Kadehdin joskus valtavasti mustalaisia!
Tänään näin taas suuren romaniporukan kävelevän pienissä ryhmissä lähellä kotiamme. En tiedä heidän elämästään muuten, mutta heillä on ainakin yhteisöllisyyttä!
Olen kolmikymppinen nainen ja minulla ei ole mitään " yhteistä" porukkaa johon kuulun, jonka kanssa näkisi / soittelisi päivittäin tai edes pari kertaa viikossa. Tyyliin Sinkkuelämää. Kaikki kaverini ovat ns. uranaisia, joilla on omia verkostojaan, mutta minä en oikein kuulu niihin, ja toisaalta en halua verkostoja, vaan hauskoja ystäviä...
Kun ystäväni ovat saaneet lapsia, olemme tietyllä tavalla etääntyneet, koska aikaa soitella ja nähdä on yksinkertaisesti vähemmän, ja maantieteellinen hajaannus vaikuttaa myös merkittävästi asiaan. Minulla on samanikäinen 2v. lapsi kuin monilla ystävilläni, mutta ei autoa eikä ajokorttia, joten kyläilyt ovat haastavia juuri välimatkoista johtuen.
Jos olisin tiennyt nuorena, että kolmekymppisenä ystävät kaikkoavat, olisin varmaan masentunut... no onneksi en tiennyt.
Kommentit (2)
Eivät käy työssä ja kuitenkin elintaso hyvä
löytyy maallista hyvää
Nyt kun tilanne on mikä on (perheet ja omat jutut) niin tulee ystäviä nähtyä n. 2 kertaa kuussa, kun lyöttäydytään yhteen...
Tiedän kuitenkin mitä tarkoitat, mutta tätä tämä suomalainen perhe-elämä kai on.