Rakkaushuolia, pitkä juttu mutta mielipiteitä kaivataan

Jatkuu...

Kuitenkin noin viikko sitten mies otti puheeksi samaisen asian ja kertoi kuinka hän pelkää pahoin juuri näin käyneen meille, ja että hän on miettinyt mikä suhteemme tila on sen jälkeen, kun itse otin aiheen puheeksi. Häntä askarrutti "onko elämämme arki nyt sitä mitä se tulee olemaan, vai voiko jossain olla jotain parempaa?" Sovimme yrittävämme panostaa suhteeseen ja seuraavan päivän treffit sujuivatkin loistavasti.

Itselläni kuitenkin katkesi kamelin selkä seuraavana päivänä kun olin saanut ajatella asiaa itsekseni. Tapailuvaiheen epävarmuuden jälkeen vannoin itselleni, etten enää tule katselemaan hänen epäröivän suhteeni. Olinhan jo niin monesti antanut miehen mennä vain katsoakseni hänen tulevan aina takaisin luokseni. Avauduin kuinka en enää pysty olemaan tilanteessa , jossa joudun miettimään koska hän seuraavaksi jättää minut. Kenenkään ei pitäisi joutua todistelemaan kumppanilleen olevansa tarpeeksi hyvä vaan arvostuksen pitäisi löytyä ihan sieltä kumppanin omasta päästä. Päädyimme siis eroon. Erotilanteessa molemmat tunsivat sydämiensä särkyvän ja mies hoki tämän tuntuvan väärältä, mutta tällä hetkellä ainoalta ratkaisulta. Olin itsekin samaa mieltä, koska olen vain niin väsynyt hänen ailahteluunsa vaikka rakastankin häntä yli kaiken.

Puhuimme jo erotilanteessa pysyvämme ystävinä kun pahimmat tunnemyrskyt on käyty itse läpi ja myös siitä puhuttiin, miten yhteenpaluu joskus tulevaisuudessa ei ole poissuljettua.

Itselläni on nyt osittain epätodellinen olo, sillä oikeasti ajattelin miehen olevan elämäni rakkaus (ja saattaa sitä ollakkin) ja yhtäkkiä kaikki onkin poissa. Olen loukkaantunut, sillä itse tein PÄÄTÖKSEN taistella suhteen puolesta. Tiedän kokemuksesta arjen astuvan jokaiseen suhteeseen ennemmin tai myöhemmin, ja tämä mies oli minulle se, kenen takia töiden tekeminen suhteen eteen ei tuntunut väkisin vääntämiseltä. Myös se loukkaa, että olen auttanut miestä kasvamaan, opettanut häntä elämään sitä elämää mitä hän itse oikeasti haluaa, ollut oikeasti se luotettava kumppani jota hän tarvitsi (nämä kaikki miehen sanoja, ei omaa itsekehua) ja heti kun arki astuu kuvioihin niin en olekaan tarpeeksi.

Oma tulkintani tilanteesta on se, että miehellä on joku epärealistinen oletus siitä, millaista sen arjen kuuluu olla (ei vertailukohdetta aikaisemmista suhteista). Hän on myös hämmentynyt tuntemuksistaan, siitä miksi hän kyseenalaistaa suhteemme jos hyvässä suhteessa kuuluu olla onnellinen. Hän ei välttämättä tajua eron lopullisuutta, ja siksi haluaa heti varmistaa pysyvämme ystävinä ja jättää vaihtoehdon auki, että vielä joskus palaisimme yhteen (kun niin monta kertaa on jo käynyt). Hänen omakuvansa on vielä lapsenkengissä ja siksi itsevarmuutta juuri mihinkään ei vielä ole. Hän on itsekin sanonut tarvitsevansa nyt aikaa kehittää itseään ihmisenä (Mitä kannatan täysin!). Saatan kuulostaa ärsyttävältä pätijältä, mutta tunnen miehen ehkä paremmin kuin hän itse.

ELI, hautaanko kaiken toivon mistään jatkosta? Pelkään, että mies pian tajuaa mitä se elämä onkaan ilman minua ja palaa takaisin. Hän on todella impulsiivinen henkilö, eikä ajattele aina loppuun saakka. Haluaisin kuitenkin että hän oikeasti kehittäisi ja oppisi tuntemaan itseään, olisin valmis kuitenkin auttamaan häntä siinä. Tiedän myös sen, että jos tarraan liikaa kiinni omiin mielikuviini tilanteesta, en voi koskaan päästä eteenpäin (nyt tosin tuntuu siltä, etten haluaisi edes päästä eteenpäin). Voiko kyseessä olla miehen päänsisäinen hämmennys kokemattomuuden takia ja missä vaiheessa minun tulisi hyväksyä se, että emme ehkä tulekaan olemaan ikuisesti yhdessä.

Jatkuu...

Pähkinänkuoressa, voiko suhde jossa on niin paljon rakkautta vain sammua parissa viikossa? Puhuimme monesti tulevista lapsistamme ja häistämme, yhteisestä elämästämme. Uskon vakaasti kohtaloon ja minulla on ollut miehestä niin vahva intuitiivinen tunne alusta saakka, että olen jaksanut pysyä hänen rinnallaan kriiseistä huolimatta. Edelleen tunnen, että tulisimme joskus menemään naimisiin.

Onko kellään mitään vastaavaa kokemusta? Jo tämän kirjoittaminen auttoi, mutta jos tulee mitään mielipiteitä, arvostaisin! :))

Upp

Aika epävarmalta tuntuu. En itse kestäisi tuollaista ollaan-ei olla tilannetta. Olen elänyt 7vuotta etäsuhteessa ja se toimi oikein hyvin. Kun on päätetty olla yhdessä, niin ollaan. Toki suhteita päättyy, mutta alkuvaiheessa yleensä on niin varma ja rakastunut, ettei siihen pitäisi kuulua epäröinnit.

Huhhuh. En kyllä itse jaksais tuommosta. Aika loukkaavaa jos ei tiedä että mitä haluaa ja haluaako ja pystyykö. Mun mielestä rakkauden ei kuulu olla tollasta. Ja aina nuo erot repii rikki.

Huh. Melkoista löyhässä hirressä roikuttamista tuollainen että tullaan ja mennään. Jos hän nyt palaisi takaisin / palaisitte yhteen, niin osaisitko oikeasti luottaa siihen, että tällä kertaa hän on ja pysyy? Suhdetta ei voi rakentaa epävarmuuden heikentämälle pohjalle...

Miehellä tuntuisi olevan täysin hakusessa se, kuka ja millainen ihminen hän on ja miten haluaa elämänsä elää (saati kenen kanssa). Sellaiseen elämäntilanteeseen ei mun mielestä mahdu parisuhde, varsinkaan jos puhutaan elämän mittaisesta diilistä. Kun kysyt, että voiko suhde jossa on niin paljon rakkautta sammua parissa viikossa, niin kyllä se voi, ellei toinen osapuoli osaa tai voi siinä suhteessa elää ja olla. Ja rakastaa. Ei rakkaus ole pelkästään sanoja, vaan se on mitä suurimmassa määrin myös tekoja, ja mies ei nyt ollut kypsä tekemään niitä valintoja jotta voisi sinun kanssasi elää.

Rehellisesti sanottuna minusta ei kuulosta siltä, että suhteella olisi tulevaisuutta. Liian vaikeaa kaikki. Eikä tuollaista on off meininkiä kukaan jaksa.

Mikä siten on syy tähän toimimattomuuteen, se on varmasti vaikeampi juttu. Miten iso asia miehen elämässä on tuo uskonnollisesta yhteisöstä eroaminen ja samalla irtiotto vanhemmista? Ymmärsin, että vanhemmat ovat kuitenkin taustalla edelleen. Voiko olla, että tuo uskonnollinen yhteisö edellyttäisi teiltä avioliittoa ja perheen perustamista ja jos mies on siinä liikkeessä kasvanut, hänkin ajattelee sen olevan se, mitä häneltä odotetaan. Luonnollista kuitenkin olisi, että nuori mies haluaisi mennä ja elää ja tavata useita naisia, mutta kokeeko hän sen kuitenkin uskonnon vastaisena?

Miehen itsenäistyminen ja aikuistuminen on ehkä vielä kesken eikä se tuollaisella taustalla ole mitenkään erikoista. Hän varmasti rakastaa sinua, mutta elää sellaista murrosta ja siirtymävaihetta omassa elämässään, ettei tasapainoinen parisuhde oikein mahdu siihen kuvioon.

No voit tietysti toivoa että hän kehittyy ja itsenäistyy jakäy terapiassa, mutta... ehkä miehellä on persoonallisuushäiriö, joten kaikki mitä yrität ei tule vaan toteutumaan.

Okei, yksinkertaisesti näin:

Mies haluaa kehittyä ja muuttua. Ihminen kehittyy parhaiten hyvässä ihmissuhteessa. Vaikea tietää, mistä löytää sellaisen, kun sinäkään et kelvannut. 

Painostava uskonnollinen koti on pahimmillaan kuin alkoholistiperheessä asuisi. Lapselta ja nuorelta voidaan viedä luottamus muihin ja ihminen toteuttaa tätä epäluottamusta elämässään niin, että on aina ensimmäisenä lähtemässä, koska pahinta mitä hän tietää on se, että hänet jätetään. Jatkuva veivaaminen voi johtua siitä tai draamahakuisuudesta, joka sekin liittyy kasvuoloihin. Kun kaikki on hyvin liian pitkään, elämä alkaa tuntua kestämättömältä. Kun ottaa ja lähtee, on ainakin vähän säpinää ilmassa. Tällainen käytösmalli on yleensä tiedostamatonta.

6 jatkaa. Kysyin voisitko jatkossa luottaa siihen että mies pysyy vierelläsi, siis jos jatkoa tulee. Vastasit siihen itse:

"Avauduin kuinka en enää pysty olemaan tilanteessa, jossa joudun miettimään koska hän seuraavaksi jättää minut."

Vahinko on jo tapahtunut, ja tämä on laadultaan sellainen, jota on todella vaikea korjata. Mikään ulkoinen seikka (yhteenmuutto, kihlat, avioliitto, lapset, you name it) ei poista epävarmuutta, sen voi parantaa ainoastaan aika, jos sekään. Kukin tekee omat valintansa, mutta itse en lähtisi tuohon leikkiin sen perusteella mitä olen aiemmista suhteista oppinut.

Miehellä on vähemmän tunteita kuin sinulla.

Sitä löysässä hirressä roikkumista tämä on ollutkin....ja ulkopuolelta katsottuna varmasti kaikki sanoisi että miten tollasta kukaan jaksaa. Kuitenkin se tunne mikä yhdessä on, on jotain mitä pelkään ettei enää tule vastaan.

Toisaalta olen miettinyt myös sitä, rakastanko ja kaipaanko miestä siksi niin paljon ettei hän ikinä ollut "kokonaan" minun? Sellanen sitä haluaa mitä ei voi saada - tilanne.

Ja en voisi kyllä heti häneen luottaa jos haluaisi palata takaisin. Ehkä tämä on nyt vaan hänen elämänoppinsa, harmi että mun haaveet oli siinä sivullisina uhreina.

Uskonnollinen tausta on toki aina jotenkin elämässä, se on suuri syy miksi nyt etsii itseään. Ja siinä maailmassa mennään suhteellisen nopeasti naimisiin kun ruvetaan seurustelemaan, eikä tapailulle hirveästi ole tilaa.

Olen itsekin miettinyt että hänellä saattaisi olla joku epävakaapersoonallisuushäiriö. Ainakin jokaikinen oire siihen täsmää!

Ap

Tässä on nyt kaksi todella eri lähtökohdista tulevaa ihmistä. Toinen (sinä ap) on kypsä, ajattelee pitkäjänteisesti, realistisesti ja on kehittämishaluinen. Toinen on hukassa oleva, kasvussaan kesken. Suhde menee vaikeaksi kun tasa-arvoinen kehityspohja puuttuu, olette jatkuvasti asemissa jossa toinen tekee hartiavoimin töitä molempien puolesta ja toinen vain palloilee hukassa (pahaa tarkoittamatta). Tässä on myös vaaran paikka että ap sokeutuu tilanteelle ja itselleen, sinun erinomainen kypsyytesi voi piilottaa alleen myös takertuvuutta (se että annat toisen roikottaa epävarmuudessa itseäsi) jota toisen epäkypsä käytös ruokkii.

Vierailija kirjoitti:

Okei, yksinkertaisesti näin:

Mies haluaa kehittyä ja muuttua. Ihminen kehittyy parhaiten hyvässä ihmissuhteessa. Vaikea tietää, mistä löytää sellaisen, kun sinäkään et kelvannut. 

Painostava uskonnollinen koti on pahimmillaan kuin alkoholistiperheessä asuisi. Lapselta ja nuorelta voidaan viedä luottamus muihin ja ihminen toteuttaa tätä epäluottamusta elämässään niin, että on aina ensimmäisenä lähtemässä, koska pahinta mitä hän tietää on se, että hänet jätetään. Jatkuva veivaaminen voi johtua siitä tai draamahakuisuudesta, joka sekin liittyy kasvuoloihin. Kun kaikki on hyvin liian pitkään, elämä alkaa tuntua kestämättömältä. Kun ottaa ja lähtee, on ainakin vähän säpinää ilmassa. Tällainen käytösmalli on yleensä tiedostamatonta.

Tämän allekirjoitan kyllä! Meidän alkuhuuma oli jotain ihan hullua, kaukosuhde ja vetovoima yhdistettynä pisti pään ihan sekasin. Mies jopa ääneen sanoi erosta puhuessa että hän miettii miksei tunnu samalta kuin alussa. Miksiköhän??:D rakkaus muuttaa muotoaan. Sanoin myös että pitkässä suhteessa pysyminen on päätös. Miehen vastaus " en ole luvannut mitään sellaista, sanoin antavani parhaani ja toivovani että kaikki menee hyvin".

Eli pyhällä hengellä ja toiveella ne suhteethan pysyy hyvinä!

Terapeuttista tämä keskustelu tuntemattomien kanssa, tajuaa yhtä sun toista samalla..

No. Jos sinä jaksat olla se kasvualusta, niin jatka. Jos haluat olla selkeä ja psyykettä suojaava, niin mene omillesi.

Henkisesti luulen, että riuduttaa tuo suhde. Oletko sinä läheisriippuvainen? Onko sinun helppo vai vaikea suoda itsellesi hyvää ja vakaata?

Ihan on kuin alkoholistin kanssa eläisit...juoko vaiko eikö juo...lyökö vaiko eikö lyö...tuleeko kotiin vaiko eikö...pettääkö vaiko eikö...jättääkö vaiko eikö jättää. Häilyvää.

Oma psyyke minulla ei tuollaista kestäisi. Olen elänyt alkoholistiperheessä lapsuuteni, enkä enää aikuisena halua sitä samaa epävarmuutta ja pelkoa ja uhkaa. Selkeä luotettava, rakas kumppani on mielestäni paras.

Sinun elämäsi. Sinun valintojasi.

Minä olin joskus suhteessa, joka virallistui, kun ilmoitin että joko seurustellaan tai minulla on täysi oikeus myös treffailla muita. Ts. mies halusi olla vapaa, mutta minun olevan vain hänelle. Muutaman päivän päästä mies pyysi suhteeseen kanssaan, mutta olisi tuossa tilanteessa pitänyt tajuta, että mies oli "pakotettu", eikä oikeasti halunnut suhdetta kanssani. Yritän siis sanoa, että kuten meillä, ei teilläkään tuo seurustelun aloitus tainnut ihan sydämestä tulla?

Nyt tuntuu pahalta, mutta usko pois, jos asiat eivät käänny parhain päin tämän miehen kanssa, niin joskus jonkun muun kohdalla sitten.

Ai niin, ja olen myös kohdannut tilanteen, jossa "rakastan sua ikuisesti" muuttui kahdessa viikossa "kiitokseksi tuttavuudesta". Että joo, rakkaus voi todellakin sammua hetkessä. Tuolloin eron aiheutti New York - Helsinki -välimatka, mutta silti.

Oon itsekin sitä miettinyt, että olenko läheisriippuvainen. Vaikka olen suhteellisen nopeasti aina ajautunut uuteen suhteeseen, en ole sitä ikinä etsimällä etsinyt. Ajattelen vain että jos potentiaalinen tyyppi sattuu kohdalle, en halua sanoa ei vain koska edellisestä suhteesta on liian vähän aikaa.

Tiedän myös arvoni ja sen, että jos en yksin haluaisi olla, niin se ei olisi pakollista.

Kaikki suhteeni on kuitenkin olleet minulle siihen hetkeen oikeita. Ja olen osannut lähteä silloin kuin tuntuu ettei enää ole.

Ja itsekin alkoholistiperheessä kasvaneena tiedän kyllä miltä tuntuu epävarmuus..ehkä siksi olen tätäkin tilannetta kestänyt niin kauan. Olen tottunut siihen että aina elämä ei ole onnea (vaikka tottakai pitäisi olla ainakin jossain määrin).

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä olin joskus suhteessa, joka virallistui, kun ilmoitin että joko seurustellaan tai minulla on täysi oikeus myös treffailla muita. Ts. mies halusi olla vapaa, mutta minun olevan vain hänelle. Muutaman päivän päästä mies pyysi suhteeseen kanssaan, mutta olisi tuossa tilanteessa pitänyt tajuta, että mies oli "pakotettu", eikä oikeasti halunnut suhdetta kanssani. Yritän siis sanoa, että kuten meillä, ei teilläkään tuo seurustelun aloitus tainnut ihan sydämestä tulla?

Nyt tuntuu pahalta, mutta usko pois, jos asiat eivät käänny parhain päin tämän miehen kanssa, niin joskus jonkun muun kohdalla sitten.

Ai niin, ja olen myös kohdannut tilanteen, jossa "rakastan sua ikuisesti" muuttui kahdessa viikossa "kiitokseksi tuttavuudesta". Että joo, rakkaus voi todellakin sammua hetkessä. Tuolloin eron aiheutti New York - Helsinki -välimatka, mutta silti.

Noniin, aika samanlainen tapaus näissä kohdin siis!

Uskon että mies tarvitsee pientä tönimistä oikeaan suuntaan välillä, mutta ehkä minun pitäisi antaa sen itse oppia suuntansa.

Sattuu vaan kun rakkautta oli niin paljon.

Ehkä vaan kehotan sinua pyrkimään pääsemään yli tuosta pojasta ja yrittää olla etsimättä liikaa syviä syit eroon.

Tuon miehen maailmassa myös käsite "rakkaus" on yhtä lapsen kengissä kuin koko ies itse. Sinulle tämä ehkä oli suurta ja parasta ikinä, mutta et vaan voi tietää mitä miehen mielestä. Ja kyllä, intohimoinen suhde voi väljähtyä vaikka tunnissa jos niikseen sattuu, rakkaus tosin ei ihan hevillä lopu. Mutta tuo miehenalku tuskin ymmärtää täysin mika on rakastumisen ja rakastamisen ero. Ja ei vielä tarvitsekkaan tietää, se täytyy monen itse ajan tuoman kokemuksen kautta oppia. Antaa hänen elää ja oppia erilaisista parisuhteista, kasvaa henkisesti. 

Tuskin mies on edes tajunnut, ettei ole valmis vielä rakastamaan pitkään. Hän oli rakastunut sinuun, eikä halunnut jatkaa yhdessä, koska huuma on laantunut.

Sinuna jättäisin tuon aivan turhan kauttarantainspekuloinnin toissijalle ja keskittyisin omaan elämään. Onhan sinulla sellainenkin? Muistatko, se ihana hekilö, joka löytyy ainakin vessan peilistä jos ei muuten :).

Faktat merkitsee, hän on monet kerrat jättänyt sinut, eikä ole vielä valmis sitoutumaan. Miksi? Sillä ei ole niinkään väliä. Asiat on miten on. Ei ketään voi pistää tai pakottaa aikuistumaan/oppimaan. Aika tekee tehtävänsä.

Voimia ylipääsemiseen <3.

Ap, en tarkoita tätä pahalla, mutta et kai oikeasti ole menettänyt mitään suurta, jos kaikki suhteet on ollut sinulle niitä oikeita? Alkkisperheen vesat ovat usein läheisriippuvaisia, joten koittaisin sinuna erottaa rakkauden pakosta olla jossain suhteessa, eli riippuvuudesta. Mieti nyt itsekin, maailmassa, jossa on todella vaikea löytää oikeaa rakkautta, sinulle vaan tupsahtelee niitä jatkuvasti eteen? Puhun tästä nyt näin rajusti, sillä tapaisesi tapaus löytyy myös lähipiiristäni, noine "minkäs sille voi jos se oikea kävelee vastaan sattumalta pari päivää erosta?" -selityksineen. Usko pois, maaninen suhteesta toiseen suhaaminen ja täysi itsetutkiskelun puute on pidemmän päälle surullista.

Mutta toisaalta, eihän sinulla ole mitään hätää, jos historia toistaa itseään. Uusi mies odottaa jo ihan nurkan takana, eikö?