Onko väärin, jos kaataa kariutuneen parisuhteensa aikuisen lapsensa niskaan?

On väärin kaataa kariutunut parisuhteensa kenen tahansa niskaan. 

Riippuu ihmisestä, tarvitseeko aikuisena tukea vai ei jos vanhemmat eroaa.

On väärin. Puhua voi toki mutta omaa, edes aikuista lasta ei saa käyttää terapeuttina. Ja joitain.asioita sen aikuisenkaan lapsen ei tarvitse omista vanhemmistaan tietää..

On.

Olin 19-vuotias ja ulkomailla, kun äitini ilmoitti halustaan erota. Jo kahden vuoden ajan olin arvellut hänen pettävän, mutta en ollut uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi. Hän selitti syyt: ne perinteiset, ettei vain enää ole rakkautta ja löytyi toinen ja pelkäsi kertoa asiasta, halusi odottaa, että saan lukion loppuun, ettei kouluni ja kirjoitukseni vain häiriinny. Minulla tuli myöhemmin parisuhteessani masennusta ja pakkoajatuksia aiheesta ja pelkäsin ensin syyttä, että jos mieheni pettää minua ja myöhemmin toisin päin, pelkäsin itse joskus ihastuvani johonkin muuhun. Jossain kohtaa ymmärsin tuon ehkä johtuvan siitä, että koin, että minut oli ikäänkuin vedetty mukaan pettämään isääni, koska tiesin eikä äiti kertonut enkä itsekään uskaltanut kertoa isälle. Tunsin oloni myös pettäjäksi ja pelkäsin, että olen samanlainen.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin tuli eräs tilanne äitini kanssa ja juttelimme erään toisen pariskunnan erosta. Äiti oli sitä mieltä, että ero on ihan eri juttu, jos lapset on pieniä. Tuli käsitys, että aikuisiällä tapahtuneesta erosta ei saisi kokea mitään surua, ei mitään, se tulisi vain ymmärtää (ymmärränkin ja hyväksyn sen, surettaa ja suututtaa vain joskus, kun mitään en saisi tuntea; joskus on esim. haikea olo mm. jouluisin ja kun lapsi syntyi eikä ole sellaista mummolaidylliä). Hän myös heitti lauseen, että olisi voinut ihan hyvin erota jo kymmenen vuotta aiemmin eli kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Tuli olo kuin minä olisin syy, että hän joutui roikkumaan 10 turhaa vuotta kurjassa avioliitossaan.

Olenko turhamainen mielensäpahoittaja vai loukkaannuinko aiheesta? En ole tuon jälkeen ollut äitini kanssa enää tekemisissä (siihen myös muita syitä).

voi tarvita

On väärin. Eivät vanhempien keskinäiset asiat kuulu lapsille eivätkä lapset halua niitä kuulla, aikuisenakaan.

On

Vierailija kirjoitti:

On.

Olin 19-vuotias ja ulkomailla, kun äitini ilmoitti halustaan erota. Jo kahden vuoden ajan olin arvellut hänen pettävän, mutta en ollut uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi. Hän selitti syyt: ne perinteiset, ettei vain enää ole rakkautta ja löytyi toinen ja pelkäsi kertoa asiasta, halusi odottaa, että saan lukion loppuun, ettei kouluni ja kirjoitukseni vain häiriinny. Minulla tuli myöhemmin parisuhteessani masennusta ja pakkoajatuksia aiheesta ja pelkäsin ensin syyttä, että jos mieheni pettää minua ja myöhemmin toisin päin, pelkäsin itse joskus ihastuvani johonkin muuhun. Jossain kohtaa ymmärsin tuon ehkä johtuvan siitä, että koin, että minut oli ikäänkuin vedetty mukaan pettämään isääni, koska tiesin eikä äiti kertonut enkä itsekään uskaltanut kertoa isälle. Tunsin oloni myös pettäjäksi ja pelkäsin, että olen samanlainen.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin tuli eräs tilanne äitini kanssa ja juttelimme erään toisen pariskunnan erosta. Äiti oli sitä mieltä, että ero on ihan eri juttu, jos lapset on pieniä. Tuli käsitys, että aikuisiällä tapahtuneesta erosta ei saisi kokea mitään surua, ei mitään, se tulisi vain ymmärtää (ymmärränkin ja hyväksyn sen, surettaa ja suututtaa vain joskus, kun mitään en saisi tuntea; joskus on esim. haikea olo mm. jouluisin ja kun lapsi syntyi eikä ole sellaista mummolaidylliä). Hän myös heitti lauseen, että olisi voinut ihan hyvin erota jo kymmenen vuotta aiemmin eli kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Tuli olo kuin minä olisin syy, että hän joutui roikkumaan 10 turhaa vuotta kurjassa avioliitossaan.

Olenko turhamainen mielensäpahoittaja vai loukkaannuinko aiheesta? En ole tuon jälkeen ollut äitini kanssa enää tekemisissä (siihen myös muita syitä).

Saat olla loukkaantunut ja pahoillasi mutta välien täydellinen katkaisu kuulostaa vähän ylireagoinnilta lapsenlapsenkin vuoksi (ellei sitten taustalla jotain muuta todella raskauttavaa).

Olen joutunut kuuntelemaan vanhempien paskanheittoa toisistaan, kunnes tajusin sanoa tiukasti, ettei kiinnosta enkä halua kuulla enää sanaakaan heidän avio-ongelmistaan. Se oli suorastaan yököttävää kuultavaa.

Olen kokenut saman, että vanhempani sinnittelivät kunnes nuorempi veljenikin sai koulunsa käytyä ja oli jo täysi-ikäinen. Tiesin vuosia, että vanhempani pettivät toisiaan. Niin tiesi veljenikin. Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja vasta paljon myöhemmin veli kertoi, millaiseksi tilanne lapsuudenkodissa oli muuttunut lähtöni jälkeen. Hän oli saanut kuunnella syyttelyjä ja selän takana puukottamista sekä äidiltä että isältä. Minä jouduin laskiämpäriksi vasta kun he erosivat. Hirvittävä tilanne.

Tarkoitus ei alunperin ollut vallan katkaista välejä, piti vain aluksi ottaa etäisyyttä, kun en jaksanut enää. Nyt on vain sen verran aikaa kulunut, että kai tästä on tullut vähän niinkuin välien katkaisu....

Oli tosiaan myös muita syitä: äitini itsemurhauhkailut (ei luultavasti tosissaan), en ole varma onko hänellä ehkä alkoholismiakin, hän on mielestään aina oikeassa ja kova syyttelemään ja haukkumaan muita, jatkuva asioihin puuttuminen ja turhista varoittelu, minun pitäisi aina jaksaa kiltisti kuunnella hänen vuodatuksiaan puhelimessa ja olla samaa mieltä ja auttaa eli käytännössä olla p*skasankona. Mulla on itelle tullut ahdistuneisuushäiriö ja pakkoajatuksia, joista en tahdo päästä eroon. Sen takia ajattelin, että olisi parempi olla ihan omassa rauhassa ennenkuin itsekin kokonaan romahdan, sillä välillä alkoi tulla ajatuksia, että kunpa en olisi koskaan syntynytkään ym.

/3

Vierailija kirjoitti:

On.

Olin 19-vuotias ja ulkomailla, kun äitini ilmoitti halustaan erota. Jo kahden vuoden ajan olin arvellut hänen pettävän, mutta en ollut uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi. Hän selitti syyt: ne perinteiset, ettei vain enää ole rakkautta ja löytyi toinen ja pelkäsi kertoa asiasta, halusi odottaa, että saan lukion loppuun, ettei kouluni ja kirjoitukseni vain häiriinny. Minulla tuli myöhemmin parisuhteessani masennusta ja pakkoajatuksia aiheesta ja pelkäsin ensin syyttä, että jos mieheni pettää minua ja myöhemmin toisin päin, pelkäsin itse joskus ihastuvani johonkin muuhun. Jossain kohtaa ymmärsin tuon ehkä johtuvan siitä, että koin, että minut oli ikäänkuin vedetty mukaan pettämään isääni, koska tiesin eikä äiti kertonut enkä itsekään uskaltanut kertoa isälle. Tunsin oloni myös pettäjäksi ja pelkäsin, että olen samanlainen.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin tuli eräs tilanne äitini kanssa ja juttelimme erään toisen pariskunnan erosta. Äiti oli sitä mieltä, että ero on ihan eri juttu, jos lapset on pieniä. Tuli käsitys, että aikuisiällä tapahtuneesta erosta ei saisi kokea mitään surua, ei mitään, se tulisi vain ymmärtää (ymmärränkin ja hyväksyn sen, surettaa ja suututtaa vain joskus, kun mitään en saisi tuntea; joskus on esim. haikea olo mm. jouluisin ja kun lapsi syntyi eikä ole sellaista mummolaidylliä). Hän myös heitti lauseen, että olisi voinut ihan hyvin erota jo kymmenen vuotta aiemmin eli kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Tuli olo kuin minä olisin syy, että hän joutui roikkumaan 10 turhaa vuotta kurjassa avioliitossaan.

Olenko turhamainen mielensäpahoittaja vai loukkaannuinko aiheesta? En ole tuon jälkeen ollut äitini kanssa enää tekemisissä (siihen myös muita syitä).

Sulla on aivan karmea äiti. Itse katkaisin välit tuollaiseen ihmiseen. Oli äiti tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On.

Olin 19-vuotias ja ulkomailla, kun äitini ilmoitti halustaan erota. Jo kahden vuoden ajan olin arvellut hänen pettävän, mutta en ollut uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi. Hän selitti syyt: ne perinteiset, ettei vain enää ole rakkautta ja löytyi toinen ja pelkäsi kertoa asiasta, halusi odottaa, että saan lukion loppuun, ettei kouluni ja kirjoitukseni vain häiriinny. Minulla tuli myöhemmin parisuhteessani masennusta ja pakkoajatuksia aiheesta ja pelkäsin ensin syyttä, että jos mieheni pettää minua ja myöhemmin toisin päin, pelkäsin itse joskus ihastuvani johonkin muuhun. Jossain kohtaa ymmärsin tuon ehkä johtuvan siitä, että koin, että minut oli ikäänkuin vedetty mukaan pettämään isääni, koska tiesin eikä äiti kertonut enkä itsekään uskaltanut kertoa isälle. Tunsin oloni myös pettäjäksi ja pelkäsin, että olen samanlainen.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin tuli eräs tilanne äitini kanssa ja juttelimme erään toisen pariskunnan erosta. Äiti oli sitä mieltä, että ero on ihan eri juttu, jos lapset on pieniä. Tuli käsitys, että aikuisiällä tapahtuneesta erosta ei saisi kokea mitään surua, ei mitään, se tulisi vain ymmärtää (ymmärränkin ja hyväksyn sen, surettaa ja suututtaa vain joskus, kun mitään en saisi tuntea; joskus on esim. haikea olo mm. jouluisin ja kun lapsi syntyi eikä ole sellaista mummolaidylliä). Hän myös heitti lauseen, että olisi voinut ihan hyvin erota jo kymmenen vuotta aiemmin eli kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Tuli olo kuin minä olisin syy, että hän joutui roikkumaan 10 turhaa vuotta kurjassa avioliitossaan.

Olenko turhamainen mielensäpahoittaja vai loukkaannuinko aiheesta? En ole tuon jälkeen ollut äitini kanssa enää tekemisissä (siihen myös muita syitä).

Saat olla loukkaantunut ja pahoillasi mutta välien täydellinen katkaisu kuulostaa vähän ylireagoinnilta lapsenlapsenkin vuoksi (ellei sitten taustalla jotain muuta todella raskauttavaa).

Ei todellakaan ole ylireagointia. Tuollaisen ihmisen kanssa ei kenenkään pitäisi olla missään tekemisissä.

Jos olisin kirjoittajan isä niin katkaisisin välit kirjoittajaan. Se että oma lapsi auttaa vaimoa pettämään on sairasta.

Kirjoittajalla olisi pitänyt olla moraali ja uskollisuus isäänsä kohtaan ja kertoa isälle heti.

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut saman, että vanhempani sinnittelivät kunnes nuorempi veljenikin sai koulunsa käytyä ja oli jo täysi-ikäinen. Tiesin vuosia, että vanhempani pettivät toisiaan. Niin tiesi veljenikin. Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja vasta paljon myöhemmin veli kertoi, millaiseksi tilanne lapsuudenkodissa oli muuttunut lähtöni jälkeen. Hän oli saanut kuunnella syyttelyjä ja selän takana puukottamista sekä äidiltä että isältä. Minä jouduin laskiämpäriksi vasta kun he erosivat. Hirvittävä tilanne.

Kai edes katkaisitte välit vanhempiinne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On.

Olin 19-vuotias ja ulkomailla, kun äitini ilmoitti halustaan erota. Jo kahden vuoden ajan olin arvellut hänen pettävän, mutta en ollut uskaltanut ottaa asiaa suoraan puheeksi. Hän selitti syyt: ne perinteiset, ettei vain enää ole rakkautta ja löytyi toinen ja pelkäsi kertoa asiasta, halusi odottaa, että saan lukion loppuun, ettei kouluni ja kirjoitukseni vain häiriinny. Minulla tuli myöhemmin parisuhteessani masennusta ja pakkoajatuksia aiheesta ja pelkäsin ensin syyttä, että jos mieheni pettää minua ja myöhemmin toisin päin, pelkäsin itse joskus ihastuvani johonkin muuhun. Jossain kohtaa ymmärsin tuon ehkä johtuvan siitä, että koin, että minut oli ikäänkuin vedetty mukaan pettämään isääni, koska tiesin eikä äiti kertonut enkä itsekään uskaltanut kertoa isälle. Tunsin oloni myös pettäjäksi ja pelkäsin, että olen samanlainen.

Nyt yli 10 vuotta myöhemmin tuli eräs tilanne äitini kanssa ja juttelimme erään toisen pariskunnan erosta. Äiti oli sitä mieltä, että ero on ihan eri juttu, jos lapset on pieniä. Tuli käsitys, että aikuisiällä tapahtuneesta erosta ei saisi kokea mitään surua, ei mitään, se tulisi vain ymmärtää (ymmärränkin ja hyväksyn sen, surettaa ja suututtaa vain joskus, kun mitään en saisi tuntea; joskus on esim. haikea olo mm. jouluisin ja kun lapsi syntyi eikä ole sellaista mummolaidylliä). Hän myös heitti lauseen, että olisi voinut ihan hyvin erota jo kymmenen vuotta aiemmin eli kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Tuli olo kuin minä olisin syy, että hän joutui roikkumaan 10 turhaa vuotta kurjassa avioliitossaan.

Olenko turhamainen mielensäpahoittaja vai loukkaannuinko aiheesta? En ole tuon jälkeen ollut äitini kanssa enää tekemisissä (siihen myös muita syitä).

Saat olla loukkaantunut ja pahoillasi mutta välien täydellinen katkaisu kuulostaa vähän ylireagoinnilta lapsenlapsenkin vuoksi (ellei sitten taustalla jotain muuta todella raskauttavaa).

Ei todellakaan ole ylireagointia. Tuollaisen ihmisen kanssa ei kenenkään pitäisi olla missään tekemisissä.

Jos olisin kirjoittajan isä niin katkaisisin välit kirjoittajaan. Se että oma lapsi auttaa vaimoa pettämään on sairasta.

Kirjoittajalla olisi pitänyt olla moraali ja uskollisuus isäänsä kohtaan ja kertoa isälle heti.

Niin olisi pitänyt kertoa. Tai ihan eka kai olisi pitänyt kertoa äidille ja puhua hänen kanssaan ja kysyä, pitääkö epäilyni paikkansa. Olin tosi raukkis, kun en uskaltanut. Halusin kai toisaalta uskotella, että mitään ei varmaan oikeasti ole. Silloin myös luin jostain nuorten lehden kysymyspalstalta vähän vastaavasta ja siellä neuvottiin, että ne on aikuisten asioita eikä pidä puuttua. Tyhmä neuvo, jota uskoin. Minun oli niin oksettava olla kotona ja katsoa kuinka äitini aina teki lähtöä menoihinsa (miehensä luokse). Lukion jälkeen halusin pois niin pian kuin mahdollista.

Vasta viime vuonna sain kerrottua isälleni, että minä itse asiassa tiesin siitä. Hän antoi minulle anteeksi tai ei edes ollut kuulemma minun syyni. Hän kertoi itsekin arvanneensa sen jo ennen äidin kertomista. Silti on edelleen syyllinen olo ja tuntuu, että turhaan pilasin kymmenen vuotta kaikilta... ;-(

Lapsi ei ole minkään ikäisenä vastussa mistään mitä vanhempiensa suhteessa tapahtuu, hänen ei tarvitse tietää siitä mitään tai eikä kysyttäessäkään kertoa mitä tietää. En voi kyllin pahasti sanoa vanhemmista jotka käyttää lastaan parisuhdeongelmiensa "terapeuttina".

Willy Loman kirjoitti:

Lapsi ei ole minkään ikäisenä vastussa mistään mitä vanhempiensa suhteessa tapahtuu, hänen ei tarvitse tietää siitä mitään tai eikä kysyttäessäkään kertoa mitä tietää. En voi kyllin pahasti sanoa vanhemmista jotka käyttää lastaan parisuhdeongelmiensa "terapeuttina".

Niinhän tuo järjellä ajateltuna menee, että ei ole vastuussa, mutta jotenkin se vain tuntuu ihan erilaiselta silti. Se kuitenkin vaan on fakta, että mun takia äiti venytti kertomista, kunnes muutin pois kotoa. Jos ei olisi ollut lapsia, olisi lähtenyt kait heti. /3