Lue keskustelun säännöt.
Miksiköhän kutsuimme veljeni kanssa lapsena vahempiamme etunimillä?
18.09.2016 |
Siis itsestä se tuntui ihan normaalilta, että usein jo pikkulapsena kutsuin äitiä ja isää nimellä "äitin" tai "iskän" sijaan. Nyt jotenkin kalskahtaa korvaan ajatuskin, että lapsi ei huuda äitiä vaan tyyliin "Kirsi, apua mua sattu!". Jotenkin viralliselta ja oudolta. Monet kaverit ihmettelivät tätä aikanaan kun meille oli vaan "Kirsi" ja "Seppo" (nimet muutettu, heh) eikä äiti ja isi. Tai myöhemmin mutsi ja faija.
Onko tämä taas näitä vapaan kasvatuksen tuotoksia joita itse taidan edustaa kun vahempani kohtelivat meitä vähän turhankin älyllisinä otuksina jo taaperoikäisestä lähtien, oma valinnanvapaus ja vastuu ihan liiallista jo pikkuisena kun olisin ainakin itse tarvinnut vielä selvää ohjausta, rajoja ja rakkautta.
Kommentit (10)
Onhan se aika erikoista. Mutta ei sen oudompaa mielestäni kuin se, että aviopuolisot alkavat puhutella toisiaan isäksi ja äidiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kalskahti korvaan, kun sukulaisen adoptiolapsi kutsui vanhempiaan etunimillä. En tiedä olisivatko opettaneet biologisenkin lapsen kutsumaan heitä nimillään, mutta jotenkin se tuolla adoptiotaustalla tuntui erityisen pahalta. Muissa tietämissäni adoptioperheissä lapset kutsuvat vanhempia äidiksi ja isäksi. Jää sellainen olo, että lasta ei ole otettu täysin omaksi lapseksi, kun tämä kutsuu vanhempia etunimillä.
Olin pienenä perhepäivähoitajalla ja siellä perheen poika kutsui äitiään "Liisaksi", koska me hoitolapsetkin kutsuttiin. "Liisa" koetti saada poikaansa sanomaan itseään äidiksi, mutta ainakin pienenä (alle kouluikäisenä) hän oli aina "Liisa" pojalleen.
Kyllä meillä kutsuttiin myös vanhempia etunimillä. Taisi olla aika tavallista 70-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Olin pienenä perhepäivähoitajalla ja siellä perheen poika kutsui äitiään "Liisaksi", koska me hoitolapsetkin kutsuttiin. "Liisa" koetti saada poikaansa sanomaan itseään äidiksi, mutta ainakin pienenä (alle kouluikäisenä) hän oli aina "Liisa" pojalleen.
Oho, muotoilinpa huonosti 😂😂 siis pojan ollessa alle kouluikäinen, ei äidin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdessä tuttavaperheessä vanhemmilla ja aikuisilla on hyvät ja lämpimät välit. Heillä lapset ovat aina kutsuneet vanhempiaan etunimillä. Esikoinen oli jostain syystä aloittanut ja nuoremmat seurasivat perässä.
Omille lapsille olemme olleet äiti ja isä, mutta monenmoista muunnosta he ovat vuosien mittaan niistä vääntäneet. Nykyisin olen mamsku.
Mun kaverin perheessa kutsuttiin vanhempia kans etunimillä ja mä uskon, että ne oppi kutsumaan äitiään "Päiviksi", joka heidän isäkin puhui äidistä aina Päivinä (vs. monet perheet, jossa isäkin kutsuu äitiä äidiksi, kun puhuu lapsilleen). "Vietkö tämän jutun Päiville?" vs. "Vietkö tämän jutun äidille?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä tuttavaperheessä vanhemmilla ja aikuisilla on hyvät ja lämpimät välit. Heillä lapset ovat aina kutsuneet vanhempiaan etunimillä. Esikoinen oli jostain syystä aloittanut ja nuoremmat seurasivat perässä.
Omille lapsille olemme olleet äiti ja isä, mutta monenmoista muunnosta he ovat vuosien mittaan niistä vääntäneet. Nykyisin olen mamsku.
Korjaan, että vanhemmilla ja lapsilla. Lapset tosin alkavat olla aikuisia.
Kutsuin myös vanhempiani etunimillä lapsena (ja tietenkin myöhemminkin). En ajatellut koskaan, että siinä olisi jotain ihmeellistä.
Meillä kotona äiti oli äiti, mutta isää kutsuttiin etunimeltä. Isä oli hyvin etäinen ja on edelleen. Vanhempani erosi heti kun viimeinenkin lapsi muutti pois kotoa. Koen, ettei minulla ollut isää koskaan.