Lue keskustelun säännöt.
Löytyykö muita vanhempien kelvottomuuden takia huostaanottoon/lastenkotiin sijoitettuja?
30.09.2016 |
Moni huostaanotettu, joka niistä asioista puhuu, tuntuu aiheuttaneen oman huostaanottonsa ihan itse. Voihan siinä olla ja varmaan on muutakin, mutta heidän oma käytös on edesauttanut tapahtumaa runsaasti. Minut sijoitettiin lastenkotiin, koska vanhempani jättivät minut heitteille. Olin yksin kotona kun ne lähtivät ryyppäämään, juopporemmejä roudattiin kotiin, puukkoja ja pahoinpitelyjä todistin jo alle 6-vuotiaana. Elin koko lapsuuteni jännityksen ja henkisen yksinäisyyden vallassa. Lopulta minut laitettiin lastenkotiin, mistä tosin palautettiin samaan helvettiin vuoden jälkeen. Meininki jatkui samana ja uusi sijoitus tuli myöhemmin.
Nyt menee hyvin, on työ ja jonkinlainen sosiaalinen status. Mutta nämä kulkevat mukana, ei siitä pääse mihinkään. En silti ole mikään mielenterveys- tai muu vastaava tapaus, kaikella kunnioituksella siis ongelmaisia kohtaan. Olen usein miettinyt, että missä ne muut kaltaiseni ovat? Tiedän kyllä vastaavalla taustalla olevia tyyppejä, mutta toinen meni aineisiin jo vuosia sitten ja toinen taitaa olla psykiatrisessa hoidossa, että ei se kovin hyvältä näytä.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä /tekemisissä vanhempienne kanssa? Jos olette niin ovatko he raitistuneet /hakeneet apua? Pystyttekö keskustelemaan tapahtuneesta? Voimia teille! Minua ei ole huostaanotettu mutta kriteerit sille varmasti olisi täyttynyt monin paikoin. Nyt aikuisena on juuri paniikkihäiriötä, huonoa itsetuntoa.. Lapsuuden kotioloni näkyvät mm niin että en osaa jotenkin keskustella. Minulle ei aikuiset paljoa puhuneet eikä toisilleenkaan.. Eli en saanut siihen esimerkkiä. Vieläkin panikoin jos edessä jokin normaali keskustelutilaisuus.. Pysyn ennemmin hiljaa :/ Kaikkea hyvää teille tähän ketjuun kirjottaneille!
Katkaisin välit molempiin ja se päätös piti. Paradoksi oli, että kun tein sen päätöksen, alkoi puhelinterrori ja syytteleminen - vaikka he olivat dumpanneet minut laitokseen. Nyt he ovat jo manan mailla ja on ikävä sanoa, mutta se oli helpotus ja tavallaan vapautti minut lopullisesti omalle elämälleni. Minullakin on huono itsentunto, olen todellinen outolintu hyvistä perheistä tulevien kavereideni seurassa ja tunnen ulkopuolisuutta, vaikka he eivät sitä tajuakaan. Mutta olen oppinut elämään asian kanssa ja torjumaan liiallista itseni alentamista. Ajoittain minulla on myös masennukseen viittaavia oireita, mutta en ole tarvinnut lääkehoitoa, ne tuntemukset menevät lopulta ohi. ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole huostaanotettu mutta teini-iässä lastensuojelu auttoi muuttamaan omilleen (opiskelija-asuntola). Olen ammatillisesti varsin menestynyt, tutkijakoulutus. En voi oikein kellekään puhua näistä asioista.
Veljeni ei menestynyt, hän murtui ja tappoi itsensä. Ikävä on välillä kova.
Osanottoni :(
Toivottaa 19
Minä tunnen eri yhteyksistä kaksi henkilöä, jotka ovat lapsena huostaanotettuja. Ovat pärjänneet ihan hyvin elämässään ainakin tietääkseni. Heillä on molemmilla perheet ja työpaikka. Mutta ehkäpä lapsuuden tilanteet vaikuttivat ammatinvalintaan, koska molemmat ovat sosiaalialalla.
Vierailija kirjoitti:
Minä tunnen eri yhteyksistä kaksi henkilöä, jotka ovat lapsena huostaanotettuja. Ovat pärjänneet ihan hyvin elämässään ainakin tietääkseni. Heillä on molemmilla perheet ja työpaikka. Mutta ehkäpä lapsuuden tilanteet vaikuttivat ammatinvalintaan, koska molemmat ovat sosiaalialalla.
Lisään vielä...molemmilla oli hyvät sijaisperheet, joihin pitävät yhteyttä varmasti läpi elämänsä ja puhuvat (sijais)perheenjäsenistään äitinään ja isänään ja sisaruksinaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä /tekemisissä vanhempienne kanssa? Jos olette niin ovatko he raitistuneet /hakeneet apua? Pystyttekö keskustelemaan tapahtuneesta? Voimia teille! Minua ei ole huostaanotettu mutta kriteerit sille varmasti olisi täyttynyt monin paikoin. Nyt aikuisena on juuri paniikkihäiriötä, huonoa itsetuntoa.. Lapsuuden kotioloni näkyvät mm niin että en osaa jotenkin keskustella. Minulle ei aikuiset paljoa puhuneet eikä toisilleenkaan.. Eli en saanut siihen esimerkkiä. Vieläkin panikoin jos edessä jokin normaali keskustelutilaisuus.. Pysyn ennemmin hiljaa :/ Kaikkea hyvää teille tähän ketjuun kirjottaneille!
Sinulle myös <3
Ole ylpeä itsestäsi!
Kiitos. Hyvä keskustelu, tärkeä aihe, ja hyvä flow tässä ketjussa. Vaikeaa tuo itsestään ylpeänä oleminen. Tunnen oloni aivan henkisesti jälkeen jääneeksi kun lapsuus meni kuten meni. Tottakai olen kehittänyt itseäni nyt aikuisena mutta huomannut että jotain oleellista minusta uupuu niihin verrattuna ketkä ovat saaneet kokea ehjän, turvallisen, kannustavan ja väkivallattoman lapsuuden. Haikeudella kuuntelen kun ystävät kertovat muistojaan lapsuudestaan kuinka vanhemmat ovat kannustaneet opiskeluissa, useammat ystäväni osaavat myös soittaa jotain instrumenttia koska heidän vanhempansa ovat heidät laittaneet vaikka sinne piano-tunneille neljä vuotiaasta. Ei sillä että en halua että he ovat saaneet kokea nuo, päinvastoin, olen onnellinen, mutta olisi kyllä ollut kiva itsekin kokea... T. 19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkennusta vielä että olisi kiva ollut kokea se että minusta ollaan kiinnostuneita ja minua rakastetaan, ei niinkään se piano-tunti :) En ole ollut vanhemmilleni vahinko. Ei kyllä siltä tuntunut. 19
Ei ole millään tavalla tarkoitus nyt loukata tai mitenkään vähätellä teitä jotka on lapsena huostaanotettu mutta miettikää että teillähän on asiat olleet paljon paremmin kuin monella muulla. Teidät otettiin pois paikasta jossa ei ollut hyvä olla, saitte tukea ja huolenpitoa. Sitten ollaan "me" jotka joutuivat kestämään sitä perhehelvettiä niin kauan kunnes omat rahkeet riitti lähtemiseen. En itse syytä vanhempiani omista ongelmistani vaikka voi ollakin että osassa juurensa juontavat heidän teoistaan mutta olen sitä mieltä että elämä on sitä mitä siitä itse tekee lähtökohdista riippumatta. On myös ihmisiä joilla on ollut lapsuus "kuin oppikirjasta" ja silti asiat menneet päin persettä ja sitten on ihmisiä joiden lapsuus on ollut aivan kamalaa mutta sen yli päästyään elämässä on mennyt hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä /tekemisissä vanhempienne kanssa? Jos olette niin ovatko he raitistuneet /hakeneet apua? Pystyttekö keskustelemaan tapahtuneesta? Voimia teille! Minua ei ole huostaanotettu mutta kriteerit sille varmasti olisi täyttynyt monin paikoin. Nyt aikuisena on juuri paniikkihäiriötä, huonoa itsetuntoa.. Lapsuuden kotioloni näkyvät mm niin että en osaa jotenkin keskustella. Minulle ei aikuiset paljoa puhuneet eikä toisilleenkaan.. Eli en saanut siihen esimerkkiä. Vieläkin panikoin jos edessä jokin normaali keskustelutilaisuus.. Pysyn ennemmin hiljaa :/ Kaikkea hyvää teille tähän ketjuun kirjottaneille!
Sinulle myös <3
Ole ylpeä itsestäsi!Kiitos. Hyvä keskustelu, tärkeä aihe, ja hyvä flow tässä ketjussa. Vaikeaa tuo itsestään ylpeänä oleminen. Tunnen oloni aivan henkisesti jälkeen jääneeksi kun lapsuus meni kuten meni. Tottakai olen kehittänyt itseäni nyt aikuisena mutta huomannut että jotain oleellista minusta uupuu niihin verrattuna ketkä ovat saaneet kokea ehjän, turvallisen, kannustavan ja väkivallattoman lapsuuden. Haikeudella kuuntelen kun ystävät kertovat muistojaan lapsuudestaan kuinka vanhemmat ovat kannustaneet opiskeluissa, useammat ystäväni osaavat myös soittaa jotain instrumenttia koska heidän vanhempansa ovat heidät laittaneet vaikka sinne piano-tunneille neljä vuotiaasta. Ei sillä että en halua että he ovat saaneet kokea nuo, päinvastoin, olen onnellinen, mutta olisi kyllä ollut kiva itsekin kokea... T. 19
Minulla on ihan noita samoja tunteita, ne sattuvat joskus kun miettii mistä kaikesta jäi paitsi. Mutta en ole katkera, ei se auta mitään. Ja kun näen kadulla jonkin äidin, joka halaa lastaan, minulle tulee taas hyvä mieli ja olen iloinen, että se vauva saa todennäköisesti elää hyvän ja rakkaudentäyteisen elämän.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole millään tavalla tarkoitus nyt loukata tai mitenkään vähätellä teitä jotka on lapsena huostaanotettu mutta miettikää että teillähän on asiat olleet paljon paremmin kuin monella muulla. Teidät otettiin pois paikasta jossa ei ollut hyvä olla, saitte tukea ja huolenpitoa. Sitten ollaan "me" jotka joutuivat kestämään sitä perhehelvettiä niin kauan kunnes omat rahkeet riitti lähtemiseen. En itse syytä vanhempiani omista ongelmistani vaikka voi ollakin että osassa juurensa juontavat heidän teoistaan mutta olen sitä mieltä että elämä on sitä mitä siitä itse tekee lähtökohdista riippumatta. On myös ihmisiä joilla on ollut lapsuus "kuin oppikirjasta" ja silti asiat menneet päin persettä ja sitten on ihmisiä joiden lapsuus on ollut aivan kamalaa mutta sen yli päästyään elämässä on mennyt hyvin.
Se on ikävää, ymmärrän hyvin. Lastenkoti oli kuitenkin turvallinen paikka, vaikkakin laitos. Mutta päihteistä sekaisin olevien vanhempien katselu oli hirveää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen monesti ihmetellyt, ettei kaveria ole koskaan huostaanotettu.
Hän syntyi 14 vuotiaalle teinille. 19 vuotias siittäjä luikki pakoon tilaisuuden tullen.
Kaveri asui aikansa äitinsä sisarusparven mukana ja sitten kun äitinsä tuli täysi-ikäiseksi, hän muutti omaan kotiin lapsineen. Viinahan tuota äitiä vei ja usein kaveri oli alle kouluikäisenä yksin siellä kodissa.
Pitkästä aikaa pääsi isovanhemmilleen ja viisivuotiaan terhakkaasti sanoi, ettei ikinä enää äidin luokse. Jäi isovanhemmilleen (+enot).
Siellä se paitaressu tallusti jatkuvasti kylillä yksin. Tuli toisinaan päiväkodin aidan taakse ja livahti sisään, leikki ryhmän kanssa ja sai ruokaa. Saman ikäistä serkkuaan, kun haettiin, niin lähti tätinsä matkaan. Ei siis ollut kirjoilla siellä päiväkodissa vaan saapui omia aikojaan jne. Tädit olivat innoissaan, että tervetuloa.
Ala-asteella vastaava. Muut oli koulun jälkeisessä kerhossa, tuo isovanhempiensa kanssa kotona.. tai siis siellä kerhoryhmässä. Osallistu vaan, kun kerhon henkilökunta päästi muiden mukana.
Muutenkin todella merkillinen lapsuus. Olihan meitä kavereita, mutta hän oli kuitenkin yksin. Kesät oli yhden enon mökillä yms.
Aina oli kuitenkin joku joka piti ns. huolta, mutta.. Nyt aikuisena mietitty tuon kaverinkin kanssa, ettei siitä tehty yhden yhtä lasua, vaikka se oli sukunsa kanssa siellä täällä. koulut kävi kyllä ja hyvin kävikin.
Nyt on perheenisä pkseudulla, hänellä on elämä kivasti.
Kyllä lastensuojelun kokemusasiantuntijoina toimii ympäri maata kaltaisiasi. Viimeksi eilen kuulin erään luennoivan. 😊 googletapa. Heillä on oma järjestökin/yhdistys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole millään tavalla tarkoitus nyt loukata tai mitenkään vähätellä teitä jotka on lapsena huostaanotettu mutta miettikää että teillähän on asiat olleet paljon paremmin kuin monella muulla. Teidät otettiin pois paikasta jossa ei ollut hyvä olla, saitte tukea ja huolenpitoa. Sitten ollaan "me" jotka joutuivat kestämään sitä perhehelvettiä niin kauan kunnes omat rahkeet riitti lähtemiseen. En itse syytä vanhempiani omista ongelmistani vaikka voi ollakin että osassa juurensa juontavat heidän teoistaan mutta olen sitä mieltä että elämä on sitä mitä siitä itse tekee lähtökohdista riippumatta. On myös ihmisiä joilla on ollut lapsuus "kuin oppikirjasta" ja silti asiat menneet päin persettä ja sitten on ihmisiä joiden lapsuus on ollut aivan kamalaa mutta sen yli päästyään elämässä on mennyt hyvin.
Sitten ollaan me jotka otettiin väkivaltaisesta päihdekodista ja sijoitettiin väkivaltaiseen päihdekotiin, ei menny ihan oppikirjan mukaan, meitä tuskin on paljon mutta jokainen tapaus liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole millään tavalla tarkoitus nyt loukata tai mitenkään vähätellä teitä jotka on lapsena huostaanotettu mutta miettikää että teillähän on asiat olleet paljon paremmin kuin monella muulla. Teidät otettiin pois paikasta jossa ei ollut hyvä olla, saitte tukea ja huolenpitoa. Sitten ollaan "me" jotka joutuivat kestämään sitä perhehelvettiä niin kauan kunnes omat rahkeet riitti lähtemiseen. En itse syytä vanhempiani omista ongelmistani vaikka voi ollakin että osassa juurensa juontavat heidän teoistaan mutta olen sitä mieltä että elämä on sitä mitä siitä itse tekee lähtökohdista riippumatta. On myös ihmisiä joilla on ollut lapsuus "kuin oppikirjasta" ja silti asiat menneet päin persettä ja sitten on ihmisiä joiden lapsuus on ollut aivan kamalaa mutta sen yli päästyään elämässä on mennyt hyvin.
Sitten ollaan me jotka otettiin väkivaltaisesta päihdekodista ja sijoitettiin väkivaltaiseen päihdekotiin, ei menny ihan oppikirjan mukaan, meitä tuskin on paljon mutta jokainen tapaus liikaa.
Tuo on valitettavasti totta, että kaikki sijoituspaikat eivät ole hyviä, vaan traumoja voi tulla lisää,
t. Sostt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moikka, täältä löytyy toinen. Isäni pahoinpitelyn jälkeen pääsin pois kotoa. Nyttemmin olen onnellinen, että selvisin perhehelvetistä hengissä.
Olen ihan tavallinen perheenäiti, jäljet toki lapsuus jättänyt. Olen käynyt vuosia terapiassa ja olen jo antanut isälleni anteeksi.
Minun elämäni suunnan pelasti sosiaalityöntekijäni, joka uskoi minuun. Terveiset kaikille sosiaalityöntekijöille. Uskokaa lapsiin, te voitte pelastaa jonkun elämän sillä.
Mun huostaanotolle olis varmasti myös ollut perusteet, kummatkin vanhemmat olivat alkoholisteja, äidillä pitkiä masennusjaksoja. Mutta toisaalta koen että mulla oli onnellinen lapsuus, olin rakastettu. Kuitenkin joku (heikko itsetunto ja jotenkin huono itsetuntemus?) johti moneen ulkopuoliseen ikävään asiaan (mm. koulukiusattuna oleminen, raiskatuksi tuleminen lapsena, nuorena/aikuisena väärään henkilöön luottaminen, mikä tuohosi paljon viime vuosiin asti). Nyt, kohta 4-kymppisenä, saan alkaa elämän alusta, puhtaalta pöydältä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lastensuojelun kokemusasiantuntijoina toimii ympäri maata kaltaisiasi. Viimeksi eilen kuulin erään luennoivan. 😊 googletapa. Heillä on oma järjestökin/yhdistys.
Esim. Osallisuuden aika ry -kannattaa Youtubestakin katsoa. 😊
Selviytymisen kysymys on kyllä mielenkiintoinen. Olen itse kodista, jossa nyrkki heilui ja alkoa ja huumeita käytettiin ihan överisti. Huostaanottoa ei kuitenkaan koskaan tehty eikä sosiaaliviranomaiset puuttuneet elämäämme mitenkään. Jostain syystä jo ihan pikkutytöstä halusin "profiloitua" ihan eri porukkaan. Minulle on aina jotenkin ollut itsestään selvyys, etten sekoile päihteiden kanssa enkä muutenkaan elämäni kanssa. Tupakkaa en ole koskaan edes maistanut. Olen hakeutunut ihan erilaisten ihmisten pariin. Nyt elän rauhallista ja turvallista perhe-elämää. Parikymppisenä sairastin kolmisen vuotta vakavaa masennusta, mutta siitä toivuttuani suoritin opinnot ja perustin perheen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä /tekemisissä vanhempienne kanssa? Jos olette niin ovatko he raitistuneet /hakeneet apua? Pystyttekö keskustelemaan tapahtuneesta? Voimia teille! Minua ei ole huostaanotettu mutta kriteerit sille varmasti olisi täyttynyt monin paikoin. Nyt aikuisena on juuri paniikkihäiriötä, huonoa itsetuntoa.. Lapsuuden kotioloni näkyvät mm niin että en osaa jotenkin keskustella. Minulle ei aikuiset paljoa puhuneet eikä toisilleenkaan.. Eli en saanut siihen esimerkkiä. Vieläkin panikoin jos edessä jokin normaali keskustelutilaisuus.. Pysyn ennemmin hiljaa :/ Kaikkea hyvää teille tähän ketjuun kirjottaneille!
Sinulle myös <3
Ole ylpeä itsestäsi!Kiitos. Hyvä keskustelu, tärkeä aihe, ja hyvä flow tässä ketjussa. Vaikeaa tuo itsestään ylpeänä oleminen. Tunnen oloni aivan henkisesti jälkeen jääneeksi kun lapsuus meni kuten meni. Tottakai olen kehittänyt itseäni nyt aikuisena mutta huomannut että jotain oleellista minusta uupuu niihin verrattuna ketkä ovat saaneet kokea ehjän, turvallisen, kannustavan ja väkivallattoman lapsuuden. Haikeudella kuuntelen kun ystävät kertovat muistojaan lapsuudestaan kuinka vanhemmat ovat kannustaneet opiskeluissa, useammat ystäväni osaavat myös soittaa jotain instrumenttia koska heidän vanhempansa ovat heidät laittaneet vaikka sinne piano-tunneille neljä vuotiaasta. Ei sillä että en halua että he ovat saaneet kokea nuo, päinvastoin, olen onnellinen, mutta olisi kyllä ollut kiva itsekin kokea... T. 19
Minulla on ihan noita samoja tunteita, ne sattuvat joskus kun miettii mistä kaikesta jäi paitsi. Mutta en ole katkera, ei se auta mitään. Ja kun näen kadulla jonkin äidin, joka halaa lastaan, minulle tulee taas hyvä mieli ja olen iloinen, että se vauva saa todennäköisesti elää hyvän ja rakkaudentäyteisen elämän.
Olet aivan oikeassa, katkeruus ei auta yhtään. Minulla on nyt yksi lapsi ja aijon hänen kohdallaan tehdä kaiken toisin kuin omat vanhemmat aikoinaan. Lapseni ei tule ikinä näkemään kotona vanhempiensa päihteiden väärin käyttöä, eikä tuntemaan väkivaltaa omissa nahoissaan tai katsomaan sitä sivusta. Aijon huolellisesti keskittyä lapseeni ja tarkkailla häntä ja hänen mielenkiinnon kohteita ja kannustaa ja tukea häntä kehittymään niissä kuitenkaan painostamatta. 19
Itsellä muuten samansuuntaisesti mennyt lapsuus kuin ap:lla, mutta minua tai sisaruksiani ei otettu valitettavasti huostaan. Meitä oli kuusi lasta, yksi äiti ja kolme eri isää.
Nyt tilanne on se, että yksi lapsista on ollut jo vuosikymmeniä suljetussa psykiatrisessa hoidossa, kaksi on alkoholisoituneita ja kaksi elää tilanteissa joissa oma elämänhallinta on hukassa. Meistä sisaruksista vain minä elän ns. normaalia elämää. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen sairastuin tosin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Onneksi sain selätettyä sen terapian, masennuslääkityksen ja rakkaan aviomieheni avulla.
60-70- luvuilla ei lapsia taidettu paljon huostaanotella. Vaikka oltiin täysin heitteillä. Nykyään meidän kaltaisesta lapsuudesta saisi lukea lehdistä. Elämämme oli jotakin niin järkyttävää.
Sinulle myös
Ole ylpeä itsestäsi!