Onko avioliitto enää pelastettavissa, kun kummastakin huokuu välinpitämättömyys

toista kohtaan?
Ei kysytä, missä toinen on ollut, ei välitetä kun toinen on lähdössä jonnekkin. Missään ei käydä kahdestaan, mitään ei tehdä kahdestaan. Kotona istumme eri huoneissa, emme toivota hyvää huomenta emmekä hyvää yötä - no joskus harvoin kyllä. Emme puhu tulevaisuudesta, emmekä menneisyydestä.
Toisten ihmisten läheisyydessä toinen meistä yrittää vielä pitää jonkinlaista väsynyttä kulissia yllä, toinen ei välitä enää siitäkään mitä muut ajattelee.
Kaikkea tätä välinpitämättömyyttä varjostaa joku tietynlainen kiukku ja tukahtuneisuus, joka tulee tasaisin väliajoin ilmi. Silloin kaikki yltyy isoksi paksuksi kovaääniseksi riidaksi, jolloin ovet paukkuu ja pahoja sanoja lentelee puolin ja toisin. Ne sitten sovitaan, tai ei. Elämä jatkuu, päivästä toiseen ja olo on usein kuin mykkäelokuvan tähdellä.

Onko tässä enää mitään? Erota ei toinen meistä halua, ei kykene puhumaankaan, sanoo "kaikki on ok" vaikka kaikki näkee, ettei kumpikaan onnellinen ole. Toinen taas on liian väsynyt, liian uupunut jaksaakseen olla se joka sanoo STOP! tälle ja alkaa puuhaamaan eroa eteenpäin.

Vai tyytyäkö tähän? Koska ei tämä niin hirveää ole. On minulla haaveeni, omat harrastukseni, oma elämäni. Ja meidän koti, meidän lapset.