Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka aikuisena lopetit lapsuus- ja teini-iän intensiivisen harrastuksen
04.10.2016 |
Mitä ajattelet niistä vuosista nyt? Oliko liian rankkaa, liian yksipuolista elämää, jäikö jotain tärkeää kokematta? Koetko, että kun nyt et enää harrasta, se kaikki rehkiminen oli jotenkin turhaa ja vähempikin, vähemmän intensiivinen harrastaminen olisi riittänyt?
Mietin oman lapseni kannalta juuri....
Kommentit (7)
Jos lapsi itse nauttii, anna harrastaa! Turha miettiä, että jäisi jostain paitsi. Jokaisen ihmisen elämä on joka tapauksessa erilainen. Turha verrata johonkin keskivertomalliin. Mutta jos ahdistaa paljon, kannattaa ehkä hieman himmata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harrastin 14 vuotta erästä itsepuolustuslajia. Kävin kilpailuissa, vedin junnutreenejä ja jossain vaiheessa tuntui että hengitin lajin vuoksi. Jouduin lopettamaan epäsäännöllisen työn vuoksi (sinänsä tekosyy, mutta näin yksinkertaisemmaksi lopettaa kokonaan eikä kukaan odottaisi minun ehtivän vetämään treenejä sen kerran kuukauteen kun olisin vapaalla jnejne), ja kyllä on harmittanut!
En missään nimessä koe, että laji olisi ottanut minulta mitään, päinvastoin sain tolkuttoman hyvän itsetunnon ja hyvän kunnon. Rakkaus lajiin piti minut poissa pahanteosta: teininä en halunnut viikonloppuisin lähteä ryyppäämään, kun lauantaina ja sunnuntaina oli treenit klo 10. Kunpa joskus elämässä tulisi jakso, jolloin pääsisin taas harrastamaan!
Lopetin kilpaurheilun (talvilaji) juuri ennen 18-vuotta täyttäessäni. Se oli kivaa, välillä todella kivaa vaikka treenejä olikin paljon. Sai olla hyvässä porukassa kavereiden kanssa jotka tykkäsivät samasta asiasta. Lopetin osaltaan olosuhteiden pakosta vaikka olisin kyllä voinut jatkaakin jos olisin niin halunnut. Ehkä kuitenkin pää syy lopettamiseeni oli se että minulla ei kuitenkaan ollut sitä paloa ja tarvittavaa voitontahtoa joka yksilölajissa tarvitaan menestyäkseen.
Mitään en ole koskaan katunut.
Anna lapsen tehdä omat päätöksensä!
Harrastin juoksua tavoitteellisesti kuusivuotiaasta vähän reilu 20-vuotiaaksi asti. Kävin urheilulukion ja kaikki elämä pyöri urheilun ympärillä. Nautin siitä silloin todella paljon. Se oli just se mun juttu silloin. Sitten jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Tulokset junnasi, makasin moneen otteeseen leikkauspöydällä ja treenit alkoi maistua puulta. Homma meni liian totiseksi. Ja kyllä tavoitteellinen urheilu rajoittaa kaikkea muuta todella paljon. Koko muu elämä piti aikatauluttaa sen mukaan milloin treenit oli ja millaisen treenin milloinkin teki. Toki urheilu antoi myös paljon. Parhaat ystäväni ovat entisiä urheilijoita myös. Pääsin matkustamaan ympäri Eurooppaa urheilun takia.
Lopettamisen jälkeen matkustin puoli vuotta Aasiassa. Opettelin surffaamaan ja skeittaamaan, molemmat lajeja, joita tehdään fiilispohjalta eikä suorituskeskeisesti. Löysin ihan uuden tavan elää. Se oli minulle kuin valaistuminen tiukkojen ja kurinalaisten vuosien jälkeen. En juossut varmaan yhtään lenkkiä kolmeen vuoteen, koska koin sen niin suorittamisena. Sitten opettelin juoksemaankin samalla mentaliteetilla kuin skeittasinkin: sen verran ja vain silloin, kun se on kivaa.
.
Oma lapsi on vasta kolme, eli ei varsinaisesti harrastusikäinen. Huomaan kammoavani ajatusta, että lapseni käyttäisi lapsuutensa ja teini-ikänsä tiukasti urheillen. Alitajuisesti suuntaan häntä lajeihin, joissa tulosta tärkeämpää on itse tekeminen. Hänellä on skeittilauta ja pyörä, joilla molemmilla opettelee "temppuja". Pyörällä käy myös ajamassa maastossa isänsä kanssa. Hän haaveilee kitaratunneista. Toivon, että lapsen harrastuksissa pysyy aina ilo ja hauskanpito mukana. Omastani se katosi aikanaan.
Päivääkään en kadu! Kilpaurheiluharrastuksestani ammennan vielä tänäkin päivänä, melkein nelikymppisenä. Loi peruskunnon, sopivasti sitkeyttä, nöyryyttä, tahtoa, itseluottamusta, siellä opin voittamaan ja häviämään. Sieltä ovat rakkaimmat ystäväni ja parhaat nuoruusmuistot. <3
Joo, muistan, että oli yksittäisiä hetkiä, kun olisin halunnut bilettää kuin jotkut koulukaverit, mutta treenit tai kisat odottivat aamulla, mutta noi olivat ohimeneviä juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aktiivisesti kilpaurheilua ja musiikkia haarastaneena ei kaduta. Oli ihanaa ja joskus raskasta. Tuli voiton huumaa ja pettymyksiä.
Jälkimmäisestä harrastuksesta tuli ura. :)
Koen suhtautuvani haasteisiin tosi eri tavalla kuin tyypit jotka ovat vain henganeet kotona.
Jossain kohti soittoharrastusta olin ahdistunut, mutta jälkeenpäin ajateltuna se johtui enemmän opettajan tyylistä ilmaista kritiikkiä kuin itse harrastuksesta. Kemiat eivät kohdanneet meillä... Olen todella iloinen, että harrastin. Näin aikuisena vasta olen tajunnut, miten paljon opin vaikkapa esiintymistaitoja, aikatauluttamista, oman motivaation ja työskentelyn säätelyä ja miten paljon olen saanut sisältöä tunne-elämääni. Eivätkä vaikkapa esiintymismatkat ulkomaille olleet huono juttu!