Lue keskustelun säännöt.
Onko yhdenkään masentuneen lapsuus ollut hyvä? Onko vanhemmat aina syyllisiä, jos lapselle puhkeaa masennus?
14.09.2016 |
Miehelläni diagnosoitiin muutama vuosi sitten masennus. Hänen mielestään lapsuutensa oli hyvä, ja masennus johtui työpaikan henkilösuhteista ja perinnöllisestä alttiudesta.
Mitä mieltä olette, onko aina kyse lapsuuden traumoista ja huonoista vanhemmista?
Kommentit (65)
Lapsuuteni oli sairas vanhempieni tunnekylmyyden, itsekkyyden, syyllistäminen ja välinpitämättömyyden takia. Luulin aina, että lapsuuteni oli hyvä, kunnes yksi perheenjäsen masentui vakavasti. Auttaessani häntä, aloin ymmärtämään todellisuuden selvittäessäni lapsuustraumoista parantumista. Olin aina kokenut tunteen, että hyvä kun selvisin kotoa pois, mutta en ollut perehtynyt omiin tunteisiini ja traumoihin, mistä ne olivat tulleet. En ole mielestäni ehtinyt olemaan masentunut, koska elämä on ollut jatkuvaa taistelua selviytymisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli alkoholisti, vanhemmat erosivat kun olin alle kouluikäinen. Äitini kärsi masennuksesta ja oli usein uupunut (vainnukkui) ja poissa oleva. Itse olen nykyään masentunut ja hyvin väsynyt.
Vierailija kirjoitti:
40, mä vähän kyllä epäilen, että kukaan ei kannusta lasta omaperäisyyteen, joka ei miellytä. "Haluat sotkea isin auton lateksilla, no hei, sehän on vain taiteellista, hieno juttu, anna palaa!"
Muuten, lastenpsykiatrit ihan jopa kehottaa kannustamaan lapsessa nimenomaan työntekoa ja saavutuksia, eikä kehumaan ominaisuuksia. Toki, lasta pitää aina rakastaa, mutta siis semmoinen lasten ominaisuuksien kehuminen kuulemma lannistaa ja tekee lapsesta helposti alisuoriutujan. Eli sen sijaan, että vaikka kehuttaisiin lasta lahjakkaaksi matematiikassa, kehuttaisiin, että hän luki hyvin kokeeseeen ja teki parhaansa.Tämä nyt tietysti on vähän eri asiaa kuin mistä sinä puhut, mutta ei se vanhemmuus ole kovin helppoa, kun asiantuntijoidenkin ohjeet vaihtelee aika lailla.
Minä kuin viestin 40, kuin siinä olisi viitattu vanhempien narsismiin. Eli vanhempi on kannustanut lapsen omaperäisyyttä vain, jos siitä on vanhemmalle hyötyä, lasta ajattelematta. Tämä on hyvin tuttua omasta lapsuudestani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40, mä vähän kyllä epäilen, että kukaan ei kannusta lasta omaperäisyyteen, joka ei miellytä. "Haluat sotkea isin auton lateksilla, no hei, sehän on vain taiteellista, hieno juttu, anna palaa!"
Muuten, lastenpsykiatrit ihan jopa kehottaa kannustamaan lapsessa nimenomaan työntekoa ja saavutuksia, eikä kehumaan ominaisuuksia. Toki, lasta pitää aina rakastaa, mutta siis semmoinen lasten ominaisuuksien kehuminen kuulemma lannistaa ja tekee lapsesta helposti alisuoriutujan. Eli sen sijaan, että vaikka kehuttaisiin lasta lahjakkaaksi matematiikassa, kehuttaisiin, että hän luki hyvin kokeeseeen ja teki parhaansa.Tämä nyt tietysti on vähän eri asiaa kuin mistä sinä puhut, mutta ei se vanhemmuus ole kovin helppoa, kun asiantuntijoidenkin ohjeet vaihtelee aika lailla.
Minä kuin viestin 40, kuin siinä olisi viitattu vanhempien narsismiin. Eli vanhempi on kannustanut lapsen omaperäisyyttä vain, jos siitä on vanhemmalle hyötyä, lasta ajattelematta. Tämä on hyvin tuttua omasta lapsuudestani.
Whatever. En ota kantaa kenenkään henkilöhistoriaan, puhuin yleisellä tasolla.
41
Ei mulla ainakaan. Täysin normia ja hyvää lapsuutta elin. En oikeastaan edes tiedä varmuudella ahdistushäiriöni ja masennukseni syytä, lääkitys auttaa onneksi aika paljon, ja terapiakin alkaa toivon mukaan hitaasti purra. Mun terapeutti ei onneksi jumita lapsuus-selitykseen, vaan on käytännönläheinen ja keskittyy tämänhetkisiin ongelmiin.
Todennäköisesti taustalla on yläasteen aikainen koulukiusaaminen ja puolison sairastuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli hyvä lapsuus, mutta masennuin aikuisena. Siihen vaikutti niin moni asia, ei vain vanhempani. Nyt olen minäkin saanut tietää että äitini on ollut myös masentunut ja hänen siskonsa. Todennäköisesti kohdallani siis periytyvää, koska elämässäni ei ollut mitään vikaa kun masennuin.
Tätä masentumisen periytymistä vain ei ole oikein tutkittu, niin se antaa ulkopuolisille aiheen nyrpistellä nenäänsä, että "ei se mitään periytyvää ole, ehkä jotain käytösmalleja olet kotoa saanut." No en todellakaan ole, kotona oli aina hyvä ilmapiiri ja vaikka välillä tuli vaikeuksia niin ne hoidettiin alta pois eikä jääty murehtimaan turhia, jos oli ongelmia niin niitä pohdittiin yhdessä, koulunkäynnissä tärkeintä oli että teki parhaansa jne. Niin ja tämän kommentin sain kiitoksena sossun tädiltä kun kerrankin uskaltauduin avautumaan jollekin masennuksestani.
Pidin lapsuuttani hyvänä ja onnellisena, kunnes poismuutettuani ja terapiassa asioita pohtiessani tajusin, kuinka tukahduttava ja epävakaa kotimme on ollut.
Kelpasin vain jos onnistuin täydellisesti, minusta tulikin yllättäen suorittaja ja perfektionisti. Äidin kanssa ei koskaan saanut olla eri mieltä, siitä rangaistiin pitkillä mykkäkouluilla. Opin sairaan parisuhdemallin kotoa, vanhemmillani oli vuodenkin kestävä puhumattomuuden jakso. Äitiä piti miellyttää jatkuvasti, toisaalta äiti taas saattoi avautua meille lapsille. Myöhemminkin äidillä paljastuikin persoonallisuushäiriö.
Ulospäin näytettiin varmaan täydelliseltä ydinperheeltä, ei kulaan olisi varmastikaan mitään arvannut. Ihmiset varmaan hyväksyvät vain viina-huume-väkivalta akselin lapsuudenongelmat mt-ongelmien taustaksi, mutta ihan todella vanhemmilla on muutenkin hirvittävän hirvittävän suuri valta lapseensa. Se kannattaa jokaisen vanhemman muistaa ja pitää mielessään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli aivan ihana lapsuus, mutta helvetti pääsi irti ala-asteen lopulla ja viimeistään yläasteella. Ei tarvi olla älyn jättiläinen tajutakseen, miksi lopulta masennuin ja sairastuin paniikkihäiriöön. Ei todellakaan ollut mun perheen vika, vaikka psykiatrit yrittivät heidän syykseen laittaa.
Koulukiusaamisen puolustajia on paljon hoitohenkilökunnassa.
Vierailija kirjoitti:
40, mä vähän kyllä epäilen, että kukaan ei kannusta lasta omaperäisyyteen, joka ei miellytä. "Haluat sotkea isin auton lateksilla, no hei, sehän on vain taiteellista, hieno juttu, anna palaa!"
Muuten, lastenpsykiatrit ihan jopa kehottaa kannustamaan lapsessa nimenomaan työntekoa ja saavutuksia, eikä kehumaan ominaisuuksia. Toki, lasta pitää aina rakastaa, mutta siis semmoinen lasten ominaisuuksien kehuminen kuulemma lannistaa ja tekee lapsesta helposti alisuoriutujan. Eli sen sijaan, että vaikka kehuttaisiin lasta lahjakkaaksi matematiikassa, kehuttaisiin, että hän luki hyvin kokeeseeen ja teki parhaansa.Tämä nyt tietysti on vähän eri asiaa kuin mistä sinä puhut, mutta ei se vanhemmuus ole kovin helppoa, kun asiantuntijoidenkin ohjeet vaihtelee aika lailla.
Minusta asiantuntijoiden lausunnoille pitäisi viitata kintaalla. Siis jos asenne niihin on kuten sinulla, että seuraisit niitä noin ulkoaohjautuvasti. Jokaisella meistä on sydän. Minusta lasta pitää kasvattaa sydämellä. Nähdä lapsi. Nähdä omat virheet syynä lapsen muka-hankaluuteen, eikä selitellä lapsen pahoinvointia lapsen valintana kiukutella tms. Lapsi oireilee vanhempien virheistä. Harvoin omia erillisiä ongelmiaan, tai ne voivat olla lapsen käytöksen pohjalla (erityisherkkä, add, asperger jne jne), mutta epäsydämellinen aikuinen tekee niistä ongelmia ymmärtämättömyyttään. Kova on lasten osa, monesti.
Minäkin näin hänen, jolle vastasit, kuvauksessa narsistisen vanhemman ja kaikki siitä oli kuin omasta lapsuudestani. Tästä on hirveä taistelu ylöspäin.
t.kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
40, mä vähän kyllä epäilen, että kukaan ei kannusta lasta omaperäisyyteen, joka ei miellytä. "Haluat sotkea isin auton lateksilla, no hei, sehän on vain taiteellista, hieno juttu, anna palaa!"
Muuten, lastenpsykiatrit ihan jopa kehottaa kannustamaan lapsessa nimenomaan työntekoa ja saavutuksia, eikä kehumaan ominaisuuksia. Toki, lasta pitää aina rakastaa, mutta siis semmoinen lasten ominaisuuksien kehuminen kuulemma lannistaa ja tekee lapsesta helposti alisuoriutujan. Eli sen sijaan, että vaikka kehuttaisiin lasta lahjakkaaksi matematiikassa, kehuttaisiin, että hän luki hyvin kokeeseeen ja teki parhaansa.Tämä nyt tietysti on vähän eri asiaa kuin mistä sinä puhut, mutta ei se vanhemmuus ole kovin helppoa, kun asiantuntijoidenkin ohjeet vaihtelee aika lailla.
Minusta asiantuntijoiden lausunnoille pitäisi viitata kintaalla. Siis jos asenne niihin on kuten sinulla, että seuraisit niitä noin ulkoaohjautuvasti. Jokaisella meistä on sydän. Minusta lasta pitää kasvattaa sydämellä. Nähdä lapsi. Nähdä omat virheet syynä lapsen muka-hankaluuteen, eikä selitellä lapsen pahoinvointia lapsen valintana kiukutella tms. Lapsi oireilee vanhempien virheistä. Harvoin omia erillisiä ongelmiaan, tai ne voivat olla lapsen käytöksen pohjalla (erityisherkkä, add, asperger jne jne), mutta epäsydämellinen aikuinen tekee niistä ongelmia ymmärtämättömyyttään. Kova on lasten osa, monesti.
Minäkin näin hänen, jolle vastasit, kuvauksessa narsistisen vanhemman ja kaikki siitä oli kuin omasta lapsuudestani. Tästä on hirveä taistelu ylöspäin.
t.kivikissaäiti
Jatkan vielä että listaan lapsen perheestä erillisisä ongelmista voi toki monesti lisätä kodin ulkopuolisen kiusaamisen. Kodin apu on silloinkin aika ratkaisevassa asemassa. Kuten aspergeriudessa tukeminen jne.
t.kivikissaäiti
Vierailija kirjoitti:
minulla suurin syy lapsuuden perheen epäterveet toimintamallit ja vanhempien painostus, jossa he näkivät lapsensa ikään kuin itsensä jatkeena. Tuomitsivat, rajoittivat, välittivät vain suorituksista ja siitä että olen heille heidän imagoonsa sopiva lapsi. Persoonallisuutta ei tuettu, ei rohkaistu omaperäisyyteen ellei se miellyttänyt vanhempia
Minulla sama. Pahinta oli että sain lapsena jatkuvasti kuulla olevani vääränlainen ja huonompi kuin muut pihan/koulun lapset. Vanhempani kertoivat minulle monin eri tavoin miten en ole hyvä sellaisena kuin olen ja miten kukaan ei tule pitämään minusta ellen muutu.
Sairastuin masennukseen heti kotoa muutettuani enkä ole koskaan saanut aikuiselämästä kunnolla kiinni. Yritän muuttaa uskomuksiani terapiassa, mutta se on äärimmäisen hidasta, ehkä jopa mahdotonta.
En voi tietää olisinko terve jos vanhempani eivät olisi aivopesseet minua uskomaan että olen kelvoton, mutta epäilen että normaalien vanhempien lapsena olisin kasvanut mieleltäni terveemmäksi. Syytän siis vanhempiani ja mielestäni ihan syystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ainakaan mun tuntemillani ihmisillä lapsuus mitenkään masennuksen syy.
Hyvällä ystävällä onnellinen lapsuus ja rakastavat vanhemmat, 25-vuotiaana vakava masennus ja itaetuhoisuutta. Mahdollisesti perinnöllinen alttius taustalla laukaisevana tekijänä työuupumus.
Mieheni sairastui keskivaikeaan masennukseen 40-kympin korvilla. Hyvä lapsuus, ei tiettävästi perinnöllistä alttiutta. Tässäkin laukaisevana tekijänä pitkään jatkuneesta työpaikkakiusaamisesta ja epäasiallisesta kohtelusta syntynyt työuupumus. Kolmisen kuukautta (=sairasloman ajan) söi mielialalääkettä ja nukahtamislääkettä. Tervehtyminen todella nopea kun sanoi itsensä.
Lapsuus eli ikävuodet 0-12 oli hyvä. Sen jälkeen vanhempien eron jälkeen alkoi alamäki ja masennus alkoi pikku hiljaa muodostumaan. Nyt keskivaikea masennus ja kohta vuosi terapiaa takana. N27
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusi keskustelufoorumi masennuksesta ja muista mielenterveysongelmista kärsiville:
Tervetuloa keskustelemaan!
Moni nuori voi masentua esim. koulukiusaamisen seurauksena, vaikka lapsuus olisi muuten onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Miehelläni diagnosoitiin muutama vuosi sitten masennus. Hänen mielestään lapsuutensa oli hyvä, ja masennus johtui työpaikan henkilösuhteista ja perinnöllisestä alttiudesta.
Mitä mieltä olette, onko aina kyse lapsuuden traumoista ja huonoista vanhemmista?
Olen sairastanut masennuksen. Ei mulla ollut varsinaisesti huono lapsuus. Vanhemmat aivan tavalliset, välittävät. Olin tosin koulukiusattu ja siihen nuoruuden identiteettiongelmat päälle.
Minä masennuin vaikeasti parisuhteen huonosta tilasta js työpaikkakiusaamisesta. Lapsuuteni oli onnellinen, ja olen syyttänyt itseäni että olen vain laiska kun ei minulla "ole syytä olla masentunut".
Vihdoinkin olen alkanut hyväksymään, että masentua ja romahtaa voi kuka tahansa, mistä tahansa. Ehkä tämä on minulle oikein, sillä olin 15-18 vuoden iässä hyvin ylimielinen masentuneita kohtaan. Ajattelin kuten monet tietämättömät ajattelevat: Ryhdistäytyisi vain!
Karma korjasi minut!
Vierailija kirjoitti:
Minä masennuin vaikeasti parisuhteen huonosta tilasta js työpaikkakiusaamisesta. Lapsuuteni oli onnellinen, ja olen syyttänyt itseäni että olen vain laiska kun ei minulla "ole syytä olla masentunut".
Vihdoinkin olen alkanut hyväksymään, että masentua ja romahtaa voi kuka tahansa, mistä tahansa. Ehkä tämä on minulle oikein, sillä olin 15-18 vuoden iässä hyvin ylimielinen masentuneita kohtaan. Ajattelin kuten monet tietämättömät ajattelevat: Ryhdistäytyisi vain!
Karma korjasi minut!
Se on vanhempien opettama ajattelumalli ja se on tosi vahingollinen. Totta kai heidän kannattaa tiedostamattaankin syöttää tuollaista ajattelumallia jälkikasvulleen (ehkä heille itselleenkin on syötetty), ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä pilatessaan kypsymättömyyttään lastensa elämän, eikä pysähtyä ajattelemaan, että onko tämä inhimillisten arvojen mukainen malli?
Minuakin se vaivaa ja jos vika kerran on täysin muissa niin tuo on niin hedelmätön malli, ettei siitä meinaa saada itseään autetuksi sitten lainkaan. Koska miten jos se on oma syyni ja olen tehnyt kaiken inhimillisesti katsottavan saadakseni masennuksen pois, eikä se silti lähde, tai sos.fobiat eivät lähde, niin mistä enää apua? Itse ainakin aloin vain sitten vielä rankemmin syyttelemään muita, eli keksin, että äitini oli narsistinen, ja se on auttanut. Jos en enempää voi korjata itseäni, niin ehkä syyttämällä muita voin korjata suhtautumistani heihin, jotka väittävät masennuksen olevan minun vikani, vaikkei se sitä todellakaan ole, vaan heidän syytään. Varsinkin äidin. Mulla on siitä miten äiti on toiminut väärin nyt aikuisiälläkin monta uutta toistetta, miten hän siis vieläkin pistäisi minut ikkunattomaan maakellariin syyllistettynä jos minä olen oikeassa ja joku toinen väärässä ja mä kärsin siitä ja haluan kostaa. Halu kostaa on siinä tilanteessa aivan oikeutettu tunne!!!!!!!
Mutta sille pitää saada ymmärrystä, jotta väärinkohdelluksitulemisen tunteen ja oikeutetut raivon tunteet voi surra pois, eikä syyllistämistä, että on "oma vikasi kun nyt tuntuu tuolta, etkä ole vain hyvä ihminen".
t.kivikissaäiti
Enkä siis vain keksinyt, että äitini on narsistinen vaan aloin katsoa niitä merkkejä, joissa hän oli ja niitä löytyi. Epäempaattinen, syyllistävä, ei myönnä mitään virheitä, valehtelee ennemmin voidakseen ylläpitää valheitaan... Kyllä se narsistinen äiti siellä on, vaikkei mikään läpeensä narsku olekaan. Mutta nyt haetaankin hyvän äidin mallia, eikä vain, että "hyvä kun ei ole täysin narsku".
t.kivikissaäiti
40, mä vähän kyllä epäilen, että kukaan ei kannusta lasta omaperäisyyteen, joka ei miellytä. "Haluat sotkea isin auton lateksilla, no hei, sehän on vain taiteellista, hieno juttu, anna palaa!"
Muuten, lastenpsykiatrit ihan jopa kehottaa kannustamaan lapsessa nimenomaan työntekoa ja saavutuksia, eikä kehumaan ominaisuuksia. Toki, lasta pitää aina rakastaa, mutta siis semmoinen lasten ominaisuuksien kehuminen kuulemma lannistaa ja tekee lapsesta helposti alisuoriutujan. Eli sen sijaan, että vaikka kehuttaisiin lasta lahjakkaaksi matematiikassa, kehuttaisiin, että hän luki hyvin kokeeseeen ja teki parhaansa.
Tämä nyt tietysti on vähän eri asiaa kuin mistä sinä puhut, mutta ei se vanhemmuus ole kovin helppoa, kun asiantuntijoidenkin ohjeet vaihtelee aika lailla.