Onko yhdenkään masentuneen lapsuus ollut hyvä? Onko vanhemmat aina syyllisiä, jos lapselle puhkeaa masennus?

Ei lapsuudessa välttämättä tarvitse olla mitään vialla ja sieltä voi silti löytyä syy masennukseen. Lapsuudessa muotoutuu minäkuva ja ajattelumallit ja kun lapset näkevät asiat aika eri tavalla kuin aikuiset, niin ihan pikkuasioillakin voi olla iso vaikutus.

Meillä oli veljen kanssa ihan samanlainen lapsuus. Hän kuitenkin haluaa muistaa että lapsuutensa oli kamala ja syyttää sitä mielenterveysongelmistaan ja "masennuksestaan".

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli veljen kanssa ihan samanlainen lapsuus. Hän kuitenkin haluaa muistaa että lapsuutensa oli kamala ja syyttää sitä mielenterveysongelmistaan ja "masennuksestaan".

Minullakin on kaki lasta, jotka ovat persooniltaan hyvin erilaisia. Jos me vanhemmat kasvattaisimme heitä ottamatta tätä huomioon, niin varmasti kyseessä olisi toiselle paska lapsuus ja masennus uhkaisi aikuisena. Olemme vanhemmat itsekin aika erilaisia, joten tajuamme ajatella lasten näkökulmia eri lailla, kuin meistä toinen yksin tajuaisi. Se mahdollistaa erilaisen lapsuuden samassa kodissa, mutta toivottavasti juuri kummankin persoonaa tukevan lapsuuden.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainahan kaikki on vanhempien vika. Jos eivät ole aktiivisesti aiheuttaneet lapselleen pahaa mieltä ja traumoja, niin ainakin jättäneet jotakin tekemättä.

Näinhän se linja menee täällä av-palstalla. Varsinkin lapsettomien mielestä se on aina äidin vika, on kyse mistä tahansa.

No kyllä se äiti aina onkin perimmiltään se syy lapsen pahaan oloon - tai tarkemmin lapsen olemassa oloon. Sinä äitinä olet se, joka on päättänyt pitää ja synnyttää lapsen. Nykypäivänä lapsen hakkiminen on vieläpä erittäin itsekästä, sillä maailma on tosi hektinen ja epävakaa. Maapallo on ylikansoitettu, surkastunut kansanterveys ja länsimainen ruoka- ja kulutuskulttuuri, lapsiin ja nuoriin kohdistuu enemmän ulkonäkö- ja suorituspaineita kuin aiemmin. Nykyään länsimaissa on myös hyväksyttävämpää ja parempi mahdollisuus tehdä abortti, joten lapsi ei voi olla pelkästään "vahinko" tai "luojan ihme". Pahinta tässä on, että vanhemmat eivät suostu uskomaan tätä vaan ovat jäätäviä itsekkyysdenialisteja. Lapsen hankinta laitetaan jonkun älyttömän selityksen piikkiin, esim.väestörakenteen muokkaaminen, uskonnolliset/vakaumukselliset syyt tai halu nähdä oman sukunsa jatkumon. Lapsi hankitaan nykyään ihan täysin itsekkäistä syistä, johon liittyy se tunne, että vanhempi tekee ja kokee itsensä tarpeelliseksi, kun joku avuton ihmisenalku on hänestä riippuvainen. Ei se lapsi edes rakasta automaattisesti vanhempaansa, vaan on vain riippuvainen niin kuin koira. Monet myös tekevät lapsen pitääkseen parisuhteensa kasassa tai koska kokevat elämänsä tyhjäksi ja tylsäksi.

Että noin keittiöfilosofisesti voidaan ajatella, että kyllä ne vanhemmat ovat se viimekäden syy lapsen masennukseen ja elämisen tuskaan.

Ei, kyllä se on ihan jokaisen omassa kädessä, elääkö vai ei. 

Eloonjääminen on primitiivinen vaisto ja tarve. Lisääntyminen ei niinkään nykymaailmassa, vaan siihen liittyy enemmän harkintaa ja se on myös hitaampi prosessi. Pakene tai taistele on hyvin luontainen reaktio. On siis luonnollisempaa, että ihminen pyrkii pysymään itse hengissä. Itsemurha on myös hyvin riskaabeli, koska huonosti toteutuessa saattaa jäädä henkiin, mutta vammautua tosi pahasti, jolloin elämänlaatu on entistä huonompi. Ja se on myös sosiaalisesti paheksuttavaa. Siksi ei voi viimekädessä syyllistää ihmistä olemassa olostaan. Eli mieluummin jättää ne kakarat jo ihan alkujaan hankkimatta, että ei tarvisi toivoa niiden tekevän itsemurhaa! Toki, surullista kyllä, moni masentunut ajatteleekin, että itsessä on kaikki vika ja kaikille olisi parempi, että henkilö kuolee pois. Aika vaarallista syöttää tällaista ajatusmallia hmisten päähän.

No, miksi sitten syötät tuota paskaa? Sinähän se aloitit selittää, että olisi parempi ihmisille olla olematta.

Siitä on aika looginen askel siihen, että jos siltä tuntuu, niin aina voi päättää olla olematta.

Lastensaaminen on samanlainen perusvietti kuin eloonjäämisen viettikin. Ihan samaa jatkumoa. Vaikka sinä velana et asiaa haluakaan tunnustaa.

Siis mitä paskaa muka syötän, voisitko olla spesifimpi, en ymmärrä mitä vastaan argumentoit?

En minä väittänyt, että masentuneen ihmisen pitäisi tehdä itsemurha, sinä itse käänsit asian niin :D Minä nimeomaan "syötän" päinvastaista näkemystä, että ihmisen olemassa olo (ja siis mahd. paha olo) on biologisen äidin vika. Noin karkeasti ottaen. Ihmisen kohtalo ja loppuratkaisu elämälleen on toki eri asia. Jotkut tekee itsemurhan ja jotkut jäävät kamppailemaan elämänlaatunsa parantamiseksi. Ei siihen liity enää kiinteästi äiti, ellei äiti sitten murhaa lastaan tai aiheuta muuten kuolemaa. Ja jos olet joku uskis, jonka mielestä abortti on murha, niin keskustelumme päättyy tähän, koska uskisten kanssa on mahdoton käydä järkevää debaattia. Sanonpahan vain, että on täysin eri asia, jos äiti päättää tehdä ajoissa abortin eikä lapsi ehdi syntyä ja kärsiä tässä maailmassa, kuin että äiti synnyttää lapsen ja antaa sen kasvaa aikuiseksi ja kärsiä ja tehdä itsemurhan tässä maailmassa.

Tällä palstalla on näköjään muutama omantunnon tuskista kärsivä äityli, joka on hankkiutunut tyyliin teininä raskaaksi ja huomannut nyt jälkiviisaana ettei se elämä olekaan herkkua, ja koittaa nyt selitellä huonoa omatuntoa pois kääntämällä lapsen olemassa olon/kärsimyksen jonkun muun syyksi :)

Isäni ei ollut minulle isä kun olin pieni. Juoksi ryyppäämässä pitkin maita ja mantuja (vanhemmat eronneita), mutta ollessani alakoululainen isäni alkoi olla enemmän elämässäni, silti ei tullut aina käymään kun lupasi eikä soitellut, mutta joka toinen viikonloppu tuli hakemaan.

Äitini antoi piiskaa ja nöyryytti minua. Monesti oli ihan väärinkäsitys kyseessä. Ikinä ei anteeksi pyydellyt vaikka myöhemmin selvisi, että en tehnyt mitään väärää. Heittääntyi vain marttyyriksi ja löysi muuta vikaa minusta.

Minua kiusattiin koulussa. Kyllä siitä ilmoitettiin kouluun ja minua on aina käsketty olemaan vahva. Vieläkin kuulen:"Kyllä sinä pärjäät kun olet aina ollut niin vahva." Jos en olisi ollut vahva aikoinaan, olisin lyyhistynyt kasaan, enkä tiedä missä olisin nyt. Mutta joskus sitä vahvakin kaatuu. Nyt on se hetki. Enää en jaksa olla aina se sylkykuppi ja vahva. Muut saavat kaatua ja levähtää, minä en, olenhan aina ollut vahva ja jaksanut!

Joten omalta kohdaltani ainakin lapsuus on vaikuttanut. Se on välillä vaikea hyväksyä, sillä olen aina ajatellut eläväni normaalia lapsuutta. Vasta nyt aikuisena olen oppinut sen, että suurin osa oli sairasta ja minun vähättelyä. Luulin pienenä, että toiset vain on huonompia ja vanhemmat sisaret ovat jotenkin automaattisesti parempia kuin nuoremmat.