Miksi ette adoptoi lasta jos ette saa biologista?

Koska vain oma pieni "rakkauden hedelmä" kelpaa. Kyse ei ole aidosti siitä lapsesta, vaan omasta halusta levittää geenejään. 

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Monet asiat voivat estää adoption, toki kohdemaasta riippuen. Itse olen sairastanut keskivaikeaa masennusta nuorempana ja jopa tämä voisi olla este adoptiolle. Vain täydelliset ihmiset saavat Suomessa adoptoida.

Halusin lapsen ilman 5-10 v odottelua. Halusin kokea raskauden ja imetyksen, ainutlaatuisen ja korvaamattoman vauva-ajan. Mun lapset luovutetuilla sukusoluilla.

Jos joku esittää kysymyksen likaiset adoptoinut, esitän saman vastakysymyksen; miksi sinä et? Ei se raskautumisen vaikeus muuta tätä asiaa miksikään.

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Biologisen lapsen saisit kuitenkin tehdä, ja tuo mielialahäiriö periytyisi sitten jollakin todennäköisyydellä sille lapselle. Mielenkiintoista.

Siihen on moniakin syitä, mm:

- emme ole naimisissa ihan periaatteellisista syistä emmekä halua mennä

- mies on liian vanha

- olen mukavuudenhaluinen ja haluan lapsen, joka todennäköisemmin perii ominaisuutemme (kuten rauhallisuuden), ja lisäksi on helpompi tukea lasta, jonka ongelmat ovat tunnistettavia (eli samoja kuin miehellä ja minulla), toki välttämättä näin ei ole, mutta biolapsen kanssa todennäköisemmin

- elämäni on tarpeeksi rankkaa jo muutenkin, en halua siihen vielä lisäksi adoptiolapsen mahdollisia ongelmia kuten identiteettikriisit, hylkäystraumat jne.

- minulla on jo 1 lapsi, en halua hänen elämänsä hankaloituvan kohtuuttomasti (siksi, että kaikki rahamme menevät adoptioon)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Biologisen lapsen saisit kuitenkin tehdä, ja tuo mielialahäiriö periytyisi sitten jollakin todennäköisyydellä sille lapselle. Mielenkiintoista.

Toisaalta, jos hän saisi adoptoida ja menettäisikin jossain vaiheessa elämänhallintansa, adoptiolapsi joutuisi kokemaan kohtuuttaman paljon. Olisi väärin tietoisesti sijoittaa jo valmiiksi kovia kokenut lapsi tällaisen riskiperheen luo. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Biologisen lapsen saisit kuitenkin tehdä, ja tuo mielialahäiriö periytyisi sitten jollakin todennäköisyydellä sille lapselle. Mielenkiintoista.

Adoptiovanhemmiksi haluavia on paljon. On varaa karsia hullut ja köyhät.

Koska se maksaa niin paljon. Joistakin maista kymmeniä tuhansia. Ja odostusaika on pitkä, ei sitä lasta heti saa.

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Ovatko kyseiset lääkkeet sellaisia, joita saisi syödä raskauden aikana?

Koska adoptointi on tehty liian vaikeaksi. Haluaisin pysyä sinkkuna ja adoptoida lapsen jostain köyhemmästä maasta. Lapsen kanssa elämällä olisi tarkoitus ja sitten jaksaisi toimia työn orjana, mutta ilmeisesti lapsen on parempi olla orpokodissa tai h**raamassa kadulla kuin yksinäisellä aikuisella suomessa joten sama pysyä työttömänä.

Vierailija kirjoitti:

Koska adoptointi on tehty liian vaikeaksi. Haluaisin pysyä sinkkuna ja adoptoida lapsen jostain köyhemmästä maasta. Lapsen kanssa elämällä olisi tarkoitus ja sitten jaksaisi toimia työn orjana, mutta ilmeisesti lapsen on parempi olla orpokodissa tai h**raamassa kadulla kuin yksinäisellä aikuisella suomessa joten sama pysyä työttömänä.

Kai sinä käsität ettei noi ole ne vaihtoehdot? Vaan sinä et kelpaa koska pariskuntiakin on tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Siihen on moniakin syitä, mm:

- emme ole naimisissa ihan periaatteellisista syistä emmekä halua mennä

- mies on liian vanha

- olen mukavuudenhaluinen ja haluan lapsen, joka todennäköisemmin perii ominaisuutemme (kuten rauhallisuuden), ja lisäksi on helpompi tukea lasta, jonka ongelmat ovat tunnistettavia (eli samoja kuin miehellä ja minulla), toki välttämättä näin ei ole, mutta biolapsen kanssa todennäköisemmin

- elämäni on tarpeeksi rankkaa jo muutenkin, en halua siihen vielä lisäksi adoptiolapsen mahdollisia ongelmia kuten identiteettikriisit, hylkäystraumat jne.

- minulla on jo 1 lapsi, en halua hänen elämänsä hankaloituvan kohtuuttomasti (siksi, että kaikki rahamme menevät adoptioon)

Mä en tossa tilanteessa hankkis toista lasta ollenkaan.

Työtön yksinasuva ei oikeen voi adoptoida.

Adoptio on monen vuoden prosessi, ei sitä yks kaks tehdä. Ensin käydään suomalaisten viranomaisten kanssa läpi asioita, että saat luvan lähteä hakemaan kansainvälistä adoptiota. Joka maalla on vähän erilaiset säädökset adoptiovanhemmille. Koko prosessi on todella hidas ja kärsivällisyyttä koetteleva. Pitkä odotus tietysti sitten palkitaan, kun saa sen oman lapsen syliinsä.

Adoptoitavan lapsen iästä ja aikaisemmista kokemuksista riippuen hänen kasvattamisensa voi olla huomattavasti vaativampaa kuin perheeseen syntymästä asti kuuluneen lapsen. Toki jokaisen lapsen kanssa varmasti on omat haasteensa, mutta ei kaikista vain ole kasvattamaan valmiiksi rikkinäistä lasta.

Olisin ehkä niin laiska, että en viitsisi ottaa vastuulleni adoptiolasta. Jos elämä kuitenkin heittäisi eteeni lapsen, joka tarvitsisi vanhemman, niin ehkä silloin, mutta en tieten tahtoen. Ymmärrän, että biologiallakin on osuutensa vanhemmuudessa. Sitä tahtoo siirtää omia hyviä geenejään eteenpäin ja biologisesti omien lasten vuoksi kannattaisi siksi tehdä myös uhrauksia. Saisi nähdä erot ja samankaltaisuudet suhteensa itseenä ja se jo olisi mielenkiintoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Biologisen lapsen saisit kuitenkin tehdä, ja tuo mielialahäiriö periytyisi sitten jollakin todennäköisyydellä sille lapselle. Mielenkiintoista.

Toisaalta, jos hän saisi adoptoida ja menettäisikin jossain vaiheessa elämänhallintansa, adoptiolapsi joutuisi kokemaan kohtuuttaman paljon. Olisi väärin tietoisesti sijoittaa jo valmiiksi kovia kokenut lapsi tällaisen riskiperheen luo. 

Ja sitten taas toisaalta, kuka tahansa meistä voi sairastua milloin tahansa. Jo valmiiksi sairaalla on hyvin todennäköisesti valmiina suunnitelmat, mitä tehdä/miten läheiset on apuna jos sairaus alkaa oireilla/pahenee. Harvalla "terveellä" näin on vaan sairastuminen tulee koko perheelle isona shokkina.

Olen itse tyypin 2 kaksisuuntainen (eli ei maniaa vaan vain lievempi hypo), oireettomana nyt yli 10v. Adoptoida emme tämän sairauden vuoksi saa vaikka yhden lapsen olemme jo teini-ikään saaneet kasvatettua ihan onnistuneesti ja puolisoni on täysin terve, minut ja sairauteni hyvin tunteva+meillä on todella hyvät tukiverkot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyypistä 1. Tämä lukeutuu vakaviin mielenterveyden häiriöihin.

Vaikka olen vastuullinen niin että myönnän sairauteni ja syön kuuliaisesti lääkkeeni, en saa adoptoida.

Biologisen lapsen saisit kuitenkin tehdä, ja tuo mielialahäiriö periytyisi sitten jollakin todennäköisyydellä sille lapselle. Mielenkiintoista.

Toisaalta, jos hän saisi adoptoida ja menettäisikin jossain vaiheessa elämänhallintansa, adoptiolapsi joutuisi kokemaan kohtuuttaman paljon. Olisi väärin tietoisesti sijoittaa jo valmiiksi kovia kokenut lapsi tällaisen riskiperheen luo. 

Ja sitten taas toisaalta, kuka tahansa meistä voi sairastua milloin tahansa. Jo valmiiksi sairaalla on hyvin todennäköisesti valmiina suunnitelmat, mitä tehdä/miten läheiset on apuna jos sairaus alkaa oireilla/pahenee. Harvalla "terveellä" näin on vaan sairastuminen tulee koko perheelle isona shokkina.

Olen itse tyypin 2 kaksisuuntainen (eli ei maniaa vaan vain lievempi hypo), oireettomana nyt yli 10v. Adoptoida emme tämän sairauden vuoksi saa vaikka yhden lapsen olemme jo teini-ikään saaneet kasvatettua ihan onnistuneesti ja puolisoni on täysin terve, minut ja sairauteni hyvin tunteva+meillä on todella hyvät tukiverkot.

Silti, riski on liian suuri. 

Adoptiolapsella on jo takanaan yksi hylkäämiskokemus. Ei kukaan lapsi ansaitse uutta sellaista.

Koska olen itse adoptiolapsi ja se hylkäämiskokemus ei todelalkaan ole hyvästä. H*lvetti, olen aikuinen ja vieläkin asia painaa, en halua sitä kokemusta kenellekkään, ikinä, missään muotoa. Ja vaikka kuinka voisin sanoa että "tiedän miltä sinusta tuntuu" ja sympatisoida ja rakastaa niin ei, ei, ei.