Löytyykö muita vanhempien kelvottomuuden takia huostaanottoon/lastenkotiin sijoitettuja?

Minut huostattiin 14-vuotiaana. Taustalla vanhempien vinksahtanut uskonnollisuus, mt-ongelmat ja väkivalta. Sisko teki lopulta itsemurhan. Sen jälkeen en ole kotiin palannut.

Olen nyt 37-vuotias äiti ja yh. Kaikki miessuhteeni ovat menneet pieleen. Henkisesti olen eksyksissä. Ahdistus kulkee ajoittain murskaavana vierellä vaikka olenkin lääkityksellä. En hallitse kunnolla elämääni, ja olen välinpitämätön esim. talouden hoidossa. En ole veloissa, mutta luottotiedot menneet silti.

Kaaos on pääni sisällä. Ulkoisesti olen ihan kelvollisen oloinen ja näköinen. Olen koulutettu ja työssäkäyvä. Lapset ovat pärjänneet, vanhin on kohta 18-vuotias lukiolainen.

En usko että voin olla koskaan onnellinen.

On muitakin. Tunnen itse pari henkilöä, joilla on ollut erittäin rankka lapsuus (alkoholistivanhemmat, huostaanotto joka olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin jne.), mutta joista itsestään tuli ihan normaaleja työssäkäyviä ja itse asiassa elämässään varsin menestyneitä ihmisiä.

Jouduin laittamaan nuoreni 15-vuotiaana lyhyeksi aikaa avohoidon tukitoimenpiteenä vastaanottokotiin.  Ala-asteella olin vienyt hänet kerran psykiatriseen lastensairaalaan aggressiivisen käytöksen takia. Lapsi mm. kaipasi elämästään poissaolevaa ja lapsensa liki hylännyttä  isäänsä kauheasti, enkä itse osannut oikein ottaa tätä asiaa vastaan. Kauhein hetki oli se, kun poliisi joutui hakemaan hänet kotoa, koska nuori oli ottanut hatkat  vastaanottokodista. Itselläni ei ole mielenterveys- eikä päihdeongelmia, mutta  olin yksinhuoltajuuden takia äärettömän väsynyt.  En jaksanut  olla ns. luja  äiti  haasteelliselle lapselle. Mistään emme oikein  saaneet sitä tukea, mitä olisimme tarvinneet elämäntilanteeseemme.  Vaikka hänellä on ollut lähes kaikki vaikeudet viranomaistenkin kanssa, hän on toisaalta kuitenkin menestynyt verrattain hyvin, tosin erot seurustelukumppaneista ovat olleet vaikeita. Mutta hän opiskelee arvostettuun  ammattiin ja ystäviä on. Huolettaa vaan tuo päihteiden käyttö viikonloppuisin.    

Minut otettiin huostaan 16-vuotiaana. Olin vanhempien matkustelun este, joten tekivät keksittyjä lastensuojeluilmoituksia ja niiden myötä päädyin laitokseen.

Olin ihan normaali nuori, hoidin koulun hyvillä arvosanoilla ja olin paljon kavereiden kanssa. Vanhemmat eivät voineet lähteä matkoille koska pelkäsivät, että pidän kotibileet mitkä ryöstäytyy käsistä ja koko kämppä tuhotaan. Noihin aikoihin lehdissä oli usein ryöstäytyneistä kotibileistä juttua, joten he eivät uskaltaneet jättää minua kotiin eivätkä halunneet ottaa mukaan matkalle. Sisareni tietysti matkusti heidän kanssaan, olisinhan minäkin halunnut, mutta eipä minua haluttu mukaan.

Ei meillä ollut alkoholin tai vastaavien kanssa ongelmia ja ns hyvää elämää elettiin. Ainoastaan minä olin ylimääräinen, joten laitokseen vaan.

Olen naimisissa, lapsia ja hyvä työ, joten kaipa sitten selviydyin. Joskus tuntuu pahalta ja katkeralta.

Vierailija kirjoitti:

Minut huostattiin 14-vuotiaana. Taustalla vanhempien vinksahtanut uskonnollisuus, mt-ongelmat ja väkivalta. Sisko teki lopulta itsemurhan. Sen jälkeen en ole kotiin palannut.

Olen nyt 37-vuotias äiti ja yh. Kaikki miessuhteeni ovat menneet pieleen. Henkisesti olen eksyksissä. Ahdistus kulkee ajoittain murskaavana vierellä vaikka olenkin lääkityksellä. En hallitse kunnolla elämääni, ja olen välinpitämätön esim. talouden hoidossa. En ole veloissa, mutta luottotiedot menneet silti.

Kaaos on pääni sisällä. Ulkoisesti olen ihan kelvollisen oloinen ja näköinen. Olen koulutettu ja työssäkäyvä. Lapset ovat pärjänneet, vanhin on kohta 18-vuotias lukiolainen.

En usko että voin olla koskaan onnellinen.

Olet kuitenkin katkaissut kierteen ja ollut hyvä äiti lapsillesi. Siitä voit olla ylpeä vaikka oma onnellisuus olisikin vaikeaa.

Lapsi voi olla lastensuojelun asiakas ja hänet voidaan huostaanottaa ilman että vanhemmissa tai kotioloissa olisi mitään vikaa.

Oma lapseni on lasun asiakas sillä perusteella että hän itse omalla toiminnallaan aiheuttaa haittaa ja vauriota omalle kasvulleen ja kehitykselleen.

Ystäväni lapsi on huostaanotettu kolmesti, perusteelliset selvitykset tehty kodista ja vanhemmat todettu mainioiksi kasvattajiksi ja muut sisarukset eivät ole asiakkaita. Tämä teini käyttää kovasti päihteitä, lintsaa koulusta, varastelee kaupoista, roikkuu junien takapuskureissa, on väkivaltainen ja tekee katoamistemppuja.

Ei todellakaan ole vanhempien vika automaattisesti jos lapsi on huostassa.

No onpa ollut aloittajalla helppoa, itsellä sellainen lapsuus, että kärsin vieläkin, vaikka olen jo päälle 40. Vaikka ehkä näissä on erona se, että aloittaja voi aidosti olla vähään tyytyväinen. Tai saavutuksiinsa, jos ne ovat laatua työ ja katto pään päällä. Pahempaa on meillä, joille vanhemmat tekivät selväksi, että ainoaa hyvää elämää on pärjätä vielä heitäkin paremmin ja heillä oli omien vanhempiensa maksama koulutus, asunnot ja osakesalkut TAI sen ajan hyvä työllisyystilanne, jolloin oli helppoa edetä työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

No onpa ollut aloittajalla helppoa, itsellä sellainen lapsuus, että kärsin vieläkin, vaikka olen jo päälle 40. Vaikka ehkä näissä on erona se, että aloittaja voi aidosti olla vähään tyytyväinen. Tai saavutuksiinsa, jos ne ovat laatua työ ja katto pään päällä. Pahempaa on meillä, joille vanhemmat tekivät selväksi, että ainoaa hyvää elämää on pärjätä vielä heitäkin paremmin ja heillä oli omien vanhempiensa maksama koulutus, asunnot ja osakesalkut TAI sen ajan hyvä työllisyystilanne, jolloin oli helppoa edetä työelämässä.

Jatkan vielä, että siis samaa ei voitu/viitsitty/välitetty antaa omille lapsille ja kaadettiin vain näiden niskaan omien vanhempien aiheuttaneet traumat, eikä selvitetty niitä itse ja suojeltu omaa lasta.

Eikä tosiaan samaan aikaan kerrottu, että no eihän sinun tarvitse tehdä mitä me sanomme, tai onnistua siinä mitä vaadimme, koska emme pysty vaatimuksiemme edellyttäviä eväitäkään sinulle antamaan.

Vierailija kirjoitti:

Minut huostattiin 14-vuotiaana. Taustalla vanhempien vinksahtanut uskonnollisuus, mt-ongelmat ja väkivalta. Sisko teki lopulta itsemurhan. Sen jälkeen en ole kotiin palannut.

Olen nyt 37-vuotias äiti ja yh. Kaikki miessuhteeni ovat menneet pieleen. Henkisesti olen eksyksissä. Ahdistus kulkee ajoittain murskaavana vierellä vaikka olenkin lääkityksellä. En hallitse kunnolla elämääni, ja olen välinpitämätön esim. talouden hoidossa. En ole veloissa, mutta luottotiedot menneet silti.

Kaaos on pääni sisällä. Ulkoisesti olen ihan kelvollisen oloinen ja näköinen. Olen koulutettu ja työssäkäyvä. Lapset ovat pärjänneet, vanhin on kohta 18-vuotias lukiolainen.

En usko että voin olla koskaan onnellinen.

Voimia sinulle. Oletko koskaan käynyt keskustelemassa psykologin kanssa menneisyydestäsi? Tai toinen mikä voisi auttaa on vertaistuki: http://www.uskontojenuhrientuki.fi/

49, kiitos. Olen ollut niin kiireinen, ja olen vieläkin, ettei ole ollut aikaa huolehtia omasta hyvinvoinnista. Traumat on sysätty taka-alalle siihen asti kun olen selvinnyt tästä lastenkasvatuksesta. Kuitenkin kaksi pientä vielä hoivaa vailla, enkä pysty nyt toistaiseksi sitoutumaan terapiaan. Olen niin rikkinäinen, että ajattelin käydä kolkuttelemassa psyk. osaston ovia kun olen tästä vanhemmuudesta jotenkin selvinnyt. Mörköjä on komerossa liikaa, en uskalla vapauttaa niitä vielä. Pelkään että menetän sen viimeisenkin kontrollin itsestäni.

Muutin 15 v pois kotoa opiskelemaan ja olin henkisesti kuin aikuinen. Pakko aikuistua kun äiti oli tasapainoton. En ymmärrä 16 v huostaanottoa. Miksi et muuttanut omillesi opiskelijasoluun?

6 ja siis ap selvisit siksi, että sulla oli kunnollinen mummola. Olen lukenut, että ihminen tarvitsee vain yhden aikuisen, joka välittää, jotta on mahdollisuus kasvaa kunnon ihmiseksi. Esim täti, mummo tms.

51 ei tee hyvää huonossa perheessä kasvaneelle muuttaa omilleen 15-16 -vuotiaana. Mieluummin huostaanotto. Siellä omillaan noin nuorena, kun ei ole ehkä kehittynyt henkisesti riittävästi, voi ratketa aineisiin (kun on geenipohja).

Osa toki on kypsiä jo 16-vuotiaana ja osa vasta 22-vuotiaana. Aivothan kehittyvät valmiiksi vasta 24-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Selviytymisen kysymys on kyllä mielenkiintoinen. Olen itse kodista, jossa nyrkki heilui ja alkoa ja huumeita käytettiin ihan överisti. Huostaanottoa ei kuitenkaan koskaan tehty eikä sosiaaliviranomaiset puuttuneet elämäämme mitenkään. Jostain syystä jo ihan pikkutytöstä halusin "profiloitua" ihan eri porukkaan. Minulle on aina jotenkin ollut itsestään selvyys, etten sekoile päihteiden kanssa enkä muutenkaan elämäni kanssa. Tupakkaa en ole koskaan edes maistanut. Olen hakeutunut ihan erilaisten ihmisten pariin. Nyt elän rauhallista ja turvallista perhe-elämää. Parikymppisenä sairastin kolmisen vuotta vakavaa masennusta, mutta siitä toivuttuani suoritin opinnot ja perustin perheen.

Hyvä ja mielenkiintoinen viesti. Itsekin olen näitä lapsuudessa kaltoinkohdeltuja, myöhemmin huostaanotettuja ja tunnistan itsessäni samoja piirteitä. Ensinnäkin tuo, miten haluaa "profiloitua" eri porukkaan kuin siihen masentavaan, näköalattomaan ja päihteillä itseään kohti tuhoa vievien porukkaan, joista suuri osa samoista taustoista tulevista valitettavasti tuntui koostuvan, on tärkeää. Itse inhosin sitä, että minun piti jopa salata lukemisharrastukseni, koska se olisi tulkittu naurettavaksi ja heikkoudeksi. Mitä se päihteidenveto, koulusta lintsaaminen ja karkailu sitten oli? Siistiä?  Valitettavasti näillä nuorilla on usein täysin näköalaton elämä, joka sitten näkyy miten näkyy. Korostan kuitenkin, että myös osa heistä selviää, mutta se luku on valitettavan pieni. Ne taas, joilla on paremmat selviytymisen edellytykset, ovat juuri näitä jotka kapinoivat sitä osaansa vastaan ja haluavat paeta sitä kohti parempaa elämää. Mutta se tie on yksinäinen, koska olet erilainen "omiesi", mutta myös niiden "muiden" ihmisten joukossa. Olen selvinnyt hyvin, mutta tuntuu että elän lopun elämääni näiden kahden maailman välissä.

Kiitos kivasta ja hyvähenkisestä viestiketjusta ja kovasti tsemppiä kaikille!

Hep. Täällä yksi 6 vuotiaana huostaanotettu.

Vanhemmat ei oikein katsellut perään, karkailtiin ulos veljenkanssa tekemään meidän omia kivoja juttuja. "Romuautojen" rikkominen, autoihin murtautuminen, kaupasta karkkien varastelu ja taidettiin vielä jonkun asuntoonkin murtautua. Kotiin saatiin aina mukava kyyti sinivalkoisen volkswagenin takapenkillä.

Kahdessa eri lastenkodissa Helsingissä kerettiin kiertää kunnes päästiin siihen "oikeaan" Oulussa joka ei muuta ajatellut kuin rahaa.

Noh siellä sitten 7 vuoden ajan tapahtu vaikka mitä kunnes meni konkurssiin mesta ja porukkaa pääsi joko kotiin tai huostaanotettiin muualle. Itse silloin 16.

Ehkä noin 30% porukasta jotka oli samassa lastenkodissa on menestynyt elämässään mitä olen seuraillut, lopuille maistuu alkoholi ja huumeet.

Hautausmaan porteista puheenollen, tais olla siitä konkurssista noin 2 viikkoa kun kaveri teki kotiin vanhempien luo päästyään itsemurhan.

Nykyään olen 20, jälkihuollon asiakas, kämppä alla ja elämä rullaa hyvin.

Minut sijoitettiin 14- vuotiaana.  Äitini oli katkera yksinhuoltaja ja täysin kyvytön tekemään itseään tai muita onnelliseksi. Sain vanhimpana lapsena hoitaa hänen puolestaan asioita ja olla henkisenä tukena kun tuli eroja miesystävistä tai muita vastoinkäymisiä. Hänellä ei taida tänäkään päivänä olla mitään diagnoosia tai hoitokontaktia.

Minut sijoitettiin kun jäin kiinni siiderikokeilusta. Se oli äidille niin stressaavaa, että hän soitti viranomaiset ja liioitteli heille ongelmia saadakseen itselleen sääliä ja ymmärrystä. Sijoituskodissa oli lämmintä ruokaa, virikkeitä ja läsnä olevia aikuisia, ja silloin tuntui, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen. Ihanasta väliaikaisesta vastaanottokodista matka jatkui ihan hirveään laitokseen, josta minut kotiutettiin pian kun ”päihdeongelmani” oli parantunut.

Sijoituksen aikana ymmärsin, että vika ei ole minussa vaan äidissä ja muutin omilleni heti kun se oli mahdollista. Suru omaa sisäistä lasta kohtaan tulee seuraamaan aina, vaikka muuten olen saanut elämäni puitteet kuntoon. Välillä ei vain voi olla miettimättä, mitä olisi voinut olla jos olisin saanut osakseni sen saman rakkauden ja tuen kuin hyvien perheiden lapset. Pikkuveljeni (velipuoli) sinnitteli lapsuutensa kavereiden turvin ja oli jotenkin hyvin aktiivisesti pois jaloista jatkuvasti. Hänellä taitaa mennä ihan hyvin, mistä voi kiittää myös hänen isäänsä joka oli veikan elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Minut sijoitettiin 14- vuotiaana.  Äitini oli katkera yksinhuoltaja ja täysin kyvytön tekemään itseään tai muita onnelliseksi. Sain vanhimpana lapsena hoitaa hänen puolestaan asioita ja olla henkisenä tukena kun tuli eroja miesystävistä tai muita vastoinkäymisiä. Hänellä ei taida tänäkään päivänä olla mitään diagnoosia tai hoitokontaktia.

Minut sijoitettiin kun jäin kiinni siiderikokeilusta. Se oli äidille niin stressaavaa, että hän soitti viranomaiset ja liioitteli heille ongelmia saadakseen itselleen sääliä ja ymmärrystä. Sijoituskodissa oli lämmintä ruokaa, virikkeitä ja läsnä olevia aikuisia, ja silloin tuntui, että olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen. Ihanasta väliaikaisesta vastaanottokodista matka jatkui ihan hirveään laitokseen, josta minut kotiutettiin pian kun ”päihdeongelmani” oli parantunut.

Sijoituksen aikana ymmärsin, että vika ei ole minussa vaan äidissä ja muutin omilleni heti kun se oli mahdollista. Suru omaa sisäistä lasta kohtaan tulee seuraamaan aina, vaikka muuten olen saanut elämäni puitteet kuntoon. Välillä ei vain voi olla miettimättä, mitä olisi voinut olla jos olisin saanut osakseni sen saman rakkauden ja tuen kuin hyvien perheiden lapset. Pikkuveljeni (velipuoli) sinnitteli lapsuutensa kavereiden turvin ja oli jotenkin hyvin aktiivisesti pois jaloista jatkuvasti. Hänellä taitaa mennä ihan hyvin, mistä voi kiittää myös hänen isäänsä joka oli veikan elämässä.

Lisään vielä, että muilla laitoksessa olleilla tilanne ei todellakaan ole nykyään kovin hyvä. Ainakin yksi teki itsemurhan, toinen pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeellä. Yhden nuoren kohdalla tilanne on hyvä, mutta siinäkin taisi olla niin että vanhempi sairastui vakavasti, eikä ollut muuten ongelmainen. 

Olen myös väkivaltaisesta päihdekodista, mutta minua ei koskaan huostaanotettu. Ikävä kyllä.. Olen kai sikäli elämässäni pärjännyt hyvin, että olen pysynyt loitolla päihteistä, vakituinen hyvä työpaikka ja lapseni olen onnistunut kasvattamaan mielestäni ihan mukaviksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi. Tuo kahden maailman välillä olo on myös minulle hyvin tuttu tunne. Koen aina olevani ulkopuolinen omien ystävien ja tuttavien joukossa tietyllä tavalla. Ahdistun helposti, sellainen älytön miellyttämisen halu ja hyväksynnän haku löytyy täältäkin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi olla lastensuojelun asiakas ja hänet voidaan huostaanottaa ilman että vanhemmissa tai kotioloissa olisi mitään vikaa.

Oma lapseni on lasun asiakas sillä perusteella että hän itse omalla toiminnallaan aiheuttaa haittaa ja vauriota omalle kasvulleen ja kehitykselleen.

Ystäväni lapsi on huostaanotettu kolmesti, perusteelliset selvitykset tehty kodista ja vanhemmat todettu mainioiksi kasvattajiksi ja muut sisarukset eivät ole asiakkaita. Tämä teini käyttää kovasti päihteitä, lintsaa koulusta, varastelee kaupoista, roikkuu junien takapuskureissa, on väkivaltainen ja tekee katoamistemppuja.

Ei todellakaan ole vanhempien vika automaattisesti jos lapsi on huostassa.

Tämä kertoo vain että saman perheen lapsia ei kohdella samalla tavalla

Surullista jos joku oikeasti pitää teinin ongelmia vain hänestä johtuvina. Kertoo karua kieltä vanhemmuudesta

"minä olen erinomainen kasvattaja, mutta tuo yksi lapsi on vaan tollanen (paha, huono?)"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi voi olla lastensuojelun asiakas ja hänet voidaan huostaanottaa ilman että vanhemmissa tai kotioloissa olisi mitään vikaa.

Oma lapseni on lasun asiakas sillä perusteella että hän itse omalla toiminnallaan aiheuttaa haittaa ja vauriota omalle kasvulleen ja kehitykselleen.

Ystäväni lapsi on huostaanotettu kolmesti, perusteelliset selvitykset tehty kodista ja vanhemmat todettu mainioiksi kasvattajiksi ja muut sisarukset eivät ole asiakkaita. Tämä teini käyttää kovasti päihteitä, lintsaa koulusta, varastelee kaupoista, roikkuu junien takapuskureissa, on väkivaltainen ja tekee katoamistemppuja.

Ei todellakaan ole vanhempien vika automaattisesti jos lapsi on huostassa.

Tämä kertoo vain että saman perheen lapsia ei kohdella samalla tavalla

Surullista jos joku oikeasti pitää teinin ongelmia vain hänestä johtuvina. Kertoo karua kieltä vanhemmuudesta

"minä olen erinomainen kasvattaja, mutta tuo yksi lapsi on vaan tollanen (paha, huono?)"

Kyllähän ne teini-iän oireilun syyt ovat vanhemmuudessa, mutta yli kymmenen vuotta pohjustettujen ongelmien korjaaminen vanhemmuuden kautta ei enää teini-iässä onnistu. Tulee esimerkiksi mieleen sellaiset hyvän perheen vanhemmat, jotka ovat koko lapsuuden kannustaneet lasta menestymään. Tuskin he kokevat tekevänsä mitään väärin vanhempina, vaikka se kannustaminen olisi sellaista "ei se mitään että sait nyt seiskan, saat sitten ensi kerralla kymppiplussan", kannustusta, mistä seuraa lapsille ikuinen riittämättömyyden tunne. Se vain on harmi, että kunnat eivät halua panostaa nuorten laitoksiin tarpeeksi resursseja. Vaikeimmat tapaukset niputetaan yhteen paikkaan oppimaan pahoja toisiltaan, vaikka tärkeintä olisi laittaa tämä yksi nuori yksin johonkin hyvään paikkaan tai perheeseen, jossa voi kokea itsensä arvokkaaksi.