Lue keskustelun säännöt.
Onko yhdenkään masentuneen lapsuus ollut hyvä? Onko vanhemmat aina syyllisiä, jos lapselle puhkeaa masennus?
14.09.2016 |
Miehelläni diagnosoitiin muutama vuosi sitten masennus. Hänen mielestään lapsuutensa oli hyvä, ja masennus johtui työpaikan henkilösuhteista ja perinnöllisestä alttiudesta.
Mitä mieltä olette, onko aina kyse lapsuuden traumoista ja huonoista vanhemmista?
Kommentit (65)
Minua hyljeksittiin eskarissa, en saanut yhtään kaveria. Arvottomuuden tunne juontaa niiltä ajoilta. Edelleen aikuisena tulee tunne ettei kukaan oikeasti halua olla kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen saanut tapellakin aiheesta hoitokokouksissa; lääkärit ovat suorastaan aggressiivisesti syyttäneet vanhempiani, etenkin äitiäni ongelmistani. Lapsuuteni oli kuitenkin perusturvallinen ja äitini paljon läsnä. Hän tuki minua päivittäin myös mielenterveyden ongelmien kärjistyttyä moneen synkkään vuoteen.
Peruskoulussa kärsin kyllä paljon, kun sosiaaliset pelkoni olivat niin hallitsevia. Muutenkin muistan lapsuuteni aikuisuuttakin ahdistavampana aikana, mutta kotioloja muistelen hyvällä.
Nyt vuosia myöhemmin pidetään lääkäripiireissäkin todennäköisempänä sitä, että minulla oli läpi lapsuuden oppimisen ja keskittymisen vaikeuksia, jotka jäivät diagnosoimatta, mikä yhdistettynä puutteellisiin sosiaalisiin taitoihin aiheutti ahdistusta, joka kärjistyi täysi-ikäistyttyäni vakavaksi masennuksesi. Nyt kun kaikki lääkärit eivät ole enää syntyneet viime vuosisadan alussa, nähdään pitkäaikaiselle/toistuvalle masennukselle muitakin mahdollisia taustoja, kuin tunnekylmä vanhempi joka on todennäköisesti raiskaillut ja heitellyt pitkin seiniä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainahan kaikki on vanhempien vika. Jos eivät ole aktiivisesti aiheuttaneet lapselleen pahaa mieltä ja traumoja, niin ainakin jättäneet jotakin tekemättä.
Näinhän se linja menee täällä av-palstalla. Varsinkin lapsettomien mielestä se on aina äidin vika, on kyse mistä tahansa.
No kyllä se äiti aina onkin perimmiltään se syy lapsen pahaan oloon - tai tarkemmin lapsen olemassa oloon. Sinä äitinä olet se, joka on päättänyt pitää ja synnyttää lapsen. Nykypäivänä lapsen hakkiminen on vieläpä erittäin itsekästä, sillä maailma on tosi hektinen ja epävakaa. Maapallo on ylikansoitettu, surkastunut kansanterveys ja länsimainen ruoka- ja kulutuskulttuuri, lapsiin ja nuoriin kohdistuu enemmän ulkonäkö- ja suorituspaineita kuin aiemmin. Nykyään länsimaissa on myös hyväksyttävämpää ja parempi mahdollisuus tehdä abortti, joten lapsi ei voi olla pelkästään "vahinko" tai "luojan ihme". Pahinta tässä on, että vanhemmat eivät suostu uskomaan tätä vaan ovat jäätäviä itsekkyysdenialisteja. Lapsen hankinta laitetaan jonkun älyttömän selityksen piikkiin, esim.väestörakenteen muokkaaminen, uskonnolliset/vakaumukselliset syyt tai halu nähdä oman sukunsa jatkumon. Lapsi hankitaan nykyään ihan täysin itsekkäistä syistä, johon liittyy se tunne, että vanhempi tekee ja kokee itsensä tarpeelliseksi, kun joku avuton ihmisenalku on hänestä riippuvainen. Ei se lapsi edes rakasta automaattisesti vanhempaansa, vaan on vain riippuvainen niin kuin koira. Monet myös tekevät lapsen pitääkseen parisuhteensa kasassa tai koska kokevat elämänsä tyhjäksi ja tylsäksi.
Että noin keittiöfilosofisesti voidaan ajatella, että kyllä ne vanhemmat ovat se viimekäden syy lapsen masennukseen ja elämisen tuskaan.
Nå jåå. Ei me naiset yksinkään niitä lapsia tehdä. Paitsi, no, jotkut jotka eivät ole kiinnostuneet parisuhteilusta.
Johan syntyvyys on Suomessa kantaväestöllä laskussa, ulkomaalaiset taas tajuavat lisääntyä? Se mikä on vaikutus yhteiskuntaamme pitkässä juoksussa, voi jokainen päätellä itse.
Mielen terveyttä voidaan "mitata" esim. kykynä hallita itsensä, solmia ihmissuhteita, toimia mielekkäästi elämässä ja voida elää siipiänsä myöten. Lapset nyt vaan kuuluvat siihen pakettiin.
Itse "tein" lapsen lähinnä uteliaisuudesta, että minkälainen tapaus sieltä tuleekaan. Ja kyllä se vauvakin siinä synnyttyään kuikuilee että no minkäslaista porukkaa täällä tallustaa ja millainen äiti minulla onkaan. Lapsi kun on jo kohdussa omanlaisensa. Siinä sitten on loppuelämä aikaa hioa vuorovaikutustaitoja.
Enkä ole jäänyt tuleen makaamaan sillä lapsi on sellainen voimavarakannustin ja numero yksi että oksat pois. Siinä tulee tietty arvojärjestys elämään.
T. Emokarhu
Itse ainakin koen, että lapsuuteni oli normaali ja turvallinen. Terapiassa toki on löytynyt lapsuudesta asioita, jotka ovat saattaneet edesauttaa masennuksen kehittymistä. En silti koe, että 30-vuotiaana alkanut masennus olisi vanhempien syytä. Ihan ne on ne omat valinnat ja elämän tielle heittämät koettelemukset sysänneet sairauden alkuun.
Vierailija kirjoitti:
Onko ap kyseessä oma lapsesi? Vastaus kysymykseesi on ei, mutta jos oma lapseni masentuisi, pohtisin miltä hänen lapsuutensa on näyttänyt lapsen näkökulmasta, onko ollut paljon riitoja parisuhteessa, miten olette kuunnelleet lasta, onko lapsi herkkä jne. Samalla on hyvä tutustua aiheeseen, miten tukea masentunutta, jotta lapsella on muitakin tukijoita kuin terapeutti.
Omat vanhempani eivät osaa käsitellä mitenkään sairastumistani (ns. kiltti tyttö syndrooma ja erityisherkkä), nyt olen siis jo 25-vuotias ja parempaan päin. Nyt kun asia alkaa olla hallinnassa, haluaisin puhua siitä avoimemmin myös vanhemmilleni, mutta he eivät osaa kuunnella, joko marttyyri reaktio siitä miten yrittivät parhaansa vanhempina (en ole heitä syyttänyt) tai sama reaktio aiheesta kyllä mekin olemme kovia kokeneet ja aina jaksaneet ja tehneet kaiken täydellisesti ja hammasta purren. Voitte arvata, ettei tästä ole mitään apua ja tekee mieli vain ottaa enemmän etäisyyttä.
Mitä järkeä näissä keskusteluissa on, kun ei aloitustakaan lueta? Ap:n viestin ensimmäinen sana oli MIEHELLÄNI. Ryhdyit siis vastaamaan lukematta edes ekaa sanaa. Hohhoijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat. Luulen että omalla kohdalla masennus johtui kahdesta asiasta:
1) Jäin yliopistossa yksin
2) En saanut tyttöystävää, vaikka yritin kovasti
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat. Luulen että omalla kohdalla masennus johtui kahdesta asiasta:
1) Jäin yliopistossa yksin
2) En saanut tyttöystävää, vaikka yritin kovasti
Vaikka lapsuus ja vanhemmat olisivat päällisin puolin kunnossa, kotoa voi jäädä saamatta tai oppimatta jotain mistä myöhemmin seuraa yksinäisyys ja kumppanin puute. Minulla tosin oli rikkinäinen mt-koti, mutta myöhempien ongelmien suurempana syynä oli kotoa opittu kyvyttömyys pyytää ja kysyä silloin kun oli vaarana että pyyntöön ei suostuta tai se koetaan kiusalliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli hyvä lapsuus. Totta kai vanhemmat tekivät virheensä ja etenkin yksi piirre äidissäni on vaikuttanut nykyisiin ongelmiini. Kuitenkin minua rakastettiin, pidettiin huolta ja pyrittiin kasvattamaan tasapainoiseksi. Pulaa ei ollut mistään. Ei keltään voi vaatia täydellistä vanhemmuutta.
Heti kun otsikossa vilahtaa sana masennus niin alkaa itsekeskeinen huuto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainahan se on helpompi syyttää muita kun katsoa peiliin ja todeta että itsessä ja omassa toiminnassa ja asenteessa on vikaa. Tämä koskee siis ihmisiä joilla on ollut ihan tavallinen lapsuus ja nuoruus jossa on ihan tavallisia ristiriitoja ja vaikeuksia. Ei kenenkään elämä ole 24/7 ruusuilla tanssimista.
Ihan toinen juttu on alkoholistien/narkkareiden lapset ja väkivaltaa tai pedofiliaa ym kokeneet lapset ja nuoret. Mutta osa heistäkin selviytyy aika hyvin tai joten kuten eikä kaikki onneksi masennu.
Kävin terapiassa aikuis iän identiteettikriisin/masennuksen takia ja terapeutti yritti kääntää koko ajan puheen äitiini vaikka olin jo kertonut lapsuuteni olleen perus onnellinen ja parasta aikaa elämässäni. Se oli jo läpinäkyvää miten yritti johdatella :D. Isäni häntä ei kiinnostanut ollenkaan mikä oli myös omituista. Ja siis kerroin kyllä pyydettäessä äidistä enkä yrittänyt vältellä itse aihetta.
Minun kokemuksen mukaan siis masennus ei johdu suoraan lapsuudesta. Toki meidän historia kulkee mukana läpi elämän ja muokkaa. Lapsuus on siis osa sitä kuviota. Mutta se miten terapeutti yritti itsepintaisesti löytää syitä äidistäni oli vähintäänkin arveluttavaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainahan kaikki on vanhempien vika. Jos eivät ole aktiivisesti aiheuttaneet lapselleen pahaa mieltä ja traumoja, niin ainakin jättäneet jotakin tekemättä.
Näinhän se linja menee täällä av-palstalla. Varsinkin lapsettomien mielestä se on aina äidin vika, on kyse mistä tahansa.
No kyllä se äiti aina onkin perimmiltään se syy lapsen pahaan oloon - tai tarkemmin lapsen olemassa oloon. Sinä äitinä olet se, joka on päättänyt pitää ja synnyttää lapsen. Nykypäivänä lapsen hakkiminen on vieläpä erittäin itsekästä, sillä maailma on tosi hektinen ja epävakaa. Maapallo on ylikansoitettu, surkastunut kansanterveys ja länsimainen ruoka- ja kulutuskulttuuri, lapsiin ja nuoriin kohdistuu enemmän ulkonäkö- ja suorituspaineita kuin aiemmin. Nykyään länsimaissa on myös hyväksyttävämpää ja parempi mahdollisuus tehdä abortti, joten lapsi ei voi olla pelkästään "vahinko" tai "luojan ihme". Pahinta tässä on, että vanhemmat eivät suostu uskomaan tätä vaan ovat jäätäviä itsekkyysdenialisteja. Lapsen hankinta laitetaan jonkun älyttömän selityksen piikkiin, esim.väestörakenteen muokkaaminen, uskonnolliset/vakaumukselliset syyt tai halu nähdä oman sukunsa jatkumon. Lapsi hankitaan nykyään ihan täysin itsekkäistä syistä, johon liittyy se tunne, että vanhempi tekee ja kokee itsensä tarpeelliseksi, kun joku avuton ihmisenalku on hänestä riippuvainen. Ei se lapsi edes rakasta automaattisesti vanhempaansa, vaan on vain riippuvainen niin kuin koira. Monet myös tekevät lapsen pitääkseen parisuhteensa kasassa tai koska kokevat elämänsä tyhjäksi ja tylsäksi.
Että noin keittiöfilosofisesti voidaan ajatella, että kyllä ne vanhemmat ovat se viimekäden syy lapsen masennukseen ja elämisen tuskaan.
Ei, kyllä se on ihan jokaisen omassa kädessä, elääkö vai ei.
Eloonjääminen on primitiivinen vaisto ja tarve. Lisääntyminen ei niinkään nykymaailmassa, vaan siihen liittyy enemmän harkintaa ja se on myös hitaampi prosessi. Pakene tai taistele on hyvin luontainen reaktio. On siis luonnollisempaa, että ihminen pyrkii pysymään itse hengissä. Itsemurha on myös hyvin riskaabeli, koska huonosti toteutuessa saattaa jäädä henkiin, mutta vammautua tosi pahasti, jolloin elämänlaatu on entistä huonompi. Ja se on myös sosiaalisesti paheksuttavaa. Siksi ei voi viimekädessä syyllistää ihmistä olemassa olostaan. Eli mieluummin jättää ne kakarat jo ihan alkujaan hankkimatta, että ei tarvisi toivoa niiden tekevän itsemurhaa! Toki, surullista kyllä, moni masentunut ajatteleekin, että itsessä on kaikki vika ja kaikille olisi parempi, että henkilö kuolee pois. Aika vaarallista syöttää tällaista ajatusmallia hmisten päähän.
Myös elimelliset sairaudet voivat aiheuttaa masennuksen oireita: raudanpuuteanemia, kilpirauhastaudit ja mitä muita niitä nyt on. Nämä pitäisi aina ensin poissulkea.
Suomessa masentaa korkea työttömyys ja verotus, väkivaltainen ja sisäänpäinkääntynyt kulttuuri, ilmasto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainahan kaikki on vanhempien vika. Jos eivät ole aktiivisesti aiheuttaneet lapselleen pahaa mieltä ja traumoja, niin ainakin jättäneet jotakin tekemättä.
Näinhän se linja menee täällä av-palstalla. Varsinkin lapsettomien mielestä se on aina äidin vika, on kyse mistä tahansa.
No kyllä se äiti aina onkin perimmiltään se syy lapsen pahaan oloon - tai tarkemmin lapsen olemassa oloon. Sinä äitinä olet se, joka on päättänyt pitää ja synnyttää lapsen. Nykypäivänä lapsen hakkiminen on vieläpä erittäin itsekästä, sillä maailma on tosi hektinen ja epävakaa. Maapallo on ylikansoitettu, surkastunut kansanterveys ja länsimainen ruoka- ja kulutuskulttuuri, lapsiin ja nuoriin kohdistuu enemmän ulkonäkö- ja suorituspaineita kuin aiemmin. Nykyään länsimaissa on myös hyväksyttävämpää ja parempi mahdollisuus tehdä abortti, joten lapsi ei voi olla pelkästään "vahinko" tai "luojan ihme". Pahinta tässä on, että vanhemmat eivät suostu uskomaan tätä vaan ovat jäätäviä itsekkyysdenialisteja. Lapsen hankinta laitetaan jonkun älyttömän selityksen piikkiin, esim.väestörakenteen muokkaaminen, uskonnolliset/vakaumukselliset syyt tai halu nähdä oman sukunsa jatkumon. Lapsi hankitaan nykyään ihan täysin itsekkäistä syistä, johon liittyy se tunne, että vanhempi tekee ja kokee itsensä tarpeelliseksi, kun joku avuton ihmisenalku on hänestä riippuvainen. Ei se lapsi edes rakasta automaattisesti vanhempaansa, vaan on vain riippuvainen niin kuin koira. Monet myös tekevät lapsen pitääkseen parisuhteensa kasassa tai koska kokevat elämänsä tyhjäksi ja tylsäksi.
Että noin keittiöfilosofisesti voidaan ajatella, että kyllä ne vanhemmat ovat se viimekäden syy lapsen masennukseen ja elämisen tuskaan.
Ei, kyllä se on ihan jokaisen omassa kädessä, elääkö vai ei.
Eloonjääminen on primitiivinen vaisto ja tarve. Lisääntyminen ei niinkään nykymaailmassa, vaan siihen liittyy enemmän harkintaa ja se on myös hitaampi prosessi. Pakene tai taistele on hyvin luontainen reaktio. On siis luonnollisempaa, että ihminen pyrkii pysymään itse hengissä. Itsemurha on myös hyvin riskaabeli, koska huonosti toteutuessa saattaa jäädä henkiin, mutta vammautua tosi pahasti, jolloin elämänlaatu on entistä huonompi. Ja se on myös sosiaalisesti paheksuttavaa. Siksi ei voi viimekädessä syyllistää ihmistä olemassa olostaan. Eli mieluummin jättää ne kakarat jo ihan alkujaan hankkimatta, että ei tarvisi toivoa niiden tekevän itsemurhaa! Toki, surullista kyllä, moni masentunut ajatteleekin, että itsessä on kaikki vika ja kaikille olisi parempi, että henkilö kuolee pois. Aika vaarallista syöttää tällaista ajatusmallia hmisten päähän.
No, miksi sitten syötät tuota paskaa? Sinähän se aloitit selittää, että olisi parempi ihmisille olla olematta.
Siitä on aika looginen askel siihen, että jos siltä tuntuu, niin aina voi päättää olla olematta.
Lastensaaminen on samanlainen perusvietti kuin eloonjäämisen viettikin. Ihan samaa jatkumoa. Vaikka sinä velana et asiaa haluakaan tunnustaa.
Vierailija kirjoitti:
Oma lapsuuteni oli varsin hyvä ja vanhempani rakastavia. En kuitenkaan osannut käsitellä ahdistavia ja kehää kiertäviä ajatuksia, sekä omaa seksuaalista erillaisuuttani. Masennus puhkesi ensimmäisen kerran noin 15 vuotiaana ja toisen kerran vakavammin ollessani noin 23 vuotias. Perheessä on alttiutta ollut (jota en tuolloin tiennyt), erityisesti isän puolelta. Mielestäni itsellä altisti se että en osannut irroittaa ajatuksia kehää kiertävältä radaltaan, ja ahdistus ja pelko lopulta kuluttivat kaikki henkiset voimavarat. Terapiassa aika paljon kanssa jankattiin lapsuudesta, mikä ei ollut erityisen hyödyllistä... Minua auttoi lääkkeet ja se että lopulta oivalsin että paksojen ajatuksien kelaaminen ruokkii masennusta ja opettelin pikkuhiljaa aktiivisesti suuntaamaan ajatuksia muuhun tilanteen niin vaatiessa. Laulan esimerkiksi itsekseni keskittyen sanoihin ja äänenpainoihin niin että muille ajatuksille ei jää tilaa. Myös ahdistukseen annettu lääke auttoi ajatuksien irrottamisessa ja antoi jonkin "turvanarun" ahdistuksen varalle.
Sielunvihollisen tyyliin kuuluu pommittaminen erilaisilla ajatuksilla jotka ahdistavat. Ihmisen mieli on Saatanan leikkikenttä. Hän valehtelee ja saa toisen ajautumaan harhaan, kuuntelemaan lihaansa ja valitsemaan sitten väärän tien elämässään. Toki ihminen on itse vastuussa synneistään koska haluaa lähteä synnin tielle.
Jeesus Kristus, Jumalan Poika vapahtaa synnin kahleesta. Hän armahtaa katuvan syntisen ja pelastaa ikuiseen elämään taivaaseen.
David Uptonin todistus, kuinka Jeesus Kristus pelasti hänet ja vapautti homoseksuaalisuudesta.
http://illbehonest.com/jesus-christ-saved-me-from-27-years-of-homosexua…
Hei, nyt uskikset hel..tiin tästä ketjusta. Kiitos.
Ap
Jo pelkästään pitkään kestänyt unettomuus tai unihäiriöt voivat laukaista masennuksen. Ei kukaan jaksa loputtomiin huonoilla yöunilla.
minulla suurin syy lapsuuden perheen epäterveet toimintamallit ja vanhempien painostus, jossa he näkivät lapsensa ikään kuin itsensä jatkeena. Tuomitsivat, rajoittivat, välittivät vain suorituksista ja siitä että olen heille heidän imagoonsa sopiva lapsi. Persoonallisuutta ei tuettu, ei rohkaistu omaperäisyyteen ellei se miellyttänyt vanhempia
Ei, kyllä se on ihan jokaisen omassa kädessä, elääkö vai ei.