Lue keskustelun säännöt.
Ystäväni ei halua, että seurustelen
29.09.2016 |
Heräsin todellisuuteen jo kuukausia sitten, kun ystäväni tapansa mukaisesti vähätteli tapailusuhdettani. Aina kun olimme tekemisissä niin hän muistutteli minulle, että miehestä voi paljastua hirveitä asioita, esimerkiksi narsismia, huumeiden käyttöä, jopa pedofiliasta oli vihjailuja. Mistään noista asioista en huomannut merkkejä tapailumme aikana. Kuvio toistuu joka kerta jos tapaan kiinnostavan miehen. "Ettei se vaan olis tälläinen ja tälläinen" on yleinen lause, jota ystäväni suusta kuulee.
En jaksa enää uskoa että varoittelut johtuisivat vain huolesta. Ystäväni hyötyy sinkkustatuksestani. Hän on itse avioliitossa ja matkustelee oman miehensä kanssa useasti. Minulle on helppo antaa koirat hoitoon kun eihän minulla ole ikinä mitään tähdellistä viikonloppuisin, näin sinkkunaisena. Eläinrakkaana hoidankin heidän koiriaan mielelläni, mutta esimerkit eivät rajoitu vain tähän. Jos ystäväni mies on työmatkalla, niin saan kutsun tulla kylään pitämään seuraa. Kuulostaako tämä teistäkin siltä, että minun seurusteluni olisi huono asia koska parisuhteessa olisin ehkä vaikeammin saatavilla ystävälleni?
Nyt olen kuitenkin tapaillut niin sanotusti ystävältäni salaa upeaa miestä, johon haluan todennäköisesti sitoutua. Olen miettinyt että kertoisin asian ystävälleni ohimennen ja jos hän ihmettelisi että miksi kerron vasta nyt, niin sanon hänelle samat asiat kuin tässä viestissä. En tiedä huomaako hän itsekään käyttäytyvänsä oudosti, vai onko käytös tietoista.
Kommentit (27)
Ystäväsi kuulostaa omistushaluiselta ja takertuvalta. Onko kateellinen myös muista ystävistäsi? Ehkä parjaa heitäkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväsi voi kierolla tapaa olla mustasukkainen onnestasi tai sitten aidosti on huolissaan. Olen ollut erään ystäväni miehistä aidosti huolissani ja varoitellut koska ystäväni on itsemurhan partaalla joka kerta jos mies ei haluakkaan mitään vakavaa..
Tämä on vanha keskustelu, mutta itselleni ajankohtainen ja ajattelin, kuvittelenko asian vai en.
Minulla on hyvä lapsuudesta asti ystävä ja esim baarissa ihmettelin jo sitä, että jos olin ystäväni kanssa viihteellä, kaikki minulle juttelemaan tulleet haukuttiin muualle. Hän itse oli avoliitossa muttei halunnut, että minä saan jutella kellekkään. Aloin käyttämään tinderiä ja ystäväni ihmetteli tätä ja sanoi, ettei sitä kannata käyttää.
Olen ollut aina ikisinkku, mutta aina kun tapailin jotain tyyppiä, ystävästäni tuli kummallinen. Nyt olen puolisen vuotta seurustellut (tämä on itselleni melko saavutus, että olen löytänyt mukavan tyypin) ja ystäväni ei halua kuulla hänestä mitään. Jos kerron, että "näemme tänään poikaystävän kanssa" tulee närkästynyt viesti, että "vieläkö te näätte, eiks ton pitäny jo loppua, Mitenkäs sä sitä niin usein näet, susta ei kyllä kuulu mitään" vaikka juteltaisiin ystävän kanssa joka päivä niinkuin jutellaankin. Jos kerron jonku huonon puolen nii hän sanoo, että "Toi kertoo jo todella paljon siitä, toi on huono merkki, sinuna en näkisi enää häntä".
Ystäväni haukkuu myös siskoaan, joka on alkanut seurustella ja haukkuu koko ajan siskonsa poikaystävää kun kuulemma sisko on muuttunut ja pilalla ja poikakaveri on vienyt häneltä siskon.
Ystäväni on myös usein sanonut mulle, että" Siinä ei ole mitään pahaa jos et löydä ketään, oot varmaan onnellisempi sinkkuna"
En ole oikeastaan asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta lähiaikoina olen asian huomannut. Ystäväni pelkää, että hänet jätetään ja en ole enää se ikisinkku kaveri, jolla ei ole omaa elämää ja joka on valmis aina viettämään aikaa. Toki itse ajattelen, että haluan elämässäni edetä, perustaa perheen ja väkisin siinä elämän tilanteessa ystäville ei jää sijaa niin paljon. Ja hän tätä pelkää, koska ei halua lapsia ja pelkää, että muut perustaa perheet ja hänen elämä tylsiintyy ja yksinäistyy.
Itse tein juuri noin, että vähän epäilyttävästi käyttäytyville kavereille kerroin seurustelusta vasta kun se oli varmaa. Ja sain hieman nuivaa kommenttia silloin. Aika pian tuon jälkeen oikeastaan jätin yhteydenpidon tällaisiin ihmisiin, koska kaverin pitää minusta olla tukena eikä ikäviä kommentteja tarvitsisi tulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin olla ystäväsi. Eli minulla on juuri tuo tilanne, että ystäväni rakastui silmittömästi. Ja minä haluaisin olla kannustava ja iloinen puolestaan. Ja yritän ollakin, mutta minulle on tullut outoja negatiivisia tunteita, jotka tuntuvat ikäviltä ja vääriltä.
Tunnistan siinä kaikkia noita ehdotettuja. Suurimpana on mustasukkaisuus. Pelkään, että meidän ystävyys loppuu, ei enää ehditä juttelemaan, en enää saa huomiota. Jo heti nyt alussa huomaan muutoksia. Toiseksi on tuo kateellisuus. Ihanaa nuoren ihmisen intoa, vastarakastuneen hymyä, asioita, joita minä vakiintuneena en enää saa kokea. Ja kyllä sekin, että tää kaveri on aina ollut valmis auttamaan, mutta nyt viikonloput meneekin seurustellessa nyhjätessä. Ja sit vielä vaan sellaisia tunteita, että onpa tuo ystävä nyt ihana ja välittävä, miksei se ole koskaan minulle ollut sellainen.
Kiitos alapeukuista! Tiedän olevani kamala ihminen, enkä todellakaan halua olla tällainen. Kertokaapa miten näistä vääristä tunteista pääsee eron!
Alapeukutin, mutta oikeasti arvostan kyllä viestiäsi. Kerrankin joku sanoo rehellisesti mitä ajattelee! Olen niin paljon yrittänyt miettiä mitä kaverini päässä voisi pyöriä. Ehkä siellä pyörii jotain tuollaista.
Tosiaan avain lienee mustasukkaisuudessa ja omistushalussa, haluat että olet kaverille ykkönen, ja että hän kohtelee sinua kuin olisitte parisuhteessa. Vaikka et taida sinäkään häntä pitää ykkösenä. Näitä kannattaa miettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi jutella noista tunteista ammattiauttajan kanssa. Ei ole normaalia, mutta sinun kannaltasi hyvä, että ainakin itse tiedostat motiivisi torpedoida ystäväsi suhteita. Tsemppiä!