Lue keskustelun säännöt.
Itse valittu yksilapsisuus herättää kummeksuntaa
25.09.2016 |
Meillä on yksi lapsi, joka täytti juuri kolme. Mies ei halua enempää eikä minullekaan ole missään vaiheessa tullut uutta vauvakuumetta. Nyt mies on jonossa menossa steriin, ja molempien suvut pyörittelevät silmiään päätöksellemme. Minua kummastuttaa tämä kummeksunta, sillä tiedän äkkiseltään lähes kymmenen perhettä tuttavapiiristämme, joissa on vain yksi lapsi(iät väliltä 1-10) eikä enempää tulossa. Eikö se ole ihan normaalia nykyaikana? Lapsen kavereistakin iso osa on ainokaisia.
Joutuuko kaikki yhden lapsen vanhemmat käymään läpi tämän silmien pyörittely ja arvosteluvaiheen? Miksi se on valintana jotenkin huonompi kuin kaksi lasta? En osannut edes ajatella, että ihmisiä ja sukulaisia kiinnostaisi meidän lapsiluku näin paljon.
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aino lapsi on todennäköisemmin kusipää.
Maailman napa ja ensimmäisenä jonossa.Sisarusten väliset tappelut maailman herruudesta ja vanhempien huomiosta eivät tee heistä reiluja, päinvastoin seläntakana oman edun tavoittelu ja manipulointi opitaan varhain 🙄
Olen huomannut saman. Oma ainokainen on välillä ihan ihmeissään siitä valehtelun ja manipuloinnin määrästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse surrut koko elämäni sitä, ettei minulla ole sisaruksia (läheltä omaa ikääni, ovat yli kymmenen vuotta nuorempia ja lapsia vielä), enkä ikinä toivoisi omille lapsilleni samaa. Mietin aina pienenä, että miten hauskaa nytkin olisi jos olisi leikkikaveri täällä mökillä, matkoilla, mummolassa. Vanhempani eivät juurikaan olleet ja leikkineet kanssani.
Minä olen koko ikäni surrut sitä, että minulla on manipuloiva isosisko joka kiusaamisellaan teki minusta itsetuhoisen. Hänen kanssaan on kuitenkin pakko olla tekemisissä ettei vanhan leskiäitimme sydän säry. Olisin onnellisempi jos saisin elää omaa elämääni ilman jatkuvaa pelkoa siitä, milloin sisko hyökkää taas. Eli eivät ne sisarukset todellakaan ole mikään onnellisuuden tae.
Tiedän itse myös pari tapausta, joissa nuoremmalla lapsella olisi ollut parempi olla ilman isosisarustaan jatkuvan kiusaamisen, manipuloinnin ja vähättelyn takia. Nämä ovat kuitenkin poikkeustapauksia. Suurimmalla osalla se sisarus on rakas ja tärkeä, varsinkin lapsena.
Minkä takia täällä ei saa kertoa omaa kokemustaan siitä, että olisi lapsena(/vieläkin) halunnut sisaruksen? Kauhea kasa alapeukkuja ja tylyttäviä kommentteja. En ole mitenkään arvostellut vanhempiani siitä, ettei minulla ole sisarusta (heidän elämäntilanteensa oli sellainen, ettei sisarus ollut mahdollinen), mutta kyllä se silti minua surettaa. Ja miksei saisi surettaa? Miksi minun kokemukseni asiasta olisi jotenkin väärä tai huono?
Olen naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa ja meillä on yksi lapsi, eikä kukaan ole koskaan vihjaillutkaan että pitäisi lisää tehdä, kun ei olla kauhean rikkaita. Ollaan laskettu että just tälle yhdelle saadaan taattua hyvä tulevaisuus. Musta on edesvastuutonta tehdä liuta kakaroita jos ei ole varaa! Suomen tulevaisuuskin näyttää niin epävakaalta että en luottaisi enää lähes ilmaiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aino lapsi on todennäköisemmin kusipää.
Maailman napa ja ensimmäisenä jonossa.Sisarusten väliset tappelut maailman herruudesta ja vanhempien huomiosta eivät tee heistä reiluja, päinvastoin seläntakana oman edun tavoittelu ja manipulointi opitaan varhain 🙄
Olen huomannut saman. Oma ainokainen on välillä ihan ihmeissään siitä valehtelun ja manipuloinnin määrästä.
Meilläkin lapsi on lähinnä kauhuissaan katsellessaan tuttavaperheiden lasten tappelua. Ja meillä on haasteena saada lapsi pitämään puolensa, kun lähinnä vetäytyy aina tilanteesta ja jää jyrän alle, kun ei tykkää riidellä.
Meilläkin on tällä hetkellä vain yksi lapsi, mutta toiveissa toinen. Jos ei enää onnistu niin asia ok.
Sen kuitenkin sanon että onneksi minulla on sisarus jonka kanssa jaetaan sairastuneen vanhemman aiheuttamaa "taakkaa", yksin en jaksaisi mutta onneksi meitä on edes kaksi. Ja oltiin parikymppisiä molemmat kun sairastuminen tapahtui, niin ollaan fyysisesti jaksettu kohta 10 vuotta. Yksin jos huolehtisi vielä vanhempana niin se olisi varmasti todella raskasta.