Lapsettomuudesta ja adoptiosta
Heippa,
Minä kuuluin jossain vaiheessa tälle palstalle, itse asiassa kolme vuotta täällä epätoivoisena hain toivoa ja lohtua. Sitten sai hoidot ym riittää vaikka meille on koko ajan sanottu, että hyvät on mahdollisuudet (pco), meillä oli 6 x clomit, 5 x inssi(puregon/pregnyl), 1 x IVM. Koko saldona näistä yksi tuulimuna ja 15 lasta frendeille ja sukulaisille. Koko ajan takaraivossa on ollut vaihtoehtona adoptio. Aloitimme adoptioneuvonnan hoitojen olessa vielä kesken. Piinistelin ensimmäisessä neuvonnassa. Negahan sekin oli.
Nyt siinä prosessissamme olemme edenneet adoptioluvan odotteluvaiheeseen, jonka jälkeen paperimme lähetetään Kiinaan. Vuoden sisällä minusta siis vihdoin tulee kuin tuleekin äiti. Ei biologisesti vaan muulla tavalla. Nyt kun olen adoptioaiheeseen paneutunut ja siitä paljon lukenut, on käynyt ilmi, että monet lapsettomuudesta kärsineet pariskunnat, sanovat, että jos olisivat tienneet miten hieno asia adoptio on, eivät he olisi jatkaneet hoitojaan niin kauaan kun jatkoivat.
En itsekään tiedä miksi tulin tämän tänne jakamaan, ehkä haluan rohkaista niitä jotka pohtivat adoptiota ja vaihtoehtojaan ylipäätään. Adoptiossa on omat kommervenkkinsä, mutta jos aihe kiinnostaa, kannattaa ottaa asiasta enemmän selvää. Hyvä kirja on Sydämessä kasvanut, siinä on eri ihmisten tarinoita kohti adoptiota. Lapsettomuuden voi siis niinkin voittaa.
Kommentit (7)
Moi jupiterinrengas!
Enpä tiennytkään, että meillä on melko samanlainen tilanne edelleen. Muistaakseni piinailimme joskus parisen vuotta sitten samassa inssipinossa, mutta että vieläkin kuljetaan samoja polkuja :)
Meille sai neljä inssiä riittää, sen jälkeen aloitimme adoptioprosessin. Tällä hetkellä paperit on kohdemaassa ja SE soitto voi tulla hetkenä minä hyvänsä.
Itsekin haluan rohkaista kaikkia adoptiota miettiviä. Kannattaa seurailla adoptiopalstoja ja tutustua aiheeseen. Meillä ainakin asiat sujuivat siten, että jo ennen hoitoja etsin tietoa myös adoptiosta ja kun sitten päätimme hoidot lopettaa niin alitajunta oli jo tehnyt työtään. Tervetuloa siis tuonne adoptiopalstalle kyselemään :)
Hullis
Meillä yritystä alle 2 vuotta. Aluksi mentiin selittämättöminä, mutta viime viikon lapassa poistettiin jonkin verran oireetonta ja pinnallista endoa. Nyt siis mahdollisuuksien luomuplussaan pitäisi olla " äärimmäisen" hyvät.
Meille on tehty 3 inssiä, kaikki negoja. Yhtään kertaa edes haamun haamua ei ole näkynyt. Viimeisimmän inssin tulos selvisi kesäkuussa 2005 ja silloin lähti paperit NKL:n ivf-jonoon. Hoitoon emme kuitenkaan ole vielä päässeet, koska " ei ole syytä hoitaa" . No, syksyllä sitten, jos lapan jälkeinen luomuilu ei tuota tulosta. Tuon kesäkuun jälkeen mieli on ollut kevyt näissä asioissa. Lapsen " saamisen" pakko jäi taustalle, ja sitä ikään kuin tyytyi odottamaan tulevaa ivf-hoitoa. Jos niiden aika koittaa, aiomme niitä ehdottomasti kokeilla. Eri asia sitten on, miten hoidot sujuvat, millaisia oireita tulee hormoneista jne. Jos kaikki menee hyvin, olisimme valmiit kokeilemaan julkisen puolen tarjoamia 3 hoitoa (+ PASseja). Jos taas kaikki menee huonosti, ei hoitoja kannata jatkaa.
Tärkeintä lienee kuunnella itseään, ja omia voimavarojaan. En näe meidän biologisessa perimässä mitään niin hienoa ja erinomaista, että biologinen lapsi olisi ainoa vaihtoehto. Miehelle adoptio kuulostaa vielä aika vieraalta ajatukselta, mutta onhan tässä aikaa. Meillä vielä hidasteena se, ettemme ole naimisissa (yhdessä kuitenkin jo 10 vuotta), eikä naimisiinmeno ole meidän kohdalla mitenkään ajankohtainen. Tuntuu siis jotenkin hullulta, että adoption takia meidän pitäisi mennä naimisiin, mutta " luomu" lapsen takia ei. No, ehkä me kestäisimme sen :)
Itse en ole asettanut siis mitään taka-rajaa, koska asiaan pitää todella paneutua. Kun siihen vaikuttaa niin monet asiat. Minulle on kuitenkin tärkeää koittaa hoitoja, että ei sitten myöhemmin tarvitse miettiä, että miksei edes yritetty.
Kuitenkin homma on alkanut jo pikkuhiljaa kypsymään taka-alalla, enkä pidä sitä yhtään huonona vaihtoehtona.
Minulla lapsihaavetta takana jo 5 vuotta, yritys alkoi vuonna 2001 ja nyt ollaan oltu kaiken maailman kidutushoidoissa vuosikausia. Meillä ongelma on siittiöissä, ja nyt olemme siirtyneet lahjasiittiöhoitoon, vasta yksi inseminaatio takana.
Minulle tuo pientä lohtua se, että adoptiokin on vielä mahdollisuus, jolla varmaankin päästäisiin yhtä onnelliseen lopputulokseen kuin näillä hoidoillakin. Tuntuu siltä, että muutaman inseminaation vielä jaksan, mutta adoptiojonoon ajattelin siirtyä sitten, ja aika pian kai sekin olisi tehtävä kun ikää jo 31.
Meilläkin on takana pitkä historia. IUI:ta kaksi, muistaakseni kaksi IVF ja yksi ISCI (tai toisin päin). Lisäksi kaksi PAS:ia.
Ja saldona pelkkiä negoja!
Nyt mekin olemme adoption tiellä, joka ei näytä kovin helpolle, sillä valitsimme kotimaan. Mutta silti tuntuu että toivoa on paljon enemmän kuin hoidoissa.
Nyt saan elää vapaasti, ei tarvitse varoa eikä muistaa hoidon lääkkeitä ja aikatauluja.
Meille adoptio sopii hyvin, mutta kuten mekin kävimme ensin hoitoja, niin samalla lailla ne voi olla muillekin tarpeellisia. ( Jokainen päättäköön itse kuinka kauan niitä jaksaa, minulla vaan tuli raja vastaan.)
Toivon että kaikki jotka haluavat, saisivat sen oman lapsen, tavalla tai toisella!
mutta adoptio on silti ollut ajatuksissa, koska tutkimuksissa paljastui ettei miehen spermassa ollut ollenkaan siittiöitä. Kuukauden päästä selviää onko hormonikuuri tehonnut ja olisiko siittiöitä kenties alkanut kehittymään, mutta pelko elää voimakkaasti ettei niin onnellisesti ehkä ole käynyt.
Jokatapauksessa, mua on askarruttanut paljon tuo kysymys adoptiosta kotimaasta vs. ulkomailta. En tiedä onko tämä oikea paikka kysyä, mutta jos joku osaisi vastata siihen, että miten prosessit eroaa toisistaan ja kuinka paljon vaikeampaa on adoptoida kotimaasta? Meneekö siihen ratkaisevasti pitempi aika ja kuinka kauan keskimäärin? Itsellä on tosiaan vielä täysin ajatuksen tasolla tämä asia ja kun äkkiseltään selailin noita adoptiosivuja niin en tuosta asiasta juuri löytänyt tietoa. Jotenkin vain tässä vaiheessa tuntuisi helpommalta adoptio kotimaassa, mutta mieli voi tietysti muuttua kun realiteetit tulevat paremmin selville.
Kiitos kuitenkin jo etukäteen jos joku osaisi valaista vähän asiaa!
Kumpikin adoptio edellyttää avioliittoa, mutta kyllä prosessit eroaa toisistaan.
Kotimaasta tulee lapsia hyvin vähän adoptioon, muutama kymmen vuodessa, eli niitä ei millään riitä kaikille ja lapset ovat vain vähenemässä.
Kotimaan adoptiossa on odotusaika maksimissaan 5-vuotta ja jos sinä aikana ei ole saanut lasta, niin yleensä silloin tippuu pois listoilta. Luin jostakin että sitä ennen kannattaa jo alkaa miettiä muita vaihtoehtoja.
Lisäksi kotimaan adoptiossa on tiukka ikäraja eli lasta ei anneta yli 40-vuotiaille. Neuvojat voivat valita kuka saa lapsen, siksi kriteerit ovat tiukat.
Ulkomailta saa paljon todennäköisemmin lapsen. Lapsia on todella paljon joissakin maissa tarjolla ja kaikki eivät siltikään saa omaa kotia.
Ulkomaan adoptio eroaa myös sillä että siinä tehdään perheestä kotiselvitys ja sen jälkeen anotaan adoptiolupaa, vasta näiden jälkeen paperit lähtee ulkomailla. Maan saa valita itse.
Olen jollain palstoilla lukenut että kaikki halukkaat ei oo saanu lasta kotimaasta, ulkomailta adoptoivista en ole koskaan kuullut vastaavaa. (Tosin se ei välttämättä tarkoita etteikö niin voisi käydä.)
Jos adoptio kiinnostaa niin kannattaa seikkailla adoptiopalstoilla lukemassa kirjoituksia ja jos haluatte tulla mukaan, niin tervetuloa!
(P.S. Kannattaa huomioida, että varsinkin etelä-Suomessa on pitkät jonot ennen kuin edes pääsee neuvontaan, siksi kannattaa mahdollisimman pian ilmoittautua mukaan jos haluaa oman adoptiolapsen.)
Jossain vaiheessa prosessia ollaan mekin, reilu 3v takana tätä ja 1. IVF-piinailu meneillään. Taustalla myös 4x induktoituja inssejä, ekasta kohdunulkoinen. Kertaalleen jo päätettiin että IVF saa jäädä väliin. Luomuplussa yllätti ja herätti uudelleen eloon unelman biolapsesta. Raskaus oli kuitenkin tuulimuna ja IVF päätettiin tehdä koska biologistakin mahdollisuutta väläytettiin. Kovin loisteliaita tuloksia ei IVF tuonut, joten saa nyt nähdä mihin ratkaisuun elämä vie...
Adoptioneuvontaan oltaisiin syksyllä jo päästy, mutta jäätiin toistaiseksi sivuun kun kaavinnankin jälkeistä surua oli sinä aikana ihan riittämiin. Tämän kalenterivuoden aikana varmaan täytyy joku päätös tehdä.
Paljon, paljon onnea teille, edelleen pääni kääntyy herkästi pienten orientaalityttöjen perään kaupungilla, sen verran paljon ehdin asiaan orientoitua :-)