Kaverit hylkäsivät lapsensaannin myötä

Mä nimenomaan olin raskausaikana niin kuin en olis raskaanakaan kun tapasin kavereita, en maininnut mitään raskauteen liittyvää ellei joku erikseen kysynyt. No joka tapauksessa kaikki kutsut illanistujaisiin sun muihin pikkuhiljaa "katosivat matkalla" raskauden edetessä. Vain yksi kaveri kävi kylässä kun lapsi oli syntynyt, muita ei kiinnostanut edes onnitella, ei edes tekstarilla.

Olisin voinut oikein hyvin jättää lapsen isän hoiviin ja käydä lounastreffeillä niin kuin "ennenvanhaan", mutta kutsuja ei enää tullut ja kun itse kyselin niin aina oli kaikilla "niin hirveen kiire, katellaan joku toinen kerta". Ostimme myös omakotitalon ja kutsuin kavereita kylään kun ajattelin, että itse ainakin mielelläni menisin kurkistamaan jos joku kaveri olisi muuttanut tai ostanut talon. Sain vain vastaukseksi "kun on niin hankalaa tulla kun ei ole autoa"... Talomme on junaradan vieressä, 25min. Helsingin keskustasta suoralla junayhteydellä, joten tekosyy oli tuokin kun kaverit asuvat keskustan lähettyvillä. 

Surullista on se, että olen ollut heidän kaverinsa yli 15 vuotta ja luulin, että olemme hyviäkin kavereita jotka eivät hylkää toista missään tilanteessa. Itsekkin olen aina ollut tukena kun on eroja tullut sun muita vaikeuksia.

Onneksi mulla on yksi (!!) kaveri joka ei hylännyt vaan aina kyselee kuulumisia ja käy kylässä vaikka hänellä on tunnin ajomatka meille (ja minä käyn hänen luonaan tietysti), eikä häntä yhtään haittaa meidän jaloissa vipeltävät lapset. Nyt hän odottaa ensimmäistä lastaan ja aion olla vähintään yhtä hyvänä tukena kuin hän on ollut minulle nämä vuodet ja olen käytettävissä lapsenvahtina aina kun tarvis. Sitten kun nämä kaverit jotka hylkäsivät saavat joskus lapsia niin turha odottaa onnitteluja tai vierailuja, sitä saa mitä tilaa.

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Kyse ei ole sallitusta tai kielletystä. Kyse on siitä, että kun siihen asti on ollut samanlainen elämäntilanne, niin samanlaisesta elämäntilanteestaan kertomiseen pystyy hyvin samaistumaan, kertomaan oman mielipiteensä sekä antamaan tarvittaessa neuvojakin. Jos kuuden lemmikinomistajan joukossa on viisi koiranomistajaa ja yksi hamsterinomistaja, niin lemmikeistä keskustellessa keskustelu pyörii pääasiassa koirien ympärillä. Ei se hamsterinomistaja silti ole yhtään sen huonompi ihminen, mutta onhan se vähän ulkopuolinen.

Kaverini raahaa lapsensa joka paikkaan mukaan. Vauhana se oli vielä ok, koska vauva oli rauhallinen ja nukkui, mutta nyt reilu 1-vuotiaana... Kaikki keskustelut katkeavat, kun lapsen perään pitää juosta/häntä pitää viihdyttää. Ja elämäntilanteemme ovat tietysti ihan eri. Olin toiveikas, että saisin ystäväni takaisin, kun oli puhetta, että hän hakisi opiskelemaan, kun lapsi vielä vähän kasvaisi. Mutta nyt hän on raskaana uudestaan, eli se siitä mammalandiasta palaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

No, varsinkin kotona olevien äitien elämä pyörii lasten ympärillä. Jos et itse olisi kiinnostunut yhtään hevosista, haluaisitko nähdä usein ihmistä, jonka elämä pyörii 99 % hevosten ympärillä, vai hakisitko sellaista seuraa, jossa teillä on jotain yhteistä? Töissä käyvät äidit taas eivät ikinä ehdi nähdä ja jos jotain menoa onkin saatu kuukauden päähän sovittua, lapsi sairastuu tms ja meno pitää taas siirtää. Ei tietenkään ole äidin vika, mutta ei kovin hyvä lähtökohta ystävyyteen.

Olen lisaksi huomannut, etta vaikka aiti-ihmiset haluaisivatkin keskustella monenlaisista aiheista, vaikkapa politiikasta, aina tulee mukaan pikkulapsiaspekti. Ihan sama, mista aiheesta keskustellaan, sita aihetta ei voi kasitella ilman lapsinakokulmaa. On tosi rasittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta?

Kysymys sisältää oletuksen, joka ei pidä paikkaansa. Keskustelen oikein mielelläni kavereiden kuulumisista, vaikka heillä olisi lapsia. Keskustelen jopa koiraharrastajienkin kuulumisista, vaikka fanaattisuus ja hörhöily tuntuu olevan ihan eri sfääreissä kuin perheellisillä.

Minusta on ihan pöyristyttävää miten suoriksi täällä lapsettomat? vetää linjoja sen perusteella, että jollakulla on lapsi. Kertoo mielestäni paljon ihmisestä. Kuten tuossa yllä mainitsinkin, en ole KOSKAAN ketään "rasittanut" lapsi jutuilla, joka ei ole aloitetta siihen tehnyt. Ihan yhtälailla rasittavaa on ainainen työstä jauhaminen, ylipäätänsä puheenaiheiden kaventuminen yhteen aihepiiriin koska minulla nyt on vauva/hamsteri/työpaikka/leijanlennätys harrastus ym. Älkää lokeroiko ihmisiä vanhemmuuden, harrastuksen, koulutuksen tai työpaikan mukaan. Voi olla ihan kiva kun on erilaisia ihmisiä ympärillä. Minulla on ystävissä sinkkuja, yksi yh, lapsettomia pariskuntia, yksi ydinperheessä elävä äiti (kuuden vuoden saldona) jne. Kenenkään kanssa ei levy jää ns päälle yhdestä aiheesta.

Ja mitä tulee kavereiden näkemiseen niin kyllä sille on tilaa kalenterista raivattu. Siis aina ilman lasta (koska eihän muuten pysty puhumaan). Olenpa jopa kerta vuoteen ottanut tavaksi lähteä tyttökaverin kanssa pienelle kaupunkilomalle ilman lapsia. Kyllähän mä joo hoidan lapsiani 8-16 arkisin kotona, itsekin taidat olla töissä. Näiden kellonaikojen ulkopuolella on mahdollista tavata ja harrastaa.

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Ei huonoista öistä kertominen ole väärin. Mutta ei pidä odottaa siihen muuta kommenttia kuin "aha". Koska ne kavereiden tietämät keinot väsymyksen helpottamiseen kuten illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, viikonloppuisin aamulla pidempään nukkuminen tai irrottautuminen arjesta vaikkapa pidennetyllä viikonlopulla Berliinissä  ei oikein auttaisi sinua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Ei huonoista öistä kertominen ole väärin. Mutta ei pidä odottaa siihen muuta kommenttia kuin "aha". Koska ne kavereiden tietämät keinot väsymyksen helpottamiseen kuten illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, viikonloppuisin aamulla pidempään nukkuminen tai irrottautuminen arjesta vaikkapa pidennetyllä viikonlopulla Berliinissä  ei oikein auttaisi sinua. 

Tai ehdotus poistaa väsymystä aiheuttava tekijä elämästään :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Ei huonoista öistä kertominen ole väärin. Mutta ei pidä odottaa siihen muuta kommenttia kuin "aha". Koska ne kavereiden tietämät keinot väsymyksen helpottamiseen kuten illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, viikonloppuisin aamulla pidempään nukkuminen tai irrottautuminen arjesta vaikkapa pidennetyllä viikonlopulla Berliinissä  ei oikein auttaisi sinua. 

Tai ehdotus poistaa väsymystä aiheuttava tekijä elämästään :D

Ai teidän ystävyys on vinkkien jakelua? Ja sitä, että niitä pitää pystyä toteuttaakin?

Minulla on ehkä vähän eri käsitys. Se, että joskus asian ääneen sanominen helpottaa jo oloa, tai että hauskassa seurassa huolet unohtuu hetkeksi. Mutta ok. En minä osaisi kauheasti "vinkkejä" syöpäsairaalle jaella. Voin vaan olla läsnä ja kuunnella, ja ehkä viedä ajatuksia muualle. Kun hyvässä seurassa huolet unohtuu hetkeksi ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Ei huonoista öistä kertominen ole väärin. Mutta ei pidä odottaa siihen muuta kommenttia kuin "aha". Koska ne kavereiden tietämät keinot väsymyksen helpottamiseen kuten illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, viikonloppuisin aamulla pidempään nukkuminen tai irrottautuminen arjesta vaikkapa pidennetyllä viikonlopulla Berliinissä  ei oikein auttaisi sinua. 

Mulla on sitten onni potkaissut, kun elämässäni on sijaa eri elämäntilanteessa oleville ja kaikkien "ongelmille" löytyy ymmärrystä ja sympatiaa. Niin lapsellisten kuin lapsettomienkin. Aika kummallinen ajatusmaailma että ymmärtääkseen toista pitäisi olla sama kokemus ja raskaan asian kertoja odottaisi automaattisesti konkreettisia apuja asiaan.

Edelleen ketjua lukemalla tulee kuva hemmotelluista lapsettomista pissiksistä jotka hylkää heti jos kaverin elämä ei mee samoin. Toimii toki toisinkinpäin. Musta on ollut ainakin mielenkiintoinen jakaa elämänkokemuksia eri tilanteissa olevien kesken ja aina on ymmärrystä löytynyt niin ydinperheiltä yksinhuoltajille, perheellisiltä perheettömille ja toisinpäin. Ilmeisesti omaan erittäin harvinaisen kaveripiirin.

Päiväkoti-ikäiset muuten vielä harrastaa tätä kaveripiiristä ulos sulkemista jos ei leikitä samoja leikkejä, toiset ei näköjään kasva siitä isommaksi.

Minut hylättiin jo ennen raskautta. Toivoin saavani edes jotain uusia mammakavereita, mutta tuntuu siltä, että hekään eivät välitä seurastani, sillä en ole kiinnostunut gugguu-vaatteista tai bugiksista. Onneksi on rakas mieheni, siskoni sekä muutama sukulainen, joilla käydä kylässä. Muuten olisin aika yksinäinen, vaikka epäsosiaalinen olenkin.

Vierailija kirjoitti:

Sain viime kuussa esikoiseni. Olen kaveriporukkani ensimmäinen äiti, vaikka olemmekin jo yli kolmekymppisiä. Koko raskausajan ja lapsen syntymän jälkeisen ajan olen ollut yksinäinen. Kavereitani ei yhtäkkiä kiinnostanut enää pyytää minua mukaan yhteisiin tapahtumiin sen jälkeen, kun ilmoitin raskaudestani heille. Toiset onnittelivat, rohkeimmat sanoivat suoraan päin naamaa minun olevan hullu, kun haluan lapsia jo "nyt". Kutsuin ystäviäni kylään muutamia kertoja, kunnes luovutin. Lopulta sulkeuduin täysin, sillä aloin tottua siihen, ettei ketään kiinnosta hengailla tiineenä olevan ihmisen kanssa.

Nyt lapsi on syntynyt, eikä edelleenkään yksikään vanhoista kavereistani ole osoittanut kiinnostusta tapaamiseen. He tuskin edes tietävät, että olen jo synnyttänyt, sillä en ole enää vuoteen jaksanut päivittää sosiaalista mediaa.

Onneksi minulle on ihanat sukulaiset, jotka asuvat lähellä ja tulevat mielellään kylään, kun kutsun. Ja meneväthän päivät muutenkin nopeasti vauvan kanssa joten en varmasti jaksaisi vielä mitään erikoisia rientoja.

Kyselisin vain, onko tämä normaalia käytöstä muidenkin keskuudessa?

Harmi "kavereidesi" käytöstä.

Mutta voin lähes taata, että lapsen myötä saat uusia tuttavuuksia, joista voi tulla uusia ystäviä. Ihan jo vauva-aikana kannattaa käydä vauvatapaamisissa ja -ryhmissä. Sitten kasvun myötä aina uusia aktiviteetteja, kuten taaperoryhmät. Myöhemmin lapsi saa kavereita tarhasta ja koulusta, ja näiden kavereiden vanhempien kanssa tulet olemaan yhteyksissä.

Ja mitä tulee muuten tuoho "jo nyt" -kommenttiin... Nämä havahtunevat sitten myöhemmin häthätää yrittämään, ja kaikilla se sitten valitettavasti ei enää onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te lapsettomat! Miksi on sallittua keskustella vain teidän elämäntilanteesta? Ymmärrän kyllä että kaverilta kuulumisia kysellessä ei hirveästi nappaa jos äitikaveri vastaa lapsen kuulumisilla, enkä itsekään tuota harrasta. Mutta onko esim huonoista öistä kertominen väärin? Ja jos on, miten teidän elämäntilanteestanne kertominen on yhtään sen hyväksyttävämpää? Surkeita kavereita ootte.

Ei huonoista öistä kertominen ole väärin. Mutta ei pidä odottaa siihen muuta kommenttia kuin "aha". Koska ne kavereiden tietämät keinot väsymyksen helpottamiseen kuten illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, viikonloppuisin aamulla pidempään nukkuminen tai irrottautuminen arjesta vaikkapa pidennetyllä viikonlopulla Berliinissä  ei oikein auttaisi sinua. 

En ole tuo, jota lainasit mutta... Onneksi minun lapsettomilla kavereilla on sellainen ominaisuus kuin myötätunto. Meillä lapsi nukkui luvattoman huonosti ensimmäiset 3 vuotta. Aihetta sivuttiin melkein joka kerta, kun näin kavereitani, sillä olin silmin nähden kuolemanväsynyt. Jokainen heistä osasi osoittaa myötätuntoa, vaikka ei samanlaisessa tilanteessa ollutkaan. En minäkään vastaa kaverin kertoessa aviokriisistä, että "aha". Osaan antaa myötätuntoa, vaikka oma avioliittoni voikin hyvin.

Minulla on muutenkin vissiin käynyt tuuri lapsettomien ystävien suhteen, sillä heidän seurassaan ei haittaa, vaikka kertoisin jotain lapseni liittyvää. Enimmäkseen puhumme kyllä matkustamisesta, opiskeluista, töistä ja tulevaisuudensuunnitelmista, mutta lapsi liittyy osaan näistä jollain tavalla. Olen ihan äitiyteni alkuajoista saakka osannut puhua muustakin kuin lapsestani enkä ole koskaan kertonut esim suolen toimintaan tai syömiseen liittyviä juttuja. Ei minua itseänikään kiinnostaisi vieraiden lasten pottahommat. On kai onni, että lapsettomat kaverit ja tutut on henkisesti tasapainoisia eikä ole pistämässä välejä poikki, koska kerroin meidän katsovan taloa alueelta, jolla on hyvä koulu(mihin haluamme lapsemme).

Minäkään en jauhanut lapsesta tai raskaudesta, mutta silti kaverit vain kaikkosivat. Muutuin kai tylsäksi kun en jaksanut vapaailtoina bailata aamuviiteen enkä voinut tavata kavereita parin tunnin varoitusajalla. Tapaamisten suunnittelu ja suunnitelmissa pysyminenhän on tylsää ja kaavoihin kangistunutta. Tajusin ottaa etäisyyttä tai suoraan sanottuna katkaista välit kun olin tarpeeksi monta kertaa kuunnellut "ystävieni" huokailua ja voivottelua siitä miten he eivät ikinä voisi hankkia lapsia ja miten ihanaa on kun pääsee omaan kotiin lapsiperheessä vierailun jälkeen. 

"Mutta eihän me sua tarkoiteta. Sä oot kiva ja meidän ystävä vaikka sulla on lapsi". Niinpä niin, mutta kaikella on rajansa. Ja ei, en ollut nuori äiti eivätkä kaverini parikymppisiä bimboja.

Joillakin on kumma ennakkoasenne siihen, mitä naiselle tapahtuu, kun hän saa lapsen. Itselläni oli todella hankala raskaus ja olin sen takia ihan poissa pelistä. En tosiaan nähnyt kuin niitä kavereita, jotka jaksoivat tulla meille kotiin. Sitten, kun lapsi syntyi tilanne muuttui ihan kokonaan. N. 3kk synnytyksen jälkeen kävin kavereiden kanssa salilla ja lounastreffeillä. En niin paljon kuin ennen, mutta kerran viikossa tai kahdessa kuitenkin. Osan vauva-ajasta reppureissasimme Aasiassa ja Australiassa. Tein paljon asioita, joita olin tehnyt jo ennen lasta. Toki lapsi oli/on iso osa elämää, mutta minä olen silti minä. Saman mielenkiinnonkohteet ja harrastukset minulla on kuin ennenkin. Huvitti, kun niin moni kaveri ylisti miten ihanaa on nähdä, ettei elämä lopu siihen, kun saa lapsen. Miksi se loppuisi?

Olin kerran illanvietossa kaveriporukan kanssa, kun mies laittoi viestin jossa pyysi soittamaan. Nousin sohvalta ja sanoin anteeksi, tulen ihan pian takaisin. Soitin eteisessä miehelle, sovittiin yksi remonttiin liittyvä tärkeä juttu ja lopetin puhelun. Kun tulin takaisin, minulta kysyttiin ivallisesti että enkö voi olla yhtä iltaa vastaamatta puhelimeen. Olettivat, että soitto oli lapsista. Ja mitä sitten vaikka olisi ollut? Samana iltana yksi vanha opiskelukaveri hiillosti, että miksi en ole pitänyt yhteyttä ja kertoi itse syyksi sen että minulla on perhe. Minä olisin halunnut sanoa, että ei kun siksi, että sinun kanssasi on aina niin vaikea sopia mitään: perut ja lykkäät aina kaikkea. Pointtini on, että joskus lapsettomilla ihmisillä on jo valmiina ajatus, ettei minua enää kiinnosta mikään muu. Ja jos minuun suhtaudutaan inhottavasti, en tietenkään pidä yhteyttä, mikä tulkitaan sitten omaksi eduksi. 

Itse olen yrittänyt saada perheellisiä ystäviä lähtemään ex tempore esimerkiksi leffaan, syömään tai lenkille. En ole koskaan saanut seuraa kun olen pyytänyt. Ehkä olen jotenkin outolintu? Omasta mielestäni tavallinen nainen, jolla on sekä perhe että työ että omat harrastukset. Ja joka osaan puhua vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja avaruudestakin. 

Vierailija kirjoitti:

Olin kerran illanvietossa kaveriporukan kanssa, kun mies laittoi viestin jossa pyysi soittamaan. Nousin sohvalta ja sanoin anteeksi, tulen ihan pian takaisin. Soitin eteisessä miehelle, sovittiin yksi remonttiin liittyvä tärkeä juttu ja lopetin puhelun. Kun tulin takaisin, minulta kysyttiin ivallisesti että enkö voi olla yhtä iltaa vastaamatta puhelimeen. Olettivat, että soitto oli lapsista. Ja mitä sitten vaikka olisi ollut? Samana iltana yksi vanha opiskelukaveri hiillosti, että miksi en ole pitänyt yhteyttä ja kertoi itse syyksi sen että minulla on perhe. Minä olisin halunnut sanoa, että ei kun siksi, että sinun kanssasi on aina niin vaikea sopia mitään: perut ja lykkäät aina kaikkea. Pointtini on, että joskus lapsettomilla ihmisillä on jo valmiina ajatus, ettei minua enää kiinnosta mikään muu. Ja jos minuun suhtaudutaan inhottavasti, en tietenkään pidä yhteyttä, mikä tulkitaan sitten omaksi eduksi. 

Itse olen yrittänyt saada perheellisiä ystäviä lähtemään ex tempore esimerkiksi leffaan, syömään tai lenkille. En ole koskaan saanut seuraa kun olen pyytänyt. Ehkä olen jotenkin outolintu? Omasta mielestäni tavallinen nainen, jolla on sekä perhe että työ että omat harrastukset. Ja joka osaan puhua vähän kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja avaruudestakin. 

Minä yleensä lähden ex tempore-juttuihin mukaan. Kuitenkin minun pitää varmistaa, ettei mies ole tekemässä samaan aikaan jotain ex tempore ja pystyy hoitamaan lapsen. Yhtä kaveriani tämä häiritsee jotenkin naurettavan paljon. En kuulemma osaa olla enää spontaani, kun varmistan mieheltä, ettei hänellä ole suunnitelmia. Joo, mulla on se lapsi, mutta ilman lastakin samalla tapaa kysyisin mieheltä, ettei hän ole suunnitellut mitään yhteistä tekemistä. En ymmärrä joidenkin kohtuutonta inhoa lapsiperhe-elämää kohtaan. Ymmärrän, ettei kaikki sitä itselleen halua ja se on fine. Mutta jos ihminen saa näppyjä jo siitä, että jonkun kaverin elämässä täytyy ottaa huomioon pieni ihminen, niin ei ole kyllä ihan tervettä.

Vierailija kirjoitti:

Minäkään en jauhanut lapsesta tai raskaudesta, mutta silti kaverit vain kaikkosivat. Muutuin kai tylsäksi kun en jaksanut vapaailtoina bailata aamuviiteen enkä voinut tavata kavereita parin tunnin varoitusajalla. Tapaamisten suunnittelu ja suunnitelmissa pysyminenhän on tylsää ja kaavoihin kangistunutta. Tajusin ottaa etäisyyttä tai suoraan sanottuna katkaista välit kun olin tarpeeksi monta kertaa kuunnellut "ystävieni" huokailua ja voivottelua siitä miten he eivät ikinä voisi hankkia lapsia ja miten ihanaa on kun pääsee omaan kotiin lapsiperheessä vierailun jälkeen. 

"Mutta eihän me sua tarkoiteta. Sä oot kiva ja meidän ystävä vaikka sulla on lapsi". Niinpä niin, mutta kaikella on rajansa. Ja ei, en ollut nuori äiti eivätkä kaverini parikymppisiä bimboja.

Tarkoitatko, että ystäviesi olisi pitänyt sinun lisääntymisesi takia muuttaa omat tapansa ja mielipiteensä (tai ainakin valehdella niistä)? Jos heillä on ollut tapana sopia asiat ilman pitkää suunnittelua, ja jos he eivät pitäneet lapsiperheen melusta, niin HE olivat väärässä kun eivät muuttuneet kun SINÄ päätit tehdä lapsen? Siinä kunnon mammaharha. Mot.