeudet näyttäisivät ajavan ihmisiä loitommalle, mitä nyt tästäkin ketjusta luin ja omasta elämänkokemuksesta voin sanoa. Itse kysyn aina ystäviltä/kavereilta, mitä kuuluu ja todella olen kiinnostunut siitä myös kuulemaan, eikä minua pelästytä jos muiden elämässä tulee vastaan haastavia asioita. Itse ainakin haluaisin uskoa ystävien ja lähimmäisten tukeen ja itse tukea antaa.
Jossain vaiheessa stressasin paljon sitä, että saanko enää ikinä kavereita ja ihania ystäviä. Nykyisin en jaksa enää stressata aiheesta ja voin vain toivoa tulevaisuudessa kohtaavani ihmisiä ilman että tietoisesti siihen koko ajan pyrkisin. Tärkeintä on yrittää parantaa omaa itseä ja omaa elämää ensin ja muut asiat tulevat sitten sen myötä. Ainakin toivottavasti.
Tsemppiä Ap:lle ja kaikille muille yksinäisille. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meitä samanlaisia on täällä näköjään aika paljon. Pitäisikö perustaa Facebook-ryhmä tai sähköpostirinki tms., jossa voisimme jutella lisää?
T. 14
Vierailija kirjoitti:
Tuttua. Viime talvena kun jäin työttömäksi, "ystävät" alkoivat halveksia minua. Kuulin jatkuvasti kommentteja "Oletko edes hakenut töitä" "entäs työkokeilu" "Kukaan ei ole työtön, jos oikeasti haluaa töitä" "Eikö ole tylsää" "Nukutko vain päivät vai teetkö oikeasti jotain" "Ethän sä pääse, kun tuskin sulla on rahaa" "eikö harmita ostaa aina halvinta"
Silloin kun olisin eniten tukea tarvinnut, arvostelivat eniten. Aina kun näimme oli sama juttu ja nuo lauseet jäivät kummittelemaan päähäni. Lopullisesti katkaisin välit kun puhuivat seurassani omista jutuistaan ja kun kysyin mistä puhuivat, esittivät etteivät kuulleet. Olimme ystäviä noin kymmenen vuotta, joten loukkasi todella paljon ja loukkaa edelleen. Toisaalta tunnen lähinnä sääliä näitä entisiä ystäviä kohtaan. Ovat osa-aikaisina siivoojina ja kaikki rahat menee merkkivaatteisiin ja päihteisiin.
Yksinäisyys syö todella syvältä ja tunnen että olen liian tylsä ihminen, eikä kukaan tahdo tutustua minuun. Yritän elää päivä kerrallaan ja nauttia pienistä asioista.
N22
Jouduin itsekin tilanteeseen jossa pystyi vain todeta, ettei olisi ollut kannattavaa jatkaa "kaveruutta" eräiden ihmisten kanssa. Vielä en ole oikeastaan ketään uutta kaveria saanut. En ole varma olenko yksinäinen, ehkä välillä... mutta nautin myös itseeni ja omaan elämääni keskittymisestä, kun ei tarvitse mukautua kenenkään takia, tai tuntea oloaan alempiarvoiseksi. Tuo viimeinen lauseesi oli kyllä omaankin tilanteeseeni sopiva.
Kumpa meille yksinoleville olisi joku tapa kohdata toisemme ja mahdollisesti sitä kautta nähdä kohtaisiko kemiamme ja ystävystyä.
- Kirjoittaja #10, M20
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille tarinoiden jakamisesta! On kyllä pysäyttävää ymmärtää miten yksin tai miten pinnallisia omat suhteet on, jopa oman perheen kanssa.
Minulla on masennuksen lisäksi sos.tilanteiden pelko, joten ryhmissä (varsinkin kasvokkain) on haasteensa. Se ei kuitenkaan tarkoita etten pitäisi ihmisistä tai olisin jotenkin sosiaalisesti alikehittynyt... on vain vaikea "saada itseään kuuluviin", ja menen vaikeaksi jos joku esim. pälpättää päälleni kun puhun.
Minullakin on avopuoliso, mutta se ei ole sama asia kuin ystävät!
Joku kysyi ikääni... olen 25 vuotta :)
-Ap
Mulla on yksi masentunut ystävä, johon välit kuivuneet viimeisten vuosien aikana.
Siinä missä hän on masentunut ja asuu äidillään lapsensa kanssa (=äiti passaa+maksaa kaiken ja kasvattaa lapsenkin), ei ole koskaan päässyt työelämään ja on koko elämänsä miettinyt muiden miellyttämisen kautta kaiken; hukannut naiseutensa juopon kanssa (josta onneksi viimein erosi ja juoppo löysi uuden- masentui lisää). En ymmärrä hänen masennustaan -piste.
Minulla on lapset, työelämässä olen ollut kymmenen vuotta, koti, remontti, päiväkoti+harrastusrumba, ei tukiverkkoa, ruuhkavuodet, ei aikaa itselle jne. Minulla ei ole aikaa tai energiaa alkaa hänen masenteluitaan kuuntelemaan. Ei vain kiinnosta.
Masentunut elää monesti niin oman napansa ympärillä, että ei ymmärrä normaalista elämästä mitään; ei tajua miten paljon töissä käynti, lasten hoitorumba, kodin hoitaminen jne. vie oikeasti aikaa ja puhtia.