Poika ei ymmärrä että pitäisi hankkia kesätöitä ja seurustella jo.

Poikani on 17-vuotias. Hän oli loisto-oppilas peruskoulussa ja myös lukio on mennyt hyvin. Ei ihan loistavimmalla mahdollisella tavalla mutta varsin hyvin kuitenkin. Huoleni kohdistuu siihen, että hänellä on "liian intensiivinen" urheiluharrastus, lähes joka arki-ilta on harkat. Mikään muu ei kiinnosta häntä minun mielestäni tarpeeksi ja paljon tarpeellisia asioita jää huonolle hoidolle.

Esim. vaikka koulu on mennyt hyvin niin hänen älynlahjoillaan se olisi voinut mennä vielä paljon paremmin ja hänellä voisi olla vaikka miten kunnianhimoiset suunnitelmat ammatin ja rahan ansaitsemisen yms. suhteen. Mutta mikään muu ei kiinnosta kunnolla kuin tuo oma laji! Minkä takia oma suhtautumiseni siihen on alkanut muuttua kielteiseksi enkä oikein jaksa edes kannustaa siihen, vaikka liikunta yms. tekeekin hyvää.

Poika tähtäisi mieluiten lajinsa ammattilaiseksi mutta realiteetti on, että hän ei ole ihan niin lahjakas ja tuskin lajin parissa on mahdollisuuksia muuhunkaan työhön. Siihen nähden on hänen panostus asiaan minun mielestäni aivan liian suuri. Ja vaikka ostareilla hengailu, juominen jne. eivät olekaan mikään ihanne ja aiheuttavat päinvastoin ne paljon murhetta vanhemmille, minä koen, että jotain sellaistakin menoa pitäisi olla. Enemmän kuin 2-3 kertaa vuodessa! Rentoa, ohjelmatonta ja iloista yhdessäoloa toisten nuorten kanssa.

Poika ehtii tosiaan vain harvoin nähdä kavereita muissa merkeissä kuin lajinsa parissa. Ei ole koskaan ollut tyttöystävää (minun mielestä tyttöihin pitänyt alkaa ottaa jotain tuntumaa jo muutama vuosi sitten). Mielestäni tuonikäisellä pitäisi olla myös jotain aika konkreettisia ajatuksia, millaiseen koulutukseeen lukion jälkeen hakee ja millaiseen ammattiin. Sekä kunnianhimoa. Hänen älynlahjoilla moni tähtäisi yhteiskunnan arvostetuimmille ja parhaiten palkatuille aloille!

Perheenkin elämä kärsii kun poika haluaa olla jokaikisessä lajinsa tapahtumassa mukana eikä koskaan voida tehdä yhdessä mitään muuta. Jopa vaateostoksille ja parturiin ei meinaa koskaan keretä! (Tosi on kyllä, että koulupäivät ovat melkein kaikki klo 8-15, sitten ehtii hiukan levähtää ja tehdä läksyjä ja sitten onkin harkkoihin lähtö. Viikonloppunakin on usein tapahtumia ja silloin hän kokee, että pitää levätä eikä lähteä esim. ostoksille vaan pelailla pleikkaa jne.)

Se, mihin minä olen hermostunut erityisesti, on että poika ei jaksa, halua eikä koe tarpeelliseksi hakea kesätöitä. Olen yrittänyt puhua asiasta sekä kauniisti että vihaisesti. Kyllä hän olisi ottanut vastaan työtä kuukaudeksi tai ehkä kahdeksikin, jos minä tai mieheni olisimme voineet järjestää töitä omalla työpaikalla ja hänen itse isompaa vaivaa näkemättä. Mutta se ei monestakaan syystä onnistu. Itse hän ei suostu soittelemaan työpaikkoihin eikä käymään paikan päällä. Ei varsinkaan niin paljon, että se tuottaisi tulosta. Nykyäänhän pitää melkein kaikkien tehdä tosissaan töitä, että saa töitä eikä aina saa kovasta yrittämisestäkään huolimatta

Pelkään kovasti, että sitten kun poika järkiintyy ja oikeasti mielestään haluaa ja tarvitsee töitä, se ei olekaan enää niin helppoa, kun ei ole hankkinut mitään kokemusta. Sitten ehkä kaksikymppisenä, kun asuu omillaan ja rahantarvekin on varmaan toisenlainen. (Perheemme ei ole erityisen hyvin toimeentuleva mutta mitään hätää ei siinä mielessä kuitenkaan ole ja poika kokee, että hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Kun on säästäväinen eikä ole mitään muita enemmän maksavia mielitekoja kuin tuon oman lajinsa tarvikkeet.)