Lue keskustelun säännöt.
Voitteko auttaa ja kertoa, mitä mun pitää tässä tilanteessa tehdä
03.10.2016 |
Olen aina ollut mieleltäni aika musta, mutta en ole koskaan saanut masennusdiagnoosia, yrittänyt itsemurhaa tms. Nyt olen nelikymppinen äiti ja työkuvioni ovat aivan p-llään. Olen todella ahdistunut niiden takia ja tuntuu, että olen täysi luuseri, joka ei ikinä saa asioitaan kuntoon. Lisäksi mulla on tunne, että kaikki inhoavat minua ja olen todella paska ihminen.
Nyt haluaisin oikeasti kuolla. Tuntuu, etten selviä asioista enkä haluakaan. Ongelmana ovat kaksi lastani. Jos teen itsarin, heillä ei ole enää äitiä. Toisaalta olen sitä mieltä, että perheeni olisi onnellisempi jonkun muun äidin kanssa.
Mieheni kanssa menee periaatteessa ihan hyvin, mutta hänkin tuntuu olevan sitä mieltä, että olen b-luokan kansalainen. Hän neuvoo ryhdistäytymään ja kertoo ihmisistä, jotka vastoinkäymistenkin sattuessa aina vaan jaksavat nousta. Tiedän, että hän arvostaa sellaisia ihmisiä ja halveksii kaltaisiani. Olen saamaton, on jokapäiväisiä asioita, joita en vaan saa tehtyä, eikä siihen edes ole mitään syytä.
Sanoin eilen miehelle, että mun täytyy soittaa psykologille. Hän on periaatteessa samaa mieltä, mutta meillä ei riitä siihen rahat, ja se on osaltaa mun syytäni.
Mitä mun nyt pitäisi tehdä? Tavallaan haluaisin puhua miehelleni paskasta olostani ja itsemurha-ajatuksistani, mutta toisaalta en halua sälyttää hänen niskaansa enää yhtään enempää huolta ja vastuuta. Oikeasti haluaisin vain hävitä, mutta vaikka lapsiakaan ei olisi, ei se silti onnistuisi niin helposti.
Voin tietysti odottaakin, ehkä kaikki vaan jatkuu ja pystyn kituuttamaan, tai ehkä menen jossakin vaiheessa psykoosiin ja joudun sairaalaan.
En halua olla taakka ja huolen aihe läheisilleni, mutta en vaan selviä elämästä. Nelikymppinen nainen, joka ei osaa elää, halveksun itsekin itseäni.
Mitä neuvoisitte?
Kommentit (17)
Lääkäriin. Terveyskeskuseen esimerkiksi. Ei ole kallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ehkä ensimmäisenä varaat ajan ihan terveyskeskukseen puhumaan masennusoireista, niin saatat päästät psykologin juttusille. Ei pitäisi olla rahasta kiinni?
Sun täytyy jutella jollekin noista ajatuksistasi. Ei saa jäädä yksin niiden kanssa. Jos et pysty puhumaan miehellesi eikä ole varaa psykologiin, niin käsittääkseni ihan terveyskeskuksista saa apua tällaiseen. Myös kirkoissa on päivystäviä diakoneja tällaisia varten.
Jotenkin kuulostaa, että ripustaudut mieheesi. Hänellä voi olla ihan hyviä mielipiteitä asioista, mutta vain sinä olet itsesi asiantuntija, tiedät miltä itsestäsi tuntuu jne. Ei nuo kommentit ihmisistä, jotka ovat nousseet isoista vastoinkäymisistä huolimatta ylös pohjalta välttämättä sovi yksyhteen sinun kanssa. Olis varmaan hyvä tuulettaa sun omia tuntemuksia jonkun muun kuin aviopuolison kanssa?
Olisi pitänyt mainita, että asun ulkomailla. Käsittääkseni täällä on maksutonta vain psykiatri, jos sinne mennää lääkärin lähetteellä. Mikäli se ketä liikuttaa, niin asuin maassa jo kauan ennen kuin tapasin mieheni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen neuvoni olisi se, että MENE MITTAUTTAMAAN B12-VITAMIINIARVOSI yksityiselle, maksaa muutaman kympin. Jos varaa, niin katso samalla d-vitamiiniarvosi.
Kannattaa ihan oikeasti käydä tarkastamassa se b12. Nyt täällä mammat sekoaa ja tulee "vtn ituhippi!!!"-kommentteja, mutta kun googlaa niin ymmärtää kuinka yleinen tuon(kin) vitamiinin puutostilat on ihan täällä meillä Suomessakin vaikka lihaa mättäis joka aterialla.
Itse päihitin masennuksen ja jatkuvat paniikkikohtaukset vaihtamalla ruokavalioni vegaaniseksi. Mahdollisimman autenttista ruokaa, erittäin paljon hedelmiä, marjoja ja vihanneksia.
Kun tulee seinä vastaan pystyy mitä ihmeellisimpiin tekoihin/muutoksiin, jotta selviytyisi hengissä. Minun eloonjäämiseni edellytys oli saada olo perusonnelliseksi. Äärimmäisestä lihansyöjästä täsin vegaaniseksi ruokailijaksi. Kun olo on pääpiirteittäin hyvä, jaksaa ihan eri tavalla käsitellä niitä huonojakin oloja. Masentuneena ei nää kaikkia niitä pieniä hyviä asioita, mitä elämässä on, joista se perusonnellisuus koostuisi (jos vain näkisi). Ja vaikka tiedostaa hyvät asiat, ei masentuneena _tunne_ hyvää/iloa.
Ihminen ihan oikeasti on sitä mitä se syö. Mutta jos joutuu kyseenalaistaa yhteiskunnan luomat ravintosuositukset, joutuisi ehkä kyseenalaistaa monia muitakin asioita..Ja sitä ei monet halua tehdä, varsinkaan masentuneena.
Se mitä ihminen syö, sen pitäisi tuntua hyvältä ennen ruokailua, ruokaillessa ja ruokailun jälkeen. Ja tuolla "tuntua hyvältä"-lauseella tarkoitin lähinnä tuntua hyvältä kaikinpuolin, eettisesti, oman elimistön kannalta, muiden ihmisten vuoksi, eläinten kannalta, maapallon kannalta ...
Jos ravinto on vääränlaista, tulee paha olo. Kuinka paha ja milloin viimeistään, se riippuu henkilöstä.
Voimia AP! Siinä nyt oli muutama neuvo ensialkuun.
7 jatkaa.. Eli siis asut ulkomailla, mittauta silti b12-vitamiiniarvosi :). Ei väliä missä asut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi se olla ravintokin, mutten oikein jaksa uskoa. Kiinnitän aika paljon huomiota ruokaan, ja olen syönyt jos jonkinlaisia juttuja elämäni aikana, en ole enää parikymppinen. Tämä olo on aina ollut ja pysyy. Kyse on persoonallisuudestani ja siihen liittyvistä asioista, siitä että en näe vikojani tai jos näenkin, en osaa korjata niitä. Kyse on siinä, että epäonnistun kaikessa, mitä teen, enkä edes tiedä miksi. Kyse on myös siitä, etten jaksa pitää yllä normaalia iloisuustilaa riittävän kauan. Mulle tulee aina masennuskausi, jonka aikana taannun aivan täysin, ja se vaikuttaa sitten aivan kaikkeen työstä ihmissuhteisiin.
ap
Missä maassa asut? Voisitko varata ensimmäisenä sen lääkärikäynnin? Hän voisi selvittää ihan ensin, ettei masennuksesi ja olotilasi taustalla ole mitään fyysistä sairautta. Onko sinulla mitään muuta oiretta ollut ikinä: palelua/hikoilua/kuumotusta/yöhikoilua, hiustenlähtöä, heikotusta/väsähtyneisyyttä/lihasheikkoutta, kuristavaa tunnetta kaulalla/kaulakipua/nielemisvaikeuksia, nivelsärkyjä, kuivat silmät, muistiongelmia, sanat menee sekaisin, ihan mitä vain?
Minulla alkoi nimittäin kilpirauhasen vajaatoiminta oireilla jo parikymppisenä ja vasta kolmikymppisenä sain siihen lääkityksen. Yksi isoin oireeni oli vaihteleva masennus, välillä olin ihan ok ja suht iloinen, välillä tuli juuri tuollaisia kausia, että minun olisi tehnyt mieleni kuolla pois (tai kaikista mieluiten olisin ollut vallan syntymättä) ja saatoin vain maata päiviä sängyssä, itkeä ja toivoa sitä kuolemaa. Masennuslääkkeet (kokeiltiin useita silloin 20v->) ei auttaneet ja vasta tuo kilpirauhaslääkitys toi aika hyvän avun. Edelleen kuitenkin tulee huonoja päiviä, mutta olen huomannut niiden liittyvän kuukautiskiertooni ja johtunevat mm. huonoista estrogeeni ja progesteronitasoistani, joita on mitattu ja jotka on liian matalat.
Nyt olen lisäksi aloittamassa terapian, koska menneisyydessäni (ja nykyhetkessäkin) on kuitenkin paljon asioita, jotka vaativat ihan keskusteluapua. Psykologini kuitenkin totesi, että masennuslääkkeet eivät kohdallani tunnu oikealta ratkaisulta, koska hormoniongelmia on selkeästi ja ne todetusti vaikuttaa mielialaan sekä nuo elämänkokemukset, jotka vaatii ihan konkreettisesta läpikäyntiä.
Onko sinulla elämässäsi asioita, jotka ovat voineet vaikuttaa mielialaasi? Millainen lapsuutesi oli, entä vanhempasi? Mitä muutoksia toivoisit elämääsi? Oletko onnellinen parisuhteessasi? Anteeksi kun sanon, mutta miehesi vaikuttaa sellaiselta, että hän ei tee hyvää mielenterveydellesi. Oma äitini oli samanlaisen oloinen enkä ole hänen kanssaan enää tekemisissä. Hän onnistui lyttäämään meidän lasten itsetunnon jatkuvasti ja siskoni on yrittänyt jo kerran itsemurhaa.
Mitä työkuvioissasi tapahtui? Miksi sinusta tuntuu, että niitä ei saa kuntoon? Pystyisitkö opiskelemaan jotain aivan uutta (kun olet saanut ensin itsesi kuntoon)? Älä murehdi liikaa työasioita, kaikille sattuu virheitä joskus, pahojakin. Mutta tärkeintä olet nyt sinä ja sinun vointisi sekä saamisesi kuntoon! Ja jos olet jo muutenkin voinut huonosti, niin ei ihme jos työssä tulee virheitä! Olet varmasti paras mahdollinen äiti lapsillesi, nyt olet vain ihan lopussa. <3 Toivottavasti jaksat ja pystyt hakemaan apua, ensimmäinen askel tuntuu vaikeimmalta, mutta asiat lähtevät varmasti siitä rullaamaan vielä, vaikkei juuri nyt tunnu siltä. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mia Lundin on kirjoittanut kirjan Female Brain Gone Insane, se kannattaa hankkia käsiin. http://mialundin.com/about-2/
Tässä vielä yksi linkki kilpirauhasesta ja mielenterveysyhteydestä:
http://kilpirauhasblogi.com/?p=93
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielialalääkitys auttoi, kun minulla oli vastaavanlaisia ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No varaat tietty ajan lääkäriin jolla pääset sitten sinne maksuttomalle psykiatrille, juurihan itse vastasit omaan kysymykseesi. Ota nyt se puhelin käteen.
Onko miehesi suomalainen? Jotenkin näkisin, että olet vieraassa maassa, kulttuurissa ja kipuleit ihan jo yksistään sen takia juurettomuutta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Hyvin tavallista. Onko sulla ystäviä ja juttuseuraa siellä, muitakin kuin miehesi? Jos miehesi on suurin piirtein ainoa henkireikä siellä, se alkaa ajan mittaan ahdistamaan.
Kiitos kaikille vastanneille, erityisesti sinulle 10 empaattisesta viestistäsi.
En puhunut ulkomailla asumisesta ensimmäisessä viestissä, koska en usko sen suoranaisesti vaikuttavan tilaani. Olen asunut täällä toisessa kotimaassani jo kauemmin kuin Suomessa.
Mitä tulee lapsuuteeni ja parisuhteeseeni, en halua osoitella vanhempiani tai miestäni. He ovat kaikki hyviä, rakastavia ihmisiä, jotka haluavat minulle vain hyvää. Kaikki tämä lähtee itsestäni aivan samoin kuin paremman olon tai jonkun ratkaisun pitää lähteä itsestäni. Mieheni on ollut kanssani kärsivällinen, mutta luulen että hänenkin kärsivällisyytensä on nyt lopuillaan. Minä vain olen toivoton tapaus. Luulen, että hän ei täysin käsitä, missä jamassa olen. Uskon, että hän ei tajua sitä, että jo ihan normaalikin iloisuus on minulle työn takana, ja että sinnikkäästi yritän joka päivä, en vain sillä tasolla, mitä hän toivoisi.
Toi Mia Lundinin kirja tuntuu mielenkiintoiselta, mutta jos kyseessä on hormoni- ja välittäjäaine-epätasapaino, en kai minä kirjaa lukemalla mitään voi? En muutenkaan haluaisi ottaa lääkkeitä, siksi se psykiatrillekin meno tuntuu hankalalta.
Tiedän, mä olen hankala.
ap
Jos rahasta kiinni niin myös kunnan kautta pääsee poliklinikkamaksuilla. Riippuu asuinpaikasta onko teillä psyk. palvelut esim. päivystysluontoisesti vai terkan kautta..